Muutama vuosi sitten kun olimme rippikouluryhmän kanssa välipalalla seurakunnan työntekijöiden taukopaikassa, eräs poika oli nostanut potkulautansa eteiseen ilmeisesti siinä toivossa, ettei sitä varastettaisi. Hetken kuluttua paikalle porhalsi tosi vihainen aikuinen, joka kysyi kenen potkulauta, ja alkoi huutaa ja sättiä. Mukavan nuoren miehen potkulauta ei käsittääkseni aiheuttanut vaaraa tai vahinkoa, joten pidin seurakunnan johtavassa asemassa olevan työntekijän huutoa ylimitoitettuna. Ja jälkikäteen harmitti, kun en huomannut hänelle sanoa, että olisi kaunis tapa tervehtiä ennen kuin tulee kertomaan asiaansa. Kanttorin kanssa myöhemmin pohdimme, että taitaa olla niin että jotkut ihmiset ovat vain niin allergisia nuorisolle, että katsovat olevansa oikeutettuja nostamaan metelin heti jos jotain aihetta on, tai vaikka ei olisikaan.
Nuoret saavat helposti syyn syyttäkin niskoilleen. Kun vaikkapa tienposkessa on roskia, monet moittivat heti nuorisoa. Muutaman vuoden roskia keränneenä voin sanoa, että roskista päätellen suurin osa roskaajista on aikuisia ja vieläpä niin sanottuja kantasuomalaisia. Ja jos nuoret roskaavat niin heillä todennäköisesti on lähipiirissään huonon esimerkin näyttäjiä.
Itse olin nuorena paitsi aika yksinäinen myös hyvin arka tyttö. Piti opetella käymään kaupassa ja käyttäytymään aikuisten maailmassa. Valitettavasti jotkut aikuiset ehkä haistoivat heikkouden ja käyttäytyivät todella töykeästi. Pelkäsin kuollakseni esimerkiksi vaateostoksia ja VR:n kahvilavaunuun meno oli vielä opiskeluaikana kauhun paikka, koska siellä oli uupuneita ja happamia myyjiä. Nyt saan miltei aina ystävällistä palvelua. Mutta muistan miten kuopus kertoi kerran saaneensa poliisin asiakaspalvelussa sellaista kyykytystä, että ajattelin tunnistavani tämän virkailijatyypin.
Nuorista ihmisistä tulee mielestäni etsiä pelkästään hyviä puolia ja kiittää niistä. Paljon kiitettävää löytyykin. Linja-autossa voi esimerkiksi hämmästellä sitä, miten nuoret kiittävät autosta poistuessaan kuljettajaa. Ja jos isänmaan toivoille puhuu ystävällisesti, he vastaavat samoin. Voi suorastaan tehdä positiivisuuskokeita.
Raamatussa on sellainen ohje meille kristityille, että osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta ja kunnioittakaa kilvan toinen toisianne. Tätä voi mielestäni hyvin laajentaa myös niihin, jotka tunnustavat toista uskontoa tai ovat kotoisin eri isänmaasta. Jotenkin tuntuu, että juuri nyt tällainen kilvoittelu olisi hyvin tärkeä läksy.
Se on myös vaikea läksy eikä lainkaan muodikas. Eletään aikaa, jolloin etsitään oikeutta loukata lähipiirissä ja kotimaassa. Ja maailmanlaajuisesti ajatellen etsitään oikeutta uhitella, aloittaa sota, pommittaa viattomien koteja, anastaa toisen isänmaa. Sotapuheen määrä ylittää kirkkaasti rauhanpuheet, myös Suomessa. Tästä eräs 96-vuotias oli tänään huolissaan, sillä hänen elämässään kaikkein parasta oli se, kun sota loppui.
Syksyllä kirjoitin kertomuksen Isonvihan ajalta. Yritin eläytyä siihen käsittämättömän vaikeaan aikaan. Sitten päädyin tutkimaan sisällissotaa. Pysäytti se kierre, mikä silloin johti kymmenien tuhansien kuolemaan teloituksissa ja vankileireillä, valtaosa näistä suomalaisten surmaamia suomalaisia, ja tietysti valtaosa myös hävinneitä eli punaisia. Sen lisäksi ensin kaatui lähes 10 000 itse sodassa. Osa surmista oli täysiä huteja.
Paapan reservikomppanian kohdalle sattui sellainen tapaus, että saksalaiset sotilaat ampuivat Iso-Evolla partiointitehtävissä olleen laihialaisen asetoverin Aate Pihlajamäen, joka oli työmies, mutta valkoinen. Joku paikallinen siviili sanoi, että siellä ampujien suunnalla on vain valkoisia. Arveltiin hänen petkuttavan, joten mies ammuttiin. Siinä oli siis kaksi hutia. Ensin valkoiset ampuivat epähuomiossa valkoisen ja sitten toiset valkoiset ampuivat sen joka kertoi, että valkoisia ne olivat. Ehkä tämäkin kuvastaa jotenkin sitä miten järjetöntä sota on. Ei sodassa ole juurikaan oikeudenmukaisuutta, vaikka se joskus olisi oikeutettuakin. Sodan jälkeen mietitään olisiko tätä mitenkään, millään keinoin voitu välttää. Ja kannetaan sielun ja ruumiin haavoja.
Monet kauheudet syntyvät vallanhalusta tai koston halusta. Kosto ei kuitenkaan tuota iloa. Rauhanruhtinas syntyi sanomaan, että Hammurabin laki ei enää ole voimassa. Nuoruus 70-luvulla ei ollut aivan helppoa aikaa, mutta ainakin näin jälkikäteen ajateltuna kaipaan siltä ajalta rauhanaatetta. Luulen että se oli valtaosin aitoa pyrkimystä parempaan, sillä muistettiin, mikä oli pahinta.
