Taas kuluneena kesänä ja vielä nyt syksyllä olen saanut elämääni kymmeniä päiviä lisäaikaa. Tänäänkin lähdin metsään, vaikka olen jo asennoitunut tekemään muuta. On ollut niin lämmintä, että arvelin vakipaikkaan nousseen taas uusia suppilovahveroita. Enkä erehtynyt. Ja kun marjoja on jo syötykin, niin johan pakastearkuissakin on vajausta.
Marjastusryhmässä on ollut vähän ikävääkin somekeskustelua tänä vuonna. Jotkut ovat moittineet ihan järkiään toisten kuvia, että raakana oot noukkinu. Toiset taas ovat kateuksissaan väittäneet, että tuo täytyy olla viime vuoden saalista. Meinasin jo erota koko ryhmästä, mutta kun laitoin jonkun positiivisen kommentin puolukanpoimijalle, niin pohjoisen mies vastasi, että tiedäthän, että kun Luoja päätti päiviemme luvun, niin siihen ei laskettu metsäpäiviä, vaan ne ovat aivan ylimääräistä lahjaa.
Niin sen täytyy olla! Marjat ja sienet ovat lahjaa, mutta suurinta lahjaa on itse oleminen. Metsässä on niin hyvä hengittää ja siellä asiat usein asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Meillä on perheessä selkeä työnjako: minä hommaan marjat ja sienet ja isäntä puut. Haketta tarvitaan paljon vanhan talon lämmittämiseen ja metsiä pitää muutenkin hoitaa. Isäntä on jo jonkun viikon käynyt metsässä periaatteella vähintään kaksi tankillista päivässä, joskus kolme. Märkänäkin päivänä on mentävä, muuten ei urakka valmistu.
Kysyin tänä aamuna että tykkäätkö sä siitä, ja kyllä se kuulemma mukavaa on. Hyvä niin, pelkäsin toista, sillä onhan se paljon raskaampaa kuin marjastus. Tuoksut ovat moottorisahan kanssa toisenlaiset eikä linnunlaulua kuule. Mutta joskus näkee kotkan, ja siitähän saa aina voimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti