Ylpeys karisee

Olen tehnyt viimeisen kahden viikon aikana paljon kirjoitusvirheitä, nimivirheitä ja jopa laskuvirheitä. Se ei ole aivan tavanomaista, paitsi nimien osalta, sillä olen perusluonteeltani pedantti. Onhan se nöyryyttävää. Uskoakseni virheet johtuvat siitä, että olen kirjoittanut, puhunut ja laskenut tavallista enemmän. Töitten loputtua olen suorastaan kaatunut sänkyyn. Työtä on riittänyt pääsiäisen vuoksi ja myös siksi, että olemme etsineet ja haastatelleet seurakuntapastorille viransijaista ja valmistelleet näissä merkeissä kiireellisesti kirkkoneuvoston kokousta. Hyvä työtoverini Matias Muhola valittiin mieleiseensä määräaikaiseen rippikoulutyön asiantuntijatehtävään Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseen. Onneksi myös minulle on löytymässä työpari, muuten olisin joutunut pakertamaan seurakunnan ainoana pappina pyhäinpäivään saakka. 

Näihin viikkoihin on kuitenkin sisältynyt paljon myös iloa ja kiitollisuutta. Hiljaisen viikon tilaisuudet ovat aina koskettavia, myös ne hiljentymishetket, joissa on vähemmän väkeä. Sain tosin pitkäperjantaina nähdä Taivalkosken kirkon aivan täpötäynnä kauniisti veisaavaa kirkkokansaa. Lapsenlapset kävivät täällä äitinsä kanssa pääsiäislomalla ilahduttamassa mommaa ja paappaa, ja oli vielä rattikelkkakelejä. Pääsiäispäivän perhemesssussa sain kastaa suloisen lapsen Taivaan Isän perheväkeen. Tänä aamuna huomasin, miten vuolaana kevätpurot pulppuilivat työmatkan varrella. Tänään oli myös hieno ja koskettava veteraanipäivän juhla. En ole saanut yltiöisänmaallista kotikasvatusta, vaan sellaisen kiihkottoman kasvatuksen, jossa arvostetaan isänmaata ja sen puolesta annettuja uhrauksia, kristillisiä arvoja ja rauhan rakentamista. Tänään sydämestäni kohosivat kaikki parhaat tunteet. Taivalkoski on paikkakunta, jossa uhraukset vapauden puolesta ovat olleet todella suuria.

Viikolla sain postin kautta lahjapaketin, josta en ole vielä kiittänyt ystävääni Päiviä. Tulkoon kiitos näin kirjallisena ja julkisesti  Hän oli vieraillut Risto-puolisonsa kanssa syntymäpäiväreissulla ihastuttavassa kirkossa ja siellä lahjakaupassa oli ollut Woman of Faith, joka oli tuonut hänen mieleensä minut. En ole mikään uskon sankari, mutta sikäli hyvin aavistettu, että olen aina toivonut voivani olla valoisa ja sydämellinen pappi. 

Tämä pienoispatsas kulkeutui vahingossa mökille, vaikka se oli tarkoitettu nimenomaan kirkkoherranvirastoon. Tänään muistin viedä sen työhuoneeni takan reunukselle. Siellä se saa rohkaista minua ja muita. Sivumennen sanottuna työhuoneessani oli kaksi pitkää riviä vakavailmeisiä kirkkoherroja. Kyllästyin heihin ja siirsin väliaikaisesti syrjään. Sijoitin tilalle metsämaiseman, ajatelman, kukkataulun,  kirkonkuvan ja Airi Kekäleen maalaaman taulun: "Katso Jeesukseen." Joskus on hyvä katsoa edellä kulkeneisiin, mutta vielä parempi on kiinnittää katseensa häneen, jolta kaikki hyvä on lähtöisin. 

Ei haittaa, vaikka teen välillä virheitä. Joskus kyllä soimaan itseäni ajattelemattomista sanoista. Sitä toivoisin, että en höpötellessäni loukkaisi ihmisten tunteita, vaan osaisin asettaa sanani ja olemiseni niin, että minusta heijastuisi Kristuksen rakkaus ja huolenpito.