tiistai 28. tammikuuta 2025

Missä olet?

Katsoin eräänä päivänä yhden vaasalaisen liikkeen aukioloaikoja, ja huomioni kiinnittyi hakutuloksessa olevaan Google Mapsiin, jossa näkyi ystävieni nimiä. Kaupungin karttaan oli merkittynä ehkä kymmenkunta jo eläkkeellä olevan ystäväni kotiosoitetta. Useimmissa noista kodeista olin joskus vieraillut, en kaikissa. Kotiosoitteiden lisäksi kartalla näkyi muutaman kaverin ajantasainen olinpaikka. Mietin, että ehkä kaksi eläkkeellä olevaa rovastia juttelee parhaillaan kadunkulmassa, kun pallukat eivät liiku. Sitten hoksasin, että on seurakuntayhtymän eläkeläisten kokoontuminen ja he ovat siellä.


Eikö olekin vähän huolestuttavaa? Ensin yhteiskunta tekee suorastaan liikaa yksityisyyden suojan parantamiseksi, niin että et saa enää selville, missä hoivakodissa vanhus on, jos haluaisit käydä katsomassa. Monet laittavat puhelinnumeronsa salaisiksi, ettei tulisi jatkuvasti myyntipuheluita - ja niin he jäävät paitsi myös tervehdyspuheluista. Mutta sitten: Jos sallit puhelimesi tallentaa olinpaikkaasi, ne joilla on numerosi talletettuna googleen näkevät kartalla missä kahvilassa istut tai missä liikkeessä asioit. Eikö se ole pelottavaa? 
Toisaalta tietysti tästäkin voi olla hyötyä, jos olet eksyvää sorttia, tai jos ajat autokolarin ja ystäväsi alkavat ihmetellä missä olet. 

Raamatussa luomiskertomuksen jälkeen kerrotaan syntiinlankeemuksesta, ja miten Adam ja Eeva piiloutuivat sen jälkeen puiden suojaan. Jumala kulki illan viileydessä paratiisissa ja kysyi: Missä olet? Hän kysyi, vaikka tiesi. Jumala tietää. Onko se pelottavaa? Ei ole, ja voit hyvin vastata: "Tässä olen." Silloinkin kun olet hukassa itseltäsi.

perjantai 3. tammikuuta 2025

Tinanvalantaa

Uudenvuodenpäivän aamuna tuli täyteen 50 vuotta Fanni-momman kuolemasta. Muistelin yöllä, miten vuoden 1974 viimeisen päivän iltana valoimme uudenvuodentinoja, ja kun katsoin oman tinani varjokuvaa tuvan kaapinovea vasten, näin siinä arkun ääreen kumartuneen ihmisen. Kerroin näkemästäni, ja muut selvästi paheksuivat. Yöllä puhelin soi. Kuulin kuinka isä puhui paapan kanssa ja lähti heti pihan toiselle puolelle. Aavistin, että on vakava paikka.  Aamulla isä tuli kotiin ja sanoi, että momma on kuollut aamusella sairaalassa. Isä oli saattanut häntä ambulanssissa Vaasaan vuodenvaihteessa, kun ilotulitusraketit paukkuivat ympärlillä "niin kuin soras olis oltu". 

Olen jonkun kerran valanut tinaa senkin jälkeen, mutta en ole varsinaisesti halunnut nähdä tulevaisuuden aakkunaa. On parempi, kun ei ainakaan suruja tiedä etukäteen. Ehkä minulla on taipumusta nähdä joskus tulevia ilman tinojakin, mutta ei se nyt suuremmin ole elämää häirinnyt. Silloinkin, kun aavistaa pahaa, voi aina toivoa parasta. Tosin liian ylpeä olin silloin, kun lupasin ystävälle, että sinä tästä paranet, kun kerran jo nousit kuoleman porteilta. Valtuuksia sellaisiin lupauksiin minulla ei valitettavasti ollut. Toivo olisi ollut riittävä sana ja ulottunut kuolemaakin kauemmaksi.

Yleensä kai on niin, ettei ihminen osaa kyllin iloita silloin kun eletään elämän parasta aikaa - eikä pelätä sitä mitä tulisi eniten pelätä. Näistä kahdesta ensimmäinen on hyvin tärkeä eli täytyisi koettaa elää tätä hetkeä täydesti. Se on ainut varma hetki, joka ei ole vielä mennyt ohi.

Peloksi riittää jumalanpelko. Harvoin käytetty sana, jota jään miettimään. Joku on joskus kysynytkin, että miksi tulee pelätä Jumalaa, jos hän kerran on rakkaus. Ehkä siksi, että häntä ei voi omistaa, ei katsella kasvoista kasvoihin eikä ymmärtää. Jeesuksen kautta hänet voi kylläkin kohdata ja tuntea. Pietarinkirjeen mukaan jumalanpelolla on tehtävä - se johdattaa keskinäiseen kiintymykseen ja rakkauteen. Tästä voi päätellä, että tarvitsemme kipeästi jumalanpelkoa.