Vuoden vessa

Viikko sitten löysin vuoden vessan, josta on kuva ohessa. Ei kylläkään ollut tarvetta käydä siellä sisällä. Sen sijaan piipahdin vastapäisessä huoneessa tapaamassa ortopedia. Hän onneksi sanoi varsin selkeästi, että suositus on, että tässä vaiheessa turvautuisin ensimmäiseen varaosaan, joka tulisi oikeaan polveen. Pääsee sitten pytyltäkin paremmin ylös. Olin vähän jännittänyt, että miten osaan asian päättää. Nyt ajattelin, että suositus on selkeä sana. Sain myös vastauksia kysymyksiini ja jatkoa kipulääkereseptille.

Luulin, etten pysty käyttämään Panadolia kummempia kipulääkkeitä, mutta työterveyslääkärin määräämästä suojalääkkeestä on ollut apua, ja olen voinut napsia jymäkkää tulehduskipulääkettä. Sen avulla taas olen pystynyt pesemään jo alakerran 16 ikkunaa (paitsi kamarin klaseissa on vielä sisäpuolella hommia), kantamaan osan sisäklaseista vintille, ja jopa käyttämään puutarhatarikkoa.

Leikkaus lienee joskus ensi syksynä. Yhteiskunta siis taas satsaa minuun. Mutta satsaammehan me ihmisrukat autoihinkin lotosta, bingosta ja hedelmäpeleistä puhumattakaan. Koen olevani autoa arvokkaampi. Oma tehtäväni on nyt pitää lihakset hyvässä kunnossa, että kuntoudun leikkauksesta nopeasti. Kesäinen marjastuskausi varmasti pitääkin huolen siitä, että saan tarpeeksi lihas- ja liikkuvuusharjoituksia. 

Tänään Suvilahden koulun kevätjuhlassa sain evästä marjastusmatkoille. Kiitos niistä. Pitäisikö tunnustaa: hyviä olivat. No, en ole vielä ihan kaikkia syönyt. Kevätjuhla pidettiin muuten Vaasan kirkossa ja koulun opettajat ja oppilaat olivat sen tyylillä rakentaneet. Hyvä mieli siitäkin! 

Jumalan sydämellä

Vietimme juuti helatorstaita, Jeesuksen taivaaseen astumisen päivää. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi omilleen usein, mutta helatorstaina ilmestykset lakkasivat. Tosin hän taivaaseen astumisensa jälkeen ilmestyi vielä Saulukselle Damaskoksen tiellä, ja kutsui hänet pakanain apostoliksi. Sauluksesta tuli Paavali. 

Sain tänä vuonna viettää helatorstain messua Isonkyrön Vanhassa kirkossa. Kirkko on rakennettu katolisella ajalla. Siellä on eräs puhutteleva yksityiskohta vanhassa alttarikaapissa: On kuvattu Isä Jumala sylissään ristiinnaulittu. Vaikka Jumala tuntuu olevan poissa kärsimyksen hetkellä, uskon, että hän kuitenkin kantaa koko ajan luomansa maailman kärsimystä sydämellään. 

Helatorstain reformaation juhlavuoden messu oli ekumeeninen ja mukana olivat oma piispamme Simo Peura ja katolisen kirkon piispa Teemu Sippo. Minun oli tarkoitus kysyä kahvikeskustelussa piispa Teemu Sipolta, onko hän tavannut tätä alttarikaapin kuva-aihetta muissa kirkoissa. Lienee nimittäin niin, että Raamatun ensimmäiseen käskyyn sisältynyt kuvantekokielto on vaikuttanut siihen, että Isää Jumalaa on harvemmin kuvattu taiteessa. Vasta Jeesuksen ihmisyys teki mahdolliseksi kuvallisestikin kuvata Jumalaa. 

Mitä enemmän olen puhunut Jumalasta, sitä selvemmäksi on käynyt, että myös sanani ja kaikki yritykset kuvata häntä ovat varsin rajallisia. Kirkolle on kuitenkin annettu tehtäväksi julistaa toivon sanomaa ylösnousseesta Herrasta, ja siksi tahdon yrittää.

Vanhan kirkon messussa ja myöhemmin, kun piispat istuttivat puun kirkkopihaan, laulettiin kirkon toivon laulua (Virsi 949, sanat Pablo Sosa 2009, suom. Anna-Mari Kaskinen 2014): 

Kirkko olkoon niin kuin puu,
se kodin luona saakoon kasvaa.
Olkoon rukous ja riemu 
aina lehviensä alla. 
Juuret työntäköön se maahan, 
oksat korkeuksiin taivaan. 
Hedelmää se saakoon kantaa, 
suokoon lohdun, myötätunnon. 

Puu, istutettu
partaalle vetten
Luojamme luota 
voiman se saa.

Piispat Teemu Sippo ja Simo Peura puunistutuksessa

Luontohavaintoja

Olen tehnyt luontohavaintoja. Viime viikonloppuna Turussa oli paljon Homo sapiens -lajia Kirkkopäivillä. Aurajoen rannoilla kuljeskeli eri värisiä viehättäviä ihmisiä. Maanantaina sain pyydystettyä kamarin ja tuvan ikkunalta kaksi mötiäistä froteepyyhkeeseen ja kiikutettua ulos. Olivat sen verran isoja, että luullakseni mantukimalaiskuningattaria. Jos semmoisen tappaa, on maailmassa yksi hyvä pölyttäjäyhdyskunta vähemmän.  Kuvia en huomannut niistä ottaa, joten täytyy laittaa tähän lainakuva. On virolaisen kuvaajan söpö otos. Pienenä pelkäsin aina kaikkia pöriseviä hyönteisiä, mutta elämä on tehnyt rohkeammaksi ja rohkeuttahan tässä maailmassa tarvitaan. 

Ivar Leidus @ Wikimedia Commons

Tänä aamuna huomasin, että oravanpesässä on ainakin neljä poikasta. Olen jo aikaisemmin huomannut, että oravainen luultavasti pesii ulkorakennuksen lappeen nurkassa olevassa kolossa lähellä hännätöntä oravatuuliviiriä. Aamulla kun menin koiran kanssa hakemaan postia, koloon luikki joukko tuuheahäntäisiä poikasia. Olisin nyt kameran kanssa vaanimassa koloa, ellei koira räksyttäisi paraikaa juoksunarussaan kalastajille, jotka veneilevät joella.

Menomatkalla töihin kauris juoksi kolmostien yli aika turvallisesti juuri edellä ajavan kuorma-auton edestä ja luikki metsään. Töissä sain pyöräillä kastekotiin, koska auto oli huollossa. Oli kaunista ja kesäistä, olin onnellinen tuosta liikuntahetkestä, sillä päivä oli muutoin kiireinen. Huomenna on reformaation juhlavuoden ekumeeninen piispanmessu Isonkyrön Vanhassa kirkossa  kymmeneltä ja saan olla siellä ehtoollisavustajana. Illansuussa ajelin televisioharjoitukseen ja ihailin kyröläisten kuorolaulua. 

Isonkyrön Vanha kirkko rakennettu joko 1300-luvulla tai 1500-luvulla

Puut eivät viheriöi vielä niin kuin tässä vanhassa kuvassa, mutta ovatpa koivukujan koivutkin jo hieman hiirenkorvalla. Tervetuloa helatorstain messuun! Toivottavasti väkeä on yhtä paljon kuin helteisessä Turussa viime pyhänä. Alla olevassa kuvassa on Turun takapenkkiläisiä ja juhlakulkue laskeutumassa Tuomiokirkon portaita. 

Suvivirsimessu helteisellä Turun Tuomiokirkontorilla

Voimaannuttava kevät

Ehkä myöhäinen kevät on kuin luotu minulle. Joskus kipu on salakavala energiasyöppö. Nivelrikkoiset polveni olivat niin kipeät, että nukuin huonosti ja olin päivisin väsynyt. Sain niihin hyvää kipulääkettä ja määräyksen röntgeniin ja ortopedille. Nyt on toinen ääni kellossa ja olen osannut nauttia ensimmäisistä kevätpäivistä. Sanon ensimmäisistä, sillä oletan, että terminen kasvukausi on vihdoinkin alkamassa. 

Toki myös valoisat päivät ovat luoneet toivoa ja piristäneet. Kevään upeat värit houkuttelevat ulos. Hyvin voimisen kierre lähtee siitä, että jaksaa liikkua ja tehdä jotain. Siitähän tulee hyvä mieli ja saa lisää energiaa. Olemme tehneet pyörälenkkejä koiran kanssa ja käyneet valokuvaamassa lintuja ja äestävää isäntää. Kevätkylvöt ovatkin jo hyvässä vauhdissa. Olen haravoinut, istuttanut orvokkeja, ja tänä iltana pyöräilin myös haudalle kastelemaan kukkia kolme litraa vettä repussa. Tuosta ponnistelusta tuli nälkä ja niinpä nyt on taas raparperipiirakka hupenemassa. Äitienpäiväksi leivoin itselleni ensimmäisen. 

Tänä äitienpäivänä ei kukaan lapsista ehtinyt käydä kotona, mutta ei se haitannut, kun itsellänikin oli töitä. Jännitin vähän, kun jouduin toimimaan liturgina ja saarnaamaan seurakuntamme englanninkielisessä messussa. Joidenkin oudompien liturgisten sanojen ääntämys meni pieleen ja takeltelin, mutta yhteisö oli armollinen ja otti vierailevan pastorin lämpimästi vastaan. Siitä tuli kiitosmieli. 

Myös edessä on sopivan väljä työviikko. Pari päivää hartauksia ja tapaamisia, sitten enon hautajaiset Isossakyrössä ja lähtö Kirkkopäiville Turkuun. Turkuun on luvattu peräti yli 20 astetta lämmintä, niin että saa varmaan ottaa sopivan pienen kapsäkin, kun vaatteita ei paljon tarvita. 

Eilen tuli haikea mieli, kun pussitin isän keräämiä postimerkkejä vietäväksi Turussa Kirkkopäivien yhteydessä pidettäville Lähetyjuhlille, josta kulkeutuvat postimerkkihuutokauppaan lähetystyön hyväksi. Ihmettelin, että isä vielä vanhoilla päivillään otti kannustukseni vastaan ja rupesi keräämään merkkejä lähetystyölle. Tuntui hyvältä ajatella, että pieni vinkkini vaikutti. Mistä lienee löytänyt vielä noin paljon myös 1900-luvun merkkejä? Siinä merkkejä lajitellessa tuli mieleen yhtä ja toista muutakin kaihoisaa ja herkistävää. Mutta uskon, että surustakin voi voi syntyä jotain uutta.

Telkänpojat

Kesä tuli eilen aamulla, kun huomasin, että telkkäemo johdatteli 7-päistä pesuettaan joen vastarannalla. Telkät ovat aina olleet mukavia seurattavia, mutta harvemmin on saanut tarkkailla poikueen elämää. Varhaiskeväällä telkät tulevat talomme kohdassa olevaan virtapaikkaan sukeltelemaan, mutta yleensä ne häipyvät vapun jälkeen näkymättömiin, naaraat hautomaan ja urokset poikajoukkoihinsa. Nyt kun isän puutarhassa on kaksi viime keväänä hankittua telkänpönttöä, pääsemme todellakin näkemään sen, mistä isä sairaalassa haaveili: Telkänpojat (ja -tytöt) seilaavat joella edestakaisin.

Kuvaa en ole vielä pesueesta saanut, koska porukka painoi kovaa vauhtia alajuoksulle päin ja energiani meni tapahtuman kailottamiseen vastaheränneelle puolisolleni. Oheinen kuva on vuosi sitten ikkunan läpi otettu otos telkkäpariskunnasta. Laitan sen tähän siltä varalta, että kuivanmaan ihmiset eivät välttämättä tunnista kaikkia sorsalintuja. Isompi ja valkoisempi on urostelkkä, mutta myös naaraalla on sen verran valkoista siipijuovaa ja kaularengasta, että sen erottaa sinisorsasta. 

Telkkäpari ui  Laihianjoella vastavirtaan

Poikaset olivat eilen todella pieniä karvapalloja vasta. Emo hautoo peräti neljä viikkoa, joten kovin aikaisin telkkä on tänä keväänä muninut. Kun poikaset ovat kuoriutuneet, emo houkuttelee ne jo päivän parin ikäisinä hyppäämään pesäkolostaan ja lähtemään suureen maailmaan. Emo ei ruoki poikasia, vaan ne saavat etsiä itse ruuakseen vesieliöitä. Voi onkohan niitä tarpeeksi näin kylmänä keväänä? Poikaset oppivat lentämään vasta parin kuukauden ikäisenä, mutta uimakoulua ei tarvitse käydä ja sukeltelukin on synnynnäistä.

Telkät ovat varsin suomalainen lintu. Euroopan telkkäkannasta jopa 40 % pesii Suomessa. Ymmärtääkseni telkät eivät ole niin pariuskollisia kuin esimerkiksi joutsenet, ja telkkänaaras saa kantaa vastuun jälkeläisistä yksin. Minulla on ollut se armo, että puoliso ei ole niin paljon poikajoukoissa kulkenut, vaan ollut aina perheen tukena. 

Luonnossa näin kylmänä keväänä taistellaan elämästä. Mietin tänään työkaverin kanssa, että ehkä oudot kevätsäät rasittavat myös meitä ihmisiä. Ainakin itse olen ollut aika väsynyt, vaikka töissä on ollut suvantovaihe. Ei pidä kuitenkaan valittaa, kun saa joka päivä  syödä monta lämmintä ateriaa. Ja sydämeenkin tuli lämmintä, kun näin nuo pikkuruiset vesilinnut. 

Oikeassa olijat

Tämä aika kaipaa viisaita elämän pehmittämiä vanhuksia. Onneksi heitä onkin pilvin pimein suurten ikäluokkien ansiosta. Tähän tulokseen olen tullut, kun olen miettinyt sitä tunnekylläistä polarisaatiota, mikä ilmenee kansakuntamme ja kirkkomme erilaisten mielipiteiden esittäjien suhtautumisessa vastakkaisen tai erilaisen mielipiteen esittäjiin. Oikeassa olijoita ja mielensä pahoittajia riittää. Toisesta puhutaan halveksivasti eikä nähdä omaa keskenkasvuisuutta. 

Kyllä minäkin itkin  2000-luvun alussa, kun kirkolliskokousedustajana ollessani Hannu Kippo kävi esittämässä täysistunnossa, että edustaja Maaria Perälä tulisi voida erottaa kirkkohallituksen täysistunnon jäsenyydestä, koska hän mielipiteidensä vuoksi ei varmaankaan enää ansaitse oman hiippakuntansa luottamusta (Kippo ei edes ollut meidän hiippakunnan edustaja). Ei hänen puhettaan kuitenkaan kukaan keskeyttänyt ja hyvä niin. Minulla on kanttia sanoa! Viime viikolla pidetyssä kirkolliskokouksessa sen sijaan arkkipiispa keskeytti kahdesti Leif Nummelan puheen, jossa Nummela ei arvostellut ketään henkilöä nimeltä, mutta puhui lasten oikeuksista. Puheenjohtaja antoi vieläpä jollekin salissa olijalle repliikkipuheenvuoron keskellä tätä puheenvuoroa. Katsoin puheet Youtubesta enkä voi mitenkään pitää menettelyä asiallisena. 

Leif Nummela puhui viileän oloisesti, mutta varmaan siellä oli tunnelatausta takana, oikeassa olemisen varmuutta. Ja varmaan hänen puheenvuoronsa kävi joidenkin tunteisiin. Mutta sellaista vain on kestettävä, kun ollaan eri mieltä. Tunteet tulevat mukaan puolin ja toisin. Nummela puhui geneettisistä orvoista. Ne joita asia koskettaa ovat varmaan joutuneet asiaa tykönänsä miettimään, ja heillä on tuohon omat argumenttinsa. Ehkä heidän mielestään on pääasia, ettei lapsi kokisi henkistä orpoutta. Argumenttiin on vastattava argumentilla, ei niin kuin nyt tapahtui. 

Ei erilainen tunnekokemus asiasta ole syy kieltää toisenlaisen mielipiteen esittämistä, keskeyttää, lähteä pois keskustelutilanteesta, pitää toista huonona ja ala-arvoisena, käyttää kärjistäviä haukkumasanoja. Sellaista käytöstä olen huomannut joidenkin harrastavan nettikirjoituksissaan. Toisaalla taas kannetaan marttyyrin viittaa. Hämmästelen sitä, että moni on niin oikeassa, niin varma, niin hyvä ja rikkeetön. Pelkään sellaisia ihmisiä. 

Voi tietysti olla, että en itse ole osannut asettua loukkaantuneen lähimmäisen asemaan, koska olen Nummelan kanssa samaa mieltä siitä, että ihmisen geneettinen tausta on tärkeä eikä sitä saisi sivuuttaa niin kuin yhteiskunnan taholta nyt on osittain tehty. Ymmärrän miksi hän kysyy, voiko kirkko olla mukana siinä että kaikille lapsille ei ehkä sallita yhteyttä geneettiseen vanhempaansa, vaikka heidän vanhempansa on elossa. Olen kuitenkin ollut Nummelan kanssa viimeiset 15 vuotta eri mieltä siitä, voiko kirkko siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Silloin kun sanoin asiasta mielipiteeni ja se lähetettiin Yle1:n uutislähetyksissä, lähes kaikki nykyiset intoilijat olivat joko lapsia tai peloissaan ja hiljaa. Aika ja mielipiteet ovat muuttuneet nopeasti. 

Loppujen lopuksi en ole varma olenko ollut tai olenko nyt kovinkaan monessa asiassa oikeassa. Siksi yritän kuunnella myös eri mieltä olevia, vaikka katson oikeudekseni tuoda pöytään myös omat käsitykseni. Huomaan, että tietyllä tavalla on helpompi ottaa Raamattu hyvin kirjaimellisena kristillisen opin ja etiikan oppikirjana, ja koetan ajatella myötämielisesti ihmisistä, jotka pitäytyvät tähän ajatukseen. Pappiskoulutuksessa piispani kuitenkin huomautti, ettei ole mistään kohden luterilaisia Tunnustuskirjoja löytänyt ajatusta, että Raamattu olisi paitsi uskon myös elämän ylin ohje, vaikka niin usein kuulee väitettävän. Etiikka on tiellä kulkemista, ja jokaisen on kuljettava itse. Tulkitsen ja ymmärrän niin, että eettisissä kysymyksissä meidän on arvioitava tilannekohtaisesti, mikä on parasta yhteiskunnalle ja luomakunnalle, ja etsittävä parasta mahdollista vaihtoehtoa. Jumala ei sanele, mutta lupaa Pyhän Hengen oppaaksi, kun pyrimme keskinäiseen rakkauteen ja yhteisen hyvään.

Olen ymmärtänyt Raamatun synnyn niin, että ihmiset kirjoittivat ylös kokemuksia, muistikuvia ja kuulemiaan kertomuksia Jumalan johdatuksesta ja Jumalan kirkkaudesta, joka ilmestyi Jeesuksessa Kristuksessa. Mukaan tuli monenlaista ihmispohdintaa, inhimillistä astian makua - mutta ydin on siinä, miten Jumala lähestyy ihmistä, haluaa kohdata, käydä dialogia, johdattaa ja armahtaa. Hän osoitti rajattoman rakkautensa historian tapahtumissa, Jeesuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Hänellä on valta kuoleman ja kaiken rajallisen yli. 

Kristityt ovat samaa kansaa, samoin kuin suomalaiset, riippumatta ihonväristä tai erilaisista mielipiteistä. Parempi on olla kuuma kuin haalea, mutta voi meitä jos poltamme toisemme elävältä tai hylkäämme hänet, joka on saman isän lapsi. Jos joku tekee sen minulle, se on hänen häpeänsä, mutta voi jos minä niin teen.

Kuvapuhelin

 Bidgee  @ Wikimedia Commons
Kuva herättää lapsuudenmuiston

Koulussa kirjoitettiin 70-luvulla aika ajoin tulevaisuusaineita. Kuviteltiin, millaista on vuonna 2000. Ja jotain arvattiin ihan oikein: puhelimessa voi nähdä keskustelukumppanin livenä ja yllättävän moni asia tapahtuu nappia painamalla.

Olen ikäisekseni melkoinen tietokonenörtti. Syy on se, että kun opettajamieheni 90-luvun alussa hommasi meille dos-komentoja vastaanottavan tietokoneen, meillä ei ollut asiaan mitään kurssitusta. Kaikki on opeteltu kantapään kautta yrityksen ja erehdyksen kautta. Sitkeänä ja hellittämättömänä olen joitakin ongelmia selvittänyt askartelemalla tietokoneen kimpussa läpi öiden. Ja yhden kannettavan olen saanut kokeiluillani niin juntturaan, ettei siitä enää saanut asiantuntijakaan toimivaa peliä. Oppirahoista on ollut se hyöty, että enemmän olen töissä ollut IT-tuki kuin IT-tuen käyttäjä. 

Niinsanotussa skypettämisessä olen kuitenkin kuulunut taantumuksen virtaan. Muutamat kokeilut sujuivat taannoin huonosti, kun kannettavan mikrofoni otti ääneni kovin vaimeasti. Viime torstaina jouduin osallistumaan erään työasian vuoksi Lync-palaveriin. Valmistauduin siihen mm. lainaamalla työkaverilta headsetin, mutta en saanut sen mikrofonia toimimaan. IT-tuki oli palaverissa, mutta sain apua avuliaalta ja taitavalta työtoveriltani Mikolta, ja opin samalla säätämään tietokoneen mikrofonin äänitasoa. Itse palaverissa kävi ilmi, että vaikka en ollut ohjelmaa aiemmin käyttänyt, olin kuitenkin ainut joka siinä porukassa osasi noin vain ja extempore luoda linkin, jonka avulla sain kutsuttua muut yhteiseen  keskusteluun. Ja tuntuipas se hauskalta ja toimivalta, nähdä yhtäkkiä kollegoja eri puolilta Suomea ja sopia heidän kanssaan yhteistyöstä ja seuraavasta neuvottelusta. 

Innostavan kokemuksen jälkeen olen sitten säätänyt kotikannettavaa ja kiusannut lapsiani kuvapuheluilla. Soittaminen ja jutteleminen näyttää sujuvan sekä gmailin että facebookin pikaviestien kautta. Mahtavaa nähdä mm. lapsenlapsia kuvaruudulla! Rakkaitten näkeminen on vielä ilahduttavampaa kuin kuuleminen. Ja kun mieli on ollut viime päivinä alakuloinen, olen näin saanut uutta nostetta. 

IT-teknologia on tuonut paljon uusia mahdollisuuksia ja hyvää. Vuoroin se säästää aikaa tärkeämpään, vuoroin vie sitä joltain vielä tärkeämmältä. Se on avartanut sosiaalista kanssakäymistä, mutta tuonut lisäkiloja ja vähentänyt hyvien kirjojen lukemista. Se on antanut kokemuksia oppimisesta ja onnistumisesta, mutta toisinaan myös aiheuttanut väärinkäsityksiä ja ihmissuhdesotkuja. Luultavasti otan kannettavan tietokoneen mukaan, kun aikanaan lähden dementiakotiin - jos muistan ja jos niitä vielä on. 

Säikähdys ja vappunaamari

Sain eilen käytännön kokemusta siitä, miten selviän yhtäkkisessä paniikkitilanteessa. Ei täysi fiasko, mutta ei kehumistakaan. Talon tuleva vanha isäntä soitti koivukujalta, että on tapahtunut onnettomuus ja on mentävä päivystykseen tai tilattava ambulanssi, mutta hän tulee ensin koiran kanssa kotiin. Riensin vastaan ja otin koiran. Kylpyhuoneessa en osannut paljoa tehdä verta valuville kasvoille eikä rikkinäisistä silmälaseista saanut läpinäkyviä pesemällä. 

Sen verran tuli ensiaputaitoja mieleen, että kysäisin mikä päivä on, ja koska miehellä ei ollut päivästä hajuakaan ja hän alkoi muutenkin olla ulapalla eikä yhtään tiennyt mitä on tapahtunut, tilasin ambulanssin. Ihan oikea ratkaisu, mutta muuta hyötyä minusta ei juuri ollut. Hain kyllä ensiapupakkauksen autosta, mutta jostain syystä desinfioin kasvoja kolmioliinan avulla. Lopulta autoin värisevän miehen keinutuoliin ja pian sain antaa hänet luotettavampiin käsiin vietäväksi päivystykseen.

Yritin sitten huonolla menestyksellä etsiä vanhoja silmälaseja, josko miehen pitäisi jossain vaiheessa nähdä jotain. Löysin talosta hyvin monenlaisia linssejä, pieniä ja pyöreitä, isoja ja kulmikkaita, mutta en etsimiäni. Soitin esikoiselle, joka lupasi informoida muita lapsia. Lähdin lopulta autoilemaan Vaasaan. Tunsin itseni paitsi orvoksi myös mahdollisesti tulevaksi leskeksi. Poika onneksi lupasi tarvittaessa lähteä ajamaan kotiin kaverin mökiltä. Hänkin oli kuulemma ihan ajokunnossa, mitä iloiten ihmettelin. 

Päivystyksessä kävi ilmi, että armaani muisti oli alkanut palautua. Koira oli pysähtynyt äkisti juuri sillä hetkellä, kun vauhti oli kova eikä pyöräilijä ollut varautunut pysähtymään. Kaaduttuaan mies oli ajatellut, että palaa kotikujalle ja soittaa vasta sitten kotiin. Ylpeänä hän kertoi, että ambulanssissa oli osannut kertoa presidentin nimen ja tällä hetkellä ainut täysin pimeä kohta on, että hän olisi istunut kylpyhuoneessa hoidettavana ja keinulavittassa kohtaamassa ambulanssikuskeja. 

Keskussairaalan päivystyksessä oli ihmeen hiljaista noin alkuillasta, ja niin hoitajat kuin lääkäri olivat hyvin ystävällisiä ja osasivat suomenkieltä. Ilo oli tuoda yön taittuessa vappuun päänkuvauksessa ollut ja ehjäksi ommeltu zombinnäköinen rakas kotiin. On todella kiitosmieli, sillä pahemmin olisi voinut käydä. Raitis vappukaan ei näköjään takaa pystyssä pysymistä. 

Tänään olen viimeistellyt veroilmoitukset ja käynyt pojan kanssa viemässä kukan erään sukulaisen lähiomaisille. Mies ei halunnut lähteä mukaan, vaikka olisi jaksanut. Hän arvelee ulkomuotonsa olevan liian pelottava. Hän harmittelee, että oli niin kiva pyöräillä koiran kanssa, se oli sellainen reipas yhteinen juttu, mutta näin nyt kävi. Elämä on arvaamatonta, mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa.

Siksi on niin tärkeää huomata nyt, mikä on arvokasta, hyvää ja rakastettavaa.