Riippuvainen

Riippuvaisuutta ei tänä maailmanaikana pidetä suotavana. On pitänyt oppia, ettei saa olla riippuvainen Venäjän öljystä ja maakaasusta tai lannoiteteollisuudesta. Ei pidä olla riippuvainen amerikkalaisten hävittäjien varaosien saannista tai USA:n ase-avusta. Liittolaiset muuttuvat äkkiä vihollisiksi ailahtelevaisten valtiaiden puheissa, ja teoissakin. Riippumattomuuden tavoittelu takertuu herkästi myös ihmissuhteisiin. Se, joka on pettynyt rakkaudessa tai ystävyydessä, saattaa pelätä sitoutumista toisiin ihmisiin. Sitoutuminen jopa omiin arvoihin saattaa höllentyä. Elämästä tulee irrallista epäluottamuksen elämää.

Kun synnyimme, olimme pitkään täysin riippuvaisia vanhempien tai muiden meistä huolehtivien huolenpidosta. Ja pysymme syvästi riippuvaisina muista elämän loppuun saakka, halusimmepa tai emme. Täytyypä oikein miettiä tätä.

Olen riippuvainen niistä, jotka tuottavat ruokaa ja lämpöä, tai valmistavat vaatteita. Olen riippuvainen toisten avusta. Olen riippuvainen läheisten rakkaudesta, ystävyyden ja hyväksynnän osoituksista. Olen riippuvainen siitä mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä, jopa ilkeistä ihmisistä. Elämäni on riippuvainen siitä, mitä tapahtuu maailmanpolitiikassa. En pysty katkomaan kaikkia niitä siteitä, joiden kautta olen kiinni toisissa ihmisissä ja maailman tapahtumissa, vaikka joskus haluaisinkin.

Riippuvaisuus on tietenkin vielä paljon syvempää. Olen riippuvainen ilmasta, jota hengitän. Olen riippuvainen lehtivihreähiukkasista. Olen riippuvainen monista hyönteisistä ja isommista olioista. Olen riippuvainen menneiden sukupolvien aikaansaannoksista. Olen riippuvainen hänestä, joka on luonut maailman ja minutkin. Riipun hänessä riippuvaisena ja kyselen, kuten lapsena, voiko hän kuulla kaikkien huokaukset. Voisiko hän pitää huolta siitä, että tämä tärkein luottamussuhde säilyy? 

Koen, että tässä riippuvaisuudessa voin olla vapaa ja rohkea. Kaikki ei ole myytävänä, kaikesta ei tehdä diiliä. On olemassa oikea ja väärä, ja saan apua, kun yritän erottaa ne toisistaan. 

Kuntavaaliehdokas

En ole koskaan kadehtinut poliitikkoja. On raskasta olla jatkuvasti julkisuudessa ja joskus on vaikea päättää asioista, vaikka on perehtynyt hyvin, tai ehkä juuri siksi. Olen nyt ensi kertaa ehdolla kunnallisvaaleissa. En ole halunnut sekoittaa papin työtä millään tavoin politiikkaan, ja seurakunta on ollut läheinen toimintaympäristö jo nuorempana. Nyt tulin lupautuneeksi, ja kyllä jo ehdokkaana olo käy työstä. Olen koko päivän aamukahdeksasta asti täytellyt vastauksia vaalikoneisiin. En ole varma, saisinko itseni nyt läheisimmäksi ehdokkaakseni, jos menisin samoille sivustoille äänestäjän ominaisuudessa. Voisin hyvinkin olla itseni kanssa eri mieltä. 

Ehkä kiperin kysymys oli, kun kysyttiin, kuka on esikuvani. Piti oikein pitää tauko. Harkitsin vakavasti Santeri Alkiota, koska olen juuri lukenut hänen päiväkirjaansa vuodelta 1917 laatiessani kertomusta isovanhempieni Fannin ja Eemelin ajatuksista ja vaiheista 1917-1918. Kertomuksen nimeksi tuli "Punaaset on niin väkeviä" - viinimarjojen mukaan, tietty. Santeri Alkio yritti kaikkensa, että ei tulisi kansalaissotaa. Hän yritti tehdä välitysehdotuksia, ja pettyi, kun oikeistoporvarit eivät tuntuneet ymmärtävän maan tilaa ja hänen rauhantahtoisia ajatuksiaan, vaan äänestivät toisinaan ensin sosialistien ehdotuksen puolesta pelatakseen pois kompromissin. 

Sitten mietin Jeesusta. Hänen rohkeuttaan toimia vastoin yleistä luuloa myös teologisissa kysymyksissä, hänen tapaansa kuunnella ihmisiä ja käydä valtaapitäviä vastaan. Jeesus on toki esimerkki, mutta ehkä kuitenkin liian ylevä tai tavoittamaton. Entä Nelson Mandela, tai Dietrich Bonhoeffer? Mandela pystyi antamaan vääryyden anteeksi ja aloittamaan uutta, Bonhoeffer toimi rohkeasti oikeaksi katsomansa asian puolesta käyden hirmuvaltias Hitleriä vastaan. Ehkä kuitenkin liian kaukana minusta - olen ihan tavallinen.

Eikö ole ketään naista? Sitten muistin, totta kai, olenhan sen aina tiennyt. Minun idolini on Aili-täti. Olen saanut omaksua paljon häneltä aina puhetyylistä alkaen. Ja nyt kun harjoittelemme Mirjam Silvénin ja Kirsti Rautamon kanssa  Jurvaan runomatineaa "Kevättä kohti", tulevat Aili-tädin ohjaukset etsimättä mieleen. Aili-tädin elämänarvot vaikuttavat minussa yhä.

Historia on hyvin kiehtovaa. Joka päivä löytää jotain, joka koskettaa tätäkin päivää ja antaa uskallusta elää elämäänsä. Olen nauttinut, kun on ollut hyvä ylöspito, ja olen saanut lukea ja tehdä luovaa työtä. Eilen sain yhden tavoitteen valmiiksi ja juhlistimme sitä käymällä teatterissa. Olen etuoikeutettu.