Uudenvuodenpäivän aamuna tuli täyteen 50 vuotta Fanni-momman kuolemasta. Muistelin yöllä, miten vuoden 1974 viimeisen päivän iltana valoimme uudenvuodentinoja, ja kun katsoin oman tinani varjokuvaa tuvan kaapinovea vasten, näin siinä arkun ääreen kumartuneen ihmisen. Kerroin näkemästäni, ja muut selvästi paheksuivat. Yöllä puhelin soi. Kuulin kuinka isä puhui paapan kanssa ja lähti heti pihan toiselle puolelle. Aavistin, että on vakava paikka. Aamulla isä tuli kotiin ja sanoi, että momma on kuollut aamusella sairaalassa. Isä oli saattanut häntä ambulanssissa Vaasaan vuodenvaihteessa, kun ilotulitusraketit paukkuivat ympärlillä "niin kuin soras olis oltu".
Olen jonkun kerran valanut tinaa senkin jälkeen, mutta en ole varsinaisesti halunnut nähdä tulevaisuuden aakkunaa. On parempi, kun ei ainakaan suruja tiedä etukäteen. Ehkä minulla on taipumusta nähdä joskus tulevia ilman tinojakin, mutta ei se nyt suuremmin ole elämää häirinnyt. Silloinkin, kun aavistaa pahaa, voi aina toivoa parasta. Tosin liian ylpeä olin silloin, kun lupasin ystävälle, että sinä tästä paranet, kun kerran jo nousit kuoleman porteilta. Valtuuksia sellaisiin lupauksiin minulla ei valitettavasti ollut. Toivo olisi ollut riittävä sana ja ulottunut kuolemaakin kauemmaksi.
Yleensä kai on niin, ettei ihminen osaa kyllin iloita silloin kun eletään elämän parasta aikaa - eikä pelätä sitä mitä tulisi eniten pelätä. Näistä kahdesta ensimmäinen on hyvin tärkeä eli täytyisi koettaa elää tätä hetkeä täydesti. Se on ainut varma hetki, joka ei ole vielä mennyt ohi.
Peloksi riittää jumalanpelko. Harvoin käytetty sana, jota jään miettimään. Joku on joskus kysynytkin, että miksi tulee pelätä Jumalaa, jos hän kerran on rakkaus. Ehkä siksi, että häntä ei voi omistaa, ei katsella kasvoista kasvoihin eikä ymmärtää. Jeesuksen kautta hänet voi kylläkin kohdata ja tuntea. Pietarinkirjeen mukaan jumalanpelolla on tehtävä - se johdattaa keskinäiseen kiintymykseen ja rakkauteen. Tästä voi päätellä, että tarvitsemme kipeästi jumalanpelkoa.
