Muistan vieläkin, miten ulkoministerimme Erkki Tuomioja parikymmentä vuotta sitten ruokaili lippalakki päässä. Se oli kuin pyhäinhäväistys. Kun menin aikanaan töihin Jurvan seurakuntaan, kolme eri työtoveria muisti mainita erikseen eräästä henkilöstä, että hän oli tullut sopimaan isänsä hautauksesta - eikä ottanut edes lakkia päästään. Jurvassa noudatettiinkin aika tiukkaa tapakulttuuria. Myös minä yhä noteeraan, jos joku tulee työhaastatteluun tai kokoukseen pipo päässä. Olen kai kalkkis, enkä meinaa sopeutua siihen, että aika on ajanut joidenkin tapojen ohi.
ymmärrys siitä, miten lakin kanssa kuuluisi vanhojen hyvien tapojen mukaan menetellä. Päähineen käyttö tosin poikkeaa naisilla ja miehillä, mikä sekin saatetaan kokea vanhanaikaisena. Itse pidän tukevasti hattua päässä koko ajan, joten en voi näyttää esimerkkiä miehille. Vai pitäisiköhän ruveta tässäkin suhteessa sukupuolineutraaliksi?
Palaan taas isän opetuksiin. Talvisäällä arkun kantajilla saa olla päähine, kun he laskevat arkun hautaan. Kun arkku on saatu laskettua, sovitaan, kummalle puolelle kantoliinat vedetään. Kun kantoliinat on kerätty pois, kaikki kantajat ottavat lakin päästä ja viettävät hiljaisen hetken, ennen kuin poistuvat haudan partaalta. Muun saattoväen miespuoliset jäsenet ottavat lakin pois päästään jo arkkua hautaan laskettaessa, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kantajatkin hiljentyvät.
Hyvien tapojen tunteminen ja noudattaminen kuvastaa mielestäni kunnioitusta ja kauneudentajua. Mutta taitaa olla niin, että elleivät nämä tavat enää periydy sukupolvelta toiselle, ei yksi tai useampikaan blogikirjoitus tee enää kesää eikä talvea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti