Mikähän lintu tuolla kotikoivussa kirskuu syysillan hämärtyessä? Voisiko se olla punarinta? Vai hippiäinen? Pimeällä ei saa näköhavaintoa. Kaikki aistit ovat tärkeitä, kun yrittää tunnistaa asioita. On myös oltava aikaa ja levollista mieltä seistä koivun alla.
Kun palasin Vaasaan töihin, huomasin muutamista työkavereista, että he olivat todella väsyneitä ja arvostelivat siitä, että ohjeistus koronan suhteen ei ole riittävän selkeä. Tai että joutuu tekemään monet suunnitelmat. Kun on saanut vaivalla selvitettyä, miten toiminta olisi viisainta järjestää, suunnitelma ammutaan alas. Jotkut olivat joutuneet tekemään jopa viisi työvuorolistaa. Sellainen turhauttaa ja väsyttää. Huomasin, että korona oli verottanut monen voimia.
Itse tunsin itseni iloiseksi ja rennoksi, sillä olin päässyt isommasta vastuusta pienempään. Nautin siitä, että korona oli hellittänyt ja yhteiskunta monin tavoin vapautunut. Vielä tänään muistelimme, millaista keväällä oli, kun Syötteen ja Laihian välillä oli vain muutama mahdollinen taukopaikka, joissa ei kuitenkaan voinut syödä pöydässä, vaan välipalat tilattiin parkkiruutuun.
On myös niin, että jokainen meistä on reagoinut ja reagoi muuttuneisiin työn reunaehtoihin omalla tavallaan. Joitakin rasittaa se, ettei suunnitelmia voi tehdä kovin pitkälle, kun taas toiset sopeutuvat paremmin elämän arvaamattomuuteen. Jotkut kaipaavat lähikontakteja, toiset miltei nauttivat siitä, että voi hyödyntää erilaisia työtapoja ja etämahdollisuuksia. Jotkut ovat varovaisempia ja vastuullisempia, toiset taas luottavaisempia.
Maaliskuussa ajattelin, että tämä kriisi voi opettaa meitä huolehtimaan toisistamme, auttamaan ja rohkaisemaan. Huomaamme, miten paljon tarvitsemme toisiamme. Mutta ei se valitettavasti ihan niin mene. Auttavaiset auttavat nytkin ja kitsaat ovat yhtä kitsaita kuin ennenkin. Muutosta voi tapahtua jonkin verran, mutta ei syntinen yhtäkkiä pyhäksi muutu.
Olin kurssilla, jossa jouduttiin käyttämään maskeja aina kun oltiin luentosalissa. Maskeja jaettiin jokaiselle kymmenen kappaleen pakkaus, mutta niitä tarvittiin vähintään 11. Kymmenen kappaleen lisäpakkaukset hupenivat ja arvasin, miten siinä käy. Viimeinen luento istuttiin salissa niin että monilta puuttui suojavarustus. Olin ilman maskia ja tein katsekierroksen ympärille: Tarjoaako joku sellainen omistaan, jolla on vielä yhdeksän jäljellä. Kaikki ympärillä olevat olivat niitä johtavassa asemassa olevia seurakuntien työntekijöitä, jotka jostain syystä kokivat olevansa mukamas niin huonosti palkattuja, että he olivat maskinsa ansainneet ja pitivät ne visusti piilossa.
Keskustelimme kurssilla ryhmissä myötätunnon ja myötäinnon mullistavasta voimasta, toistemme kuuntelemisesta ja rohkaisemisesta. Se sujui oikein hyvin ja vieraskoreasti. Mutta sitten kun oltiin lähimpien työkaverien kanssa koolla, ääni kellossa muuttuikin täysin. Sai tylyttää eikä tarvinnut enää jaksaa kuunnella. Ajattelin, että ehkä siinä purkautui koronaväsymystä ja sitäkin, että maski naamalla oli ollut tukala istua, vaikkei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin istua ja kuunnella. Mutta jotain muutakin siinä on, jos ei pysty ystävällisellä äänellä lausuttua mielipidettä ottamaan vastaan. Mietin, onko sopivan etäisyyden pitäminen paras lääke tähänkin, vai onko sittenkin toimittava niin kuin meidän uuden kissanpennun kanssa. Kolmen päivän tutustuttaminen koirakaveriin (joka suhtautui uuteen tulokkaaseen lauhkeasti) muutti sähisevän kissan uteliaaksi leikkikaveriksi.
Jos isä eläisi, hän olisi tänä kesänä sanonut monta kertaa, että "taas lomaa", tai "taas vapaapäivä". Se tuntui aikanaan ikävältä, mutta nyt sitä voi nauraen muistella. Olen nauttinut ensin hillalomasta, sitten mustikkalomasta ja nyt puolukkavapaista. Välillä olin myös muutaman päivän virkavapaalla, koska kurkku tuli kipeäksi ja jouduin käymään koronatestissä. Olen monessa suhteessa etuoikeutettu ihminen. Minulla on varaa antaa - myös anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti