Roskien kaivelua

Koen omaksi tehtäväkseni roskien ja riskujen kaivelun, mutta en niinkään niiden levittelyä. Paitsi sitten kun ne on käsitelty joko kompostoimalla tai murskaamalla. Näin keväisin kerään ensin riskuja nurmikoilta ja koivukujalta ja silppuan niitä oksaleikkurilla. Otan mukaan myös kukkapenkkien kuivat varret. Ja sitten onkin jo kiire: roskien keruuta maantien syrjästä, nokkosten ja rönsyleinikkien kaivelua, kompostin kärräämistä kukkapenkkiin, istutuksia, kylvöjä, oksasilpun levittämistä katteeksi... Samalla kuuntelen lintuja ja tunnistan ensimmäisiä kasveja. Kivaa tämä on, kun eläkeläinen ehtii paremmin kevään mukaan. 

Valitettavasti vain kunnan asioihin perehtyminen vie aikaa enemmän kuin toivoisin. Niistä asioista myös lehdet tonkivat roskia. Erityisesti Ilkka-Pohjalainen on ottanut tehtäväkseen etsiä kunnista negatiivista uutisoitavaa ja argumentit eivät suinkaan ole aina oikeita. Olisi parempi, jos joskus kirjoitettaisiin siitä, miten haastavaan asemaan valtiovalta on ratkaisuillaan saattanut ja saattaa erityisesti maaseutukunnat. Tuntuisi turhalta ryhtyä lehtien palstoilla oikaisemaan virheitä ja väittelemään asioista, jotka pitää hoitaa teoilla eikä puheilla. 

En seuraa tekstaten-palstaa, mutta sattuipa silmään, että joku oli laittanut sinne sen mitä minäkin yhdestä asiasta ajattelen. En kuitenkaan ilahtunut, koska en arvosta niitä, jotka esittävät mielipiteitään nimettöminä. Olen saanut joskus maistaa raukkojen roskapuheita. Olen valmis käsittelemään asioita ja ilmaisemaan ajatukseni kasvokkain silloin, kun niitä tarvitaan oikean tien löytymiseksi.

Roskia oli ainakin oman kylän kohdalla tien poskessa vähemmän kuin aikaisempina vuosina, ja osa niistä oli ilmeisesti myrskytuulen heittämiä, sillä styroksia tuntui olevan joka ojassa. Noukimme myös Leppinevanluomasta eli arkikielellä Suorttilanluomasta isännän kanssa ison kasan styroksilevyjä. Jos joku kaipaa, saa tulla hakemaan. Mutta noita kottikärryjä en anna, jotka tulivat lähes kaksikymmentä vuotta sitten virran mukana. Niille on paljon käyttöä yhteiseksikin hyväksi. 

Tehdään yhdessä Laihiasta entistä siistimpi ja viihtyisämpi asuinkunta. 

Kipu ja siunaus

Olen tänä talvena yrittänyt perehtyä äidin puolen isovanhempien elämään. Aluksi tuntui, että tietoa on niin kovin vähän. Jotenkin hirvitti ryhtyä koko hommaan. Kuitenkin heidän elämänkulkunsa hyyryläisistä mäkitupien kautta maanviljelijöiksi Peltoniemen tilalle on nyt pääpiirteissään hahmottunut, kun olen saanut serkuilta tietoja ja valokuvia, tutkinut vanhoja lehtiä, henkikirjoja ja rippikirjoja. Ja jälleen olen todennut saman kuin monta kertaa ennemminkin: Hyvin pienet asiat vaikuttavat siihen, miten elämä jatkuu. Jos elämä olisi mennyt vähän toisin, minua ei olisi olemassa. Moni vaikea asia on kääntynyt lopulta parempaan, jopa hyväksi. 

Oma elämänkokemus on opettanut, että kipu ja siunaus kuuluvat usein yhteen. Elämän vaikeimmat tapahtumat ovat johtaneet johonkin uuteen, josta en enää luopuisi. Kipeimmät tunteet ovat auttaneet löytämään sen, mikä oli kadoksissa. Sitä saan hämmästellä ja nöyrästi myöntää: En olisi varmaan muuten elämästä mitään oppinut. Ja paljon on vieläkin opittavaa.

Tuossa vieressä 5-vuotias lapsenlapsi opetteli kirjoittamaan erilaisia lauseita. Ensimmäinen oli että moma on tymä. Hän ei selvästikään ollut tosissaan, vaan kiusoitteli, mutta momma itse on sitä mieltä, että usein totta tuokin. Toinen lause oli että momma pe(lkää) kaikea. Silloin seurue ryhtyi todistamaan, että momma on rohkea, sillä hän liikkuu ja marjastaa yksin eikä pelkää eksymistä eikä petoja. No, nämä esiin tulleet eri todistukset valottavat mielestäni eri puolia mommasta.   

Usein sanotaan, että paastonaika kutsuu itsetutkisteluun, joten tällainen pohdinta sopii hyvin tähän iltaan.

Olen kuitenkin iloinen. Sydämestäni kiitän siitä, että elämä on paljon suurempi kuin ihmisen virheet, menneet ja tulevat. Ja Jumalan armo on suurempi kuin elämä.