Isoisäni Juho Eemil Rinta taisteli Laihian reservikomppanian joukoissa Sisällissodassa Hämeessä. Tuo raskas vaihe Suomen historiassa alkoi Laihian Hulmilta Vapaussotana, kun itsenäisestä Suomesta haluttiin ajaa pois venäläinen sotaväki. Laihialainen kirjailija Jaakko Nikkinen (1884 - 1946) julkaisi Ilkka-lehdessä vuonna 1921 muistelmat em. Äijäkomppanian vaiheista. Olen isoisäni talteen ottamista lehtileikkeistä sekä Seinäjoen kaupunginkirjaston arkistosta koonnut kyseisen muistelmasarjan luettavaksenne. Jaakko Nikkinen oli rauhaa rakastava mies, joka kuvaa kiihkottomasti sodan syntysyitä ja sotaa. Hän viittaa kirjoituksessaan myös sen ikäviin jälkivaiheisiin: Sota silloisissa oloissa oli – välttämätön paha. Ja voitto epäilemättä tuli oikealle puolelle. Mutta eivätkö sodan lopputilejä tehtäessä taas päässeet ”pukit kaalimaahan” ja turmelleet sen!
Myöhemmin julkaisen vielä isoisäni muistelmat, joissa hän täydentää omalta osaltaan Nikkisen tekstiä.
Laihian äijäkomppanian mukana v. 1918
Kirjoittanut Jaakko Nikkinen, Laihia
Julkaistu Ilkka-lehdessä v. 1921
1. Kotoa pois (Julkaistu 13.4.1921, Ilkka nro 83)
Sankarit, päälliköt – suuremmat ja pienemmät – sekä muut rivakammat miehet ovat kirjoitelleet sotamuistelmansa vuoden 1918 sodasta. Tavalliset, vielä vähemmin tavallista laiskemmat sotilaat, nuhjut, petturit jms. eivät liene sitä vielä tehneet. Ovat kenties yksi ja toinen ajatelleet, että pitäisiköhän koettaa, ja on kenties joku kynäänkin tarttunut – että nyt! Mutta siihen on jäänyt. Käsi on hervonnut kynästä, ajatus on lipsahtanut arkisille jokapäiväisen leivän raiteille. Ja niin on kirjoittaminen taas lykkääntynyt jonkun verran tuonnemmaksi – parempiin aikoihin.
Nyt on kuitenkin yksi tällainen ”laiska Jaakkoo” huomannut ettei sitä parempaa aikaa tule koskaan, jos ei sitä joskus itse ota, ja on vihdoinkin päättänyt panna paperille sotamuistelmansa, siinä uskossa, että ”lisänä rikka rokas ja hämähäkki taikinas”.
Sitä oli kaiken aikaa, kun sotaa jo oli kestänyt, aina mielessä että mennäkkö vai eikö mennä sotaan. Mahdollisimman epäsotilaallinen luonne, jyrkästi sodan ja väkivallan vastaiseen suuntaan tapahtunut kehitys ja kasvu, omaisten estelyt, tieto että ”sodas kaatuu, kuolee, pää pois” ynnä muut seikat kuitenkin vaikuttivat sen, että vapaaehtoisesta sotaan lähdöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Tulivat sitten kutsunnat. Siellä määrättiin sotapalvelukseen. Sen jälkeen elettiin ja odoteltiin, että milloin tulee määräys astua riviin. Ei pelätty sitä, jos ei suuresti toivottukaan. Sen vielä tapahtumattoman tapahtuman varjossa vaan elettiin.
Maaliskuun 15. päivän iltana mentiin levolle niin kuin vanha hyvä tapa on. Uni tuli kuitenkin jonkun verran häirittyä, kun vähä ennen puolta yötä tuli sana, että seuraavana päivänä pitää klo 10 olla Laihian Nuorisoliiton talolla. Sieltä arveli sanantuoja lähdettävän Haapamäelle sotilasharjoituksiin.
Sotareppukin oli vielä puolivalmis. Ei siis muuta kun eukko hereille ja niin yksissä käsin pantiin reppu valmiiksi. Samalla se mätettiin täyteen ruokaa ja vaatetta, ja tulihan sinne parisen kirjaakin. Ja niin oli mies valmis lähtemään sotaan.
Nuorisoliiton talolla oli vastassa jo jonkun päivän harjoitelleet ryhmä- ja joukkuepäälliköt sekä komppanian päällikkö, Laihian, Jurvan ja Kyrön miehiä, suurin osa tuttuja nuorisoseura ym. tovereja. Huomattavimpina arvomerkkeinä näkyi heillä olevan saapasvarsien suista näkyvät sukan suut sekä jääkäritakin ylätaskun päällä roikkuvat kellonperät.
Miehistö myöskin oli suurimmaksi osaksi tuttua väkeä. Suuri osa perheellisiä isäntämiehiä, yhdistys- ja muun yhteistoiminnan sekä kunnalliselämän johtomiehiä mukana. Jokseenkin kaikki siis sellaisia, jotka olivat tottuneet itse itsensä komentamaan, useat toisiakin. Niinpä siis, ennen kuin mentiin itsensä ”kiinni syömään” pakotettiin paikallinen esikunta lupaamaan, että ne paikalla olevain asemassa olevat, jotka syystä tai toisesta oli jätetty määräämättä, komennetaan myös mukaan. Sitten Tarkkanen E.M. piti puheen, jossa mm. sanoi, että me nyt otamme täyttääksemme sen velvollisuuden, joka meillä on edessä. Sitä täyttäessämme meidän pitää kuitenkin aina muistaa, että tämä taistelu ei ole taistelua vain punaisia kapinallisia ja väkivallantekijöitä vastaan, vaan on se samalla myöskin taistelua virkavaltaa ja sen turviin pyrkijöitä vastaan. Erikoisesti on tämä muistettava niiden, jotka mahdollisesti palaavat sodasta takaisin.
Se oli hyvin sanottu. Ja sen päälle komppania mukisematta menikin itsensä ”kiinni syömään”.
Niin sitä sitten alettiin. Nuorisoliiton talo oli kasarmina – Haapamäelle ei nimittäin lähdettykään – jossa vietettiin yöt ja lepohetket ja josta sota- ym. lauluja laulaen marssittiin milloin Jouppiin tai Vatiloon syömään, milloin kunnan maalle asentoja, kaartoja, jonoja, syöksyjä, hyökkäyksiä, kivääritemppuja ym. harjoittelemaan. Lihavahkoille ja työstä kangistuneille isäntämiehille se ei ollut mitään leikkiä, varsinkaan silloin kun kevätaurinko oikein ”räkötti”. Mutta mitäs siitä. Takki vain pois päältä ja hurraata huutaen vallattiin kunnantalo taas kerran niin että rojahti vain. Ja vaara uhkasi Lapinmäkeäkin jo monta kertaa.
Koeteltiinhan siinä sotilaallisuuttakin yrittää. Kun päälliköt tulivat ”vastaanottamaan paraadin” oli komppanian katseet suunnattuna sivuittain sinne Varon kylään päin, josta päälliköt tulivat. ”Komppania – katse eteen!” komensi päälliköistä joku, ja päät tietysti kääntyivät – niin kuin kunkin ehti. Ja kun komppanian päällikön apulaiseksi paikalle määrätty – myöhemmin pataljoonan päällikön ”adjutantti” – komensi: ”Komppania – katse eteen!” päätettiin sekin tehdä ja mahdollisuuksien mukaan katsoa eteensä, ettei vaan ruotsalaisia meille päälliköksi panna. (Miten siinä onnistuttiin, se selvinnee myöhemmin.)
Sillä tavalla sitä sitten ”troissattiin” maaliskuun 22. päivään saakka. Sen päivän illalla levisi tieto, että huomisaamuna lähdetään klo puoli viisi marssimaan Laihian asemalle. Minne sieltä, sitä ei tietty. Puhuttiin, että Tampereelle, joka muka piti olla jo vallattuna. Miehille jaettiin alusvaatteita, yhdenmalliset lakit ym. Jotkut kävivät kotonaankin hyvästelemässä – ja omaisiaan, vaimoaan ja lapsiaan itkettämässä, toiset pitivät parempana jollain tapaa vain keinotella sanan, että nyt lähdetään. Ja olihan niitä kerääntynyt asemalle hyvästijättäjiä ja – – niin no – taisipa siinä kyynel kohota ”sotilaidenkin” silmään, eikä vain saattajain, kun tuossa puolipäivän rinnassa vihdoinkin tuli se juna johon ”sotilaat” komennettiin härkävaunuihin kapuamaan. Ja taisi se vähän kurkussa kakerrella matkallakin, kun kotieväitä pureskeltiin ja niiden laittajaa muisteltiin, vaikka koetettiinkin laulamalla ”suurimmat surut sydämen pohjahan painaa”.
Seinäjoen asemalla huilattiin 3-4 tuntia, syötiin ja kuunneltiin torvisoittoa ja iltapäivällä taas lähdettiin. Puolen yön tienoissa juna taas pysähtyi. Miehet kamppeineen komennettiin pois junasta ja marssitettiin yön pimeässä jonnekin korkealla mäellä olevaan taloon. Siellä oli valmis olkipahna lattioilla ja jonkunverran lammasnavettaa muistuttava haju. Ruokaakin taas annettiin ja sitten sai heittäytyä pahnaan nukkumaan.
Hienokseltainen nautakarjatunnelma pyrki mieleen.
2. Kolhosta Hauholle (Julkaistu 15.4.1921 – Ilkka nro 85)
Aamulla saatiin varmennus siihen mitä jo yölläkin tiedettiin, että ollaan Kolhon aseman luona olevalla kansakoululla.
Siinä oltiin nelisen vuorokautta ja jatkettiin samaa peliä kuin Laihiallakin, etupäässä vetisellä järvenjäällä. Se vain oli erona, että nyt oli koti jo kaukana ja maidot ja muut sellaiset täytyi hankkia ostamalla – ja saihan sitä sillä keinolla vielä kaikeksi onneksi. Eikä suurempaa pulaa ollut vielä muustakaan. Lusikkapulan pelko tosin vaivasi miehet siinä määrin, että eräänä päivänä vähintään joka toinen mies ähki lusikkapuun kimpussa ja joku kenties saikin lusikan sillä tavalla. Useimmille kuitenkin tuli susi. Ja turhaahan se pelko olikin: vielä sillä kertaa.
Sodan merkkejäkin jo nähtiin: rikottu ja väliaikaisesti korjattu rautatiesilta, siipirikko lentokone yms. Uusia miehiä Vimpelistä ja vähin muualtakin tuli joukkoon ja pataljoonamme päällikkökin esittäytyi meille. Ensiesittelyssä hän piti puheenkin. Siitä ei ole kuitenkaan mieleen jäänyt muuta kuin että se ei ollut suomea ei ruottia. Suomea sen kai piti olla, kuulijat ainakin olivat suomalaisia. Tällöin kai meitä myöskin yritettiin opettaa tervehtimään pataljoonan päällikköämme. Sen piti tapahtua näin:
Pataljoonan päällikkö: ”Hyve päive pojat!”
Miesten olisi kai pitänyt siihen vastata niin kuin yksi mies, mutta se taisi kuulua siltä kuin olisi joka mies vastannut kukin hiukan verran toisestaan jälessä. Eikä se siitä parantunut – suomalaisia kun oltiin.
Jonakin päivänä kevättuulen käsissä päivällistä syötäessä levisi tieto, että puoli kahden aikaan pitää olla asemalla valmiina matkalle. Niin oltiinkin. Puoli kuuteen saakka siinä sitten seisoskeltiin, tehtiin kunniaa ohiajaville junille ja saatiin Laihialta tulleen lähetin tuomisia, yhtä ja toista matkaa varten. Nytkään ei tietty, minne viedään. Huhuiltiin, että Suinulaan ja sieltä Lempäälään, tai Orivedelle ja sieltä jonnekin.
Orivedelle siitä sitten mentiinkin. Yön pimeässä käytiin kansanopistolla syömässä ja palattiin takaisin vaunuihin huojumaan ja hortoilemaan. Ennen kuutta aamulla komennettiin ulos vaunuista ja sijoitettiin edellisaamusta saakka odottaneiden hevosten rekiin. 150-kuormaisena jonona sitten lähdettiin ajamaan peilikirkasta järven jäätä. Huhmalahdella huilattiin tunnin verran ja kello kolmen tienoissa oltiin Luopioisten kirkolla.
Matkasta ei ole muuta sanottavaa kuin että meidän rekemme jalaksen rauta katkesi. Ensin se toimi jarruna, mutta sitten se kyllästyi siihenkin ja jäi tienoheen, joten me loppumatkaa ajoimme puolittain ”kluvilla”. Punaisten jälkiä myös jo nähtiin. Mm. eräässä kauppapahaisessa oli seinä ja kattotapettikin revitty alas. Siellä tupakkaa myövä mies sanoi meidän tulevan paikkakunnalle Herran enkeleinä. Todellakin! Siipiä vain puuttui!
Seuraava päivä oli pitkäperjantai. Se oli siinä suhteessa elämäni merkkipäivä, että silloin ensi kerran elämässäni ammuin ”oikealla pyssyllä”. Viisi laukausta kiväärillä, niistä kaksi maaliin. Se tapahtui Luopioisten kirkolla järven jäällä jotakin vuorta vastaan.
Sillä harjoituksella oli mies sitten pätevä astumaan rintamalle vihollista vastaan. Eivätkä kaikki ehtineet senkään vertaa harjoitella, kun jo taas komennettiin rekiin ja lähdettiin ajamaan 200-saarista nimensä mukaista Kukkiajärveä ja sitten maantietä Tuulosta kohti. Siellä oli taistelu käynnissä. Ei meille kyllä mitään sanottu, mutta arvasimme sen siitä, kun vastaamme tuotiin neljä kuormaa haavoittuneita ja yksi kaatunut. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin sellaisia näimme ja jotakin kylmää ja karkeaa tuntui valuvan mieleen, vastakkaista tunnetta kun ei saanut, eikä tahtonutkaan sinne päästää.
Illan pimeässä päästiin perille Juttilaan ja heti järjestettiin vartioketju talojen ”porraspäässä” olevalle vuorelle. Sanottiin punaisten rintaman olevan 500-600 m. päässä. Ja tiedettiin, että ne edellisyönä olivat alkaneet hyökkäyksen kolmen ajoissa ja valmistelleet meikäläisille kuuman päivän.
Kappaleen matkan päässä palaa tullutteli joku rakennus, kaiken yötä muistuttaen missä ollaan: Sanottiin olevan punaisten tuomarin talo ja punaisten pommista syttynyt. Yllin kyllin siis mieltä jännittäviä aiheita vielä tulikastettaan vailla oleville miehille.
Mitään ei kuitenkaan kuulunut koko yönä.
Aamulla ruvettiin tarkastelemaan taloa. Talon väkeä ei löydetty mistään. Lehmät, lampaat, sika ja kanat löydettiin navetasta ja kissa istui pihamaalla ja pesi silmiään. Vieraspuolen eteisessä oli kori täynnä karstatuita villoja (tulluja, hahtuvia tai miksi niitä kukin sanoo). Vasta valmistuneet rattaan pyörät ym. tarhassa hakorauta tukkiin lyötynä. Kesken kotiaskareiden oli siis jouduttu lähtemään – häiriintymättömään kotielämään tottuneille ja sitä rakastaville miehille tämä oli surkeaa nähdä. Niinpä heti ruvettiinkin ruokkimaan karjaa, lypsämään lehmiä ja muutakin askaretta kohentelemaan. Taloudenhoitovaisto ja oma etu siihen ajoivat – saatiin maitoa kuivan evään kostukkeeksi.
Rauhanaskareissakaan ei kuitenkaan unohdettu, että ollaan sodassa. Ja jos se muuten olisikin unohdettu, niin kyllä hangessa näkyvät veriläiskät ja vuoren toisella puolella viruvat pari kolme punaisten ruumista, hevosen raato jms. siitä huomauttivat. Kun odotetusta hyökkäyksestä ei ruvennut mitään kuulumaan, lähetettiin yksi ryhmä liikkeelle vastassa olevaa harjannetta kohti. Kaksi ryhmää asetettiin sormi kiväärin liipaisimella odottamaan koska alkaa paukkua. Ei ruvennut kuitenkaan paukkumaan. Silloin muuan pienten miesten ryhmä tarjoutui tarkastamaan kirkon, jonka sanottiin edellispäivän taisteluissa olleen punaisten pääkortteerina. Varovasti etenivät kirkon valtaajat pitkin vainiota. Paukkumaan ei ruvennut silläkään taholla. Järven tai joen kukkuloilta vain siellä majailevat valkoiset ampuivat jonkun kerran kirkon ympärillä kuukkijoita. Luulivat kai punaisiksi.
Kotiin palaavilta pakolaisilta saatiin sitten kuulla, että punaiset olivat perääntyneet Hämeenlinnaan. Helpotuksen huokaus.
Kaiken päivää tuli koteihinsa palaavia pakolaisia kuorma silloin toinen tällöin. Siltä suunnalta, jolta punaistenkin piti meidän luulomme mukaan tulla. Joka kuormaa haastateltiin. Jokseenkin kaikki sanoivat tulevansa ”Teuroolta”, mutta punaisista ei kukaan tiennyt mitään sanoa. Vasta iltapäivällä muuan ukko tuli sen tiedon kanssa, että punaiset olivat palanneet takaisin lisätyin voimin ja asettuneet asemiin noin viiden kilometrin päähän meistä Syrjäntaankylään. ”Siellä ne sitä tykkipahaania asettelevat”, kertoi ukko ja purki mielipahaansa, kun ei heti aamulla ole lähdetty niiden perään.
Tuli mielenjännitys. Vartiostoa lisättiin ja asetettiin miehiä tarkkailemaan, jos jotakin alkaa näkyä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut ennen kuin klo 6-7 välillä muutamia kiväärinlaukauksia siltä suunnalta, jolta hyökkäystä odotettiin. Silloin miehet asemiin ja kiväärin piiput sinne päin valmiina antamaan tuleville ”syyhyn voidetta”. Sen enempää ei siitäkään kuitenkaan tullut. Ja kesken kaikkea tuli sana, että on taas majanmuutto edessä. Varovaisesti laskeuduttiin vuorelta alas, koottiin tavarat ja marssittiin ulompana odottelevain hevosten luo.
Pilvisen illan pimentyessä sitten ajaa hyrytettiin mäkiä, maita ja vetisiä järven jäitä. Oli jo yötuntumaakin ruumiissa ja ilmassa, kun taas ajettiin poikki kapean maakannaksen, jolla häämötti talo ja jossa näkyi miehiäkin seisovan ja josta laskeuduttiin järvelle. Silloin tuli takaapäin sana, että pitää pysähtyä. Sana etenee nopeammin kuin hevoset ja ehtii etummaisina ajaville päälliköillekin. Yleinen pysäys, seisonta ja miehistön kesken ihmettelyä, että mitäs nyt? Aijotaanko järven jäälle yöpyä? – Vihdoin käännytään takaisin ja noustaan maihin äskeisellä kannaksella. Siinä on talo ja ylempää kiiluu tulia, josta ymmärrämme, että sielläkin on asuntoja. Siihen sitä sitten pysähdyttiinkin ja kevätrapakkoisten peltojen yli lähdettiin sinne, minne komennettiin.
3. Hauholla (Julkaistu 20.4.1921 – Ilkka nro 89)
Seuraava aamu oli pääsiäisaamu, maaliskuun 31. päivä. Selviää, että ollaan Hauhon Lehdesmäen kylässä. Myöskin selviää, että se iltainen pysäys ja peräytyminen johtui siitä, että oltiin menemässä ohi määräpaikan, punaisten suuhun järven – Roineveden – toiselle rannalle. Punaisten varsinaisen rintaman sanottiin olevan noin viiden kilometrin päässä Hauhon kirkolta, mutta se puoli järveä oli kuitenkin heidän valliaan.
Päivä oli muuten sangen kaunis ja tunnelmallinen, oikea pääsiäisjuhlapäivä. Vieno tuuli leyhytteli, aurinko paistoi lämpimästi ja kottaraiset pakinoivat pesäpöntöillään. Miehet istuskelivat kivillä ja mikä missäkin ja kirjoittivat kirjeitä – kun taas oli tultu uuteen paikkaan. Kirjeensä kirjoittaneet tekivät tuttavuutta seudun ja sen asukkaiden kanssa, jotka kertoivat edellispäiväin kokemuksiaan. Meidänkin isäntämme puhkesi itkuun niitä ja yleensä ajan ankeutta kuvaillessaan.
Koko päivänä ei kuulunut ainoatakaan laukausta.
Komppanian toinen joukkue vietiin punaisten puolella järveä olevaan Sotjalan kylään Hovin kartanoon, jonka punaiset olivat äsken jättäneet. Seuraavana päivänä tulivat takaisin. Olivat saaneet maata yön patruunavyöt ja muut kamppeet päällä ja kiväärit käsivarrella joka hetki valmiina. Mitään muita yllätyksiä ei kuitenkaan ollut tapahtunut kuin että punaisten repimiä ja raastamia paikkoja ja esineitä katsellessaan olivat jostain albumista löytäneet 1500 markkaa rahaa. Sen olivat jättäneet isännöitsijälle, omistajalleen toimitettavaksi kun – ja jos – hänet tapaa. Lehmän myöskin olivat siellä saaneet. Kartanonomistaja nimittäin oli luvannut, että kun valkoiset tulevat niin niille pitää antaa lehmä. Ja isännöitsijä täytti mitä isäntä oli luvannut. Siitä saaliista sai koko komppania maistaa.
Iltapäivällä kuului vähän aikaa sangen kiivasta kivääriammuntaa. Meitä se ei kuitenkaan koskenut.
Pääsiäistiistaina, huhtikuun 2. päivänä kuului Tuuloksesta päin kaiken päivää kiväärin pauketta sekä myöskin kuularuiskun popotusta ja tykin jyskettäkin. Komppaniamme ensimmäinen joukkue lähetettiin taas Sotjalan kylään. Me toiset suoritimme jokapäiväistä vartiopalvelustamme järven rantaharjanteilla.
Siinä eivät kuitenkaan olleet vielä kaikki sen päivän uhrit. Punaiset olivat yllättäneet meidän miehemme tiellä Sotjalassa – joku kai toimitti heille sanan ja opasti. Summa vain oli se, että juuri kun osa meikäläisistä oli jossain talossa alkamassa talon puolesta tarjotun kahvin juontia, lennähti tupaan pieni pojannaskali ja sanoi että mäessä on punakaartilaisia. Siihen jäi kahvinjuonti, sinne jäivät päällystakit, reput ja muut ja miehet ulos ketjuun. Heti ensimmäisistä laukauksista kaatui meidän puolellamme Tuomas Risku Jurvasta. Punaisilla oli valtava ylivoima, noin 200 miestä meidän 30-40 miestä vastassa – ja monin verroin edullisempi asema. Meikäläisten oli siis pakko peräytyä, ensin aavalle vainiolle ja sitten järven jäälle, jo edellä kerrotulla tuloksella.
Punaisia sivusta päin ahdistamaan lähteneitä johti silloinen muutamassa päivässä miehistön täydellisen luottamuksen saavuttanut komppanian päällikkö ja haavoittui vaikeasti jalkaan.
Komppaniamme tulikaste tuli siis verrattain kalliiksi.
Mieli tavallista raskaampana, ruumis tavallista väsyneempänä, märkänä ja nälkäisenä päädyttiin vihdoin majapaikkaan. Siellä odotteli meitä yllätys. Toinen joukkue oli komennettu yötä vasten menemään samaan kylään, josta ensimmäinen juuri äsken kerrotulla tavalla tuli takaisin. Kylmempääkin selkäpiitä hieman karmi tuo tieto. Komennus leimattiin järjettömyydeksi, tarpeettomaksi, surman suuhun menoksi, josta ei ole mitään hyötyä missään suhteessa. Pantiin vastaan. Pitkä aika vedettiin ”kissanhäntää” Lehdesmäen pihassa. Kunnes pataljoonanpäällikkö vihdoin tuli, luki sotalakia ja käski astua rivistä ulos sen, joka ei aijo lähteä. Kukaan ei astunut ensimmäisenä ja niin tuli asia siksi että lähdettiin.
Pitkin järveä hiiviskeltiin rantatörmän suojassa jokaisesta pensaikosta, kivikosta ja korkeammasta töyränteestä surmansadetta odottaen. Kylää lähestyessä, kun maattiin tavallista tummemman viidakon edessä, tuli miehestä mieheen kuiskattu käsky: Pistimet kiinni! Kylmää ja turtunutta henkeä ja ruumista vaivautti hiukan. Mitään ei kuitenkaan siitäkään pensaikosta kuulunut. Eikä muualtakaan mitään kuulunut. Eikä kylässäkään ollut enää punaisia – ei ainakaan siinä Portaan kylässä, johon me pysähdyimme. Eikä koko yönä kuulunut muuta kuin yksi kiväärinlaukaus, vahingonlaukaus, joka sattui kiväärin kantajan omaan käteen, mutta joka vaikutti sen, että sormet menivät itsestään kiväärin lipasimelle odottamaan jatkoa.
Allekirjoittaneen päävelvollisuutena muuten oli järven jäälle, rakennusten ja rantatörmäin suojaan mahdollisimman herkkään poispääsykuntoon asetetun ammuskuorman silmälläpito. Sinne oli kiire nytkin rauhoittamaan ajajaukkoa ja estämään lähtemästä. Siellä sitten taas istuttiin pitkä aika, ”leipäkortti” ja ”syyhyvoide” kuorman päällä ja jatkettiin jo edellisissä ”istunnoissa” alettua politikoimista. Olimme yksimielisiä siitä, että suurimpana syynä sotaan oli se, että oli seutuja, joissa on vain ”tönöjä” ja herraskartanoita sekä ”tönöjen” ja herraskartanoiden asukkaita, jotka suhtautuvat toisiinsa, ei niin kuin ihmiset ihmisiin, vaan – parhaassa tapauksessa – niin kuin palkanmaksajat palkansaajiin ja päinvastoin, pahimmassa tapauksessa työjuhdat isäntiinsä ja päinvastoin. Siitä myöskin olimme yksimielisiä, että niin kauan kuin asiat ovat niin, niin kauan myöskin saadaan aina olla ”kynnet pystys”. Suurtilojen palstoittamista ja oman maan hankkimista mahdollisimman monelle sekä muita ”maalaisliittolaisia” toimenpiteitä ukko piti välttämättöminä – vaikka ei maalaisliittoa tuntenutkaan.
Tuli siitä vihdoin aamu siitäkin yöstä. Kylän asukkaat, vanhat ukot ja naiset alkoivat heräillä ja askareillaan liikkua. Leipominenkin oli jossain talossa tekeillä – keskellä sotaa. Me katselimme itsellemme ampuma-asemat odotettavissa olevaa päivän työtä varten ja myöskin perääntymistie taisi olla itse kullekin ajateltuna, toimenpide, joka niissä oloissa tähtäsi parhaimpaan mahdollisuuteen. Muut mahdollisuudet nimittäin olivat kaatuminen tai vangiksi joutuminen. Puolustamis- ja voittamismahdollisuutta ei ollut rahtuakaan sellaiselle joukolle, eikä suuremmallekaan.
Päivän valjetessa nähtiinkin kukin vainion takaisilla harjuilla ihmisiä. Joku jo ampuikin sinne. Vastausta ei kuulunut. Ja kesken kireintä jännitystä tuli käsky lähteä kiireesti pois. Kahta käskyä ei meille tietystikään tarvinnut nyt antaa. Majapaikkaan tultua annettiin voileipää ja maitoa ja käskettiin koota tavarat. Oli nimittäin taas majanmuutto edessä, tällä kertaa vain noin 5 km:n päässä olevaan Rukkoilan kylään.
4. Hauholla 2. (Julkaistu 22.4.1921 – Ilkka nro 91)
Huhtikuun 3. päivänä me toisen joukkueen miehet tulimme Rukkoilaan. Kolmas joukkue siellä jo näkyi olevan. Me viidennen ryhmän miehet jouduimme Räväsmäen kartanossa olevan pataljoonan esikunnan pihavahdeiksi ja meidät pantiin heti virkoihin. Edellisen päivän ja valvotun yön jännitysten jälkeen olimme tietysti väsyneitä. Päivällä se vielä jotenkuten menetteli, mutta yövuoro meni siihen, että nukkui puoleksi puretun halkokuorman päällä ja näki unia kodista ja muusta yhtä kauniista ja heräsi hampaita loukuttavaan ja koko ruumista hypittävään viluun. Pahinta siinä toimessa oli se, kun niin tiukasti vaadittiin kunniantekoja ja asentoja. Pahinta sen vuoksi, että kun ne, silloinkaan kun huomattiin yrittää – aina niin ei huomattu yrittääkään – eivät tulleet tehdyksi edes sinne päinkään kuin olisi pitänyt, niin sai ryhmäpäällikkö niistä rökkiinsä. Muuten oli melko mukavaa, maitoa ym. vapaasti saatavissa, väljät tilat ja punaisten kuulilta suojeleva harjanne oikealla paikalla.
Huhtikuun kolmas ja neljäs päivä kuluivat rauhallisesti. Viidennen päivän aamulla oltiin puoli neljän aikana matkassa. Tultiin Lehdesmäkeen ja valmistauduttiin taisteluun. Sellainen syntyikin, mutta ei vallan kiivas eikä pitkällinenkään, emmekä me ottaneet siihenkään osaa. Olimme vain varaväkenä. Taistelun loputtua marssittiin takaisin Rukkoilaan. Kerrottiin meikäläisiä haavoittuneen yksi, punaisia kaatuneen varmasti kaksi ja vangiksi joutunut joku. Meikäläisiä kerrottiin Alajärven miehiä joutuneen sellaiseen asemaan, ettei tietty joutuvatko vangiksi vai pelastuvatko. Myöhemmin kuitenkin tiedettiin, että joku paikkakunnan mies oli heidät opastanut ansasta pois ja kaikki olivat pelastuneet. Illalla taas odotettiin punaisten hyökkäystä ja pidettiin miehet valveilla. Kerrottiin jo olleen sellaistakin aikomusta, että kaikessa hiljaisuudessa peräydyttäisiin.
Huhtikuun kuudennen päivän punaiset pommittivat meikäläisten asemia tykeillään jostakin Sotjalan kylän paikkeilta, ja kuularuiskujaan papattivat ja kivääreillään rätistivät. Tuloksena siitä: kaksi lievästi haavoittunutta ja reikä kahteen tuvan kattoon. Iltapäivällä tapahtui jotain mieltä kohottavaa. Tuli kuularuisku miehistöineen! Meille. – Se vietiin heti asemille. Toisten tietojen mukaan sitä ei käytetty lainkaan, toisten mukaan sitä käytettiin ja ajettiin punaiset pakoon tykkeineen kaikkineen. Kolmannen tiedon mukaan se oli sellainen, ettei sitä voitukaan käyttää. Oli miten oli, turvalliselta vain tuntui, kun meilläkin on kuularuisku eikä vain paljaat kiväärit. Ja poissa punaiset olivat seuraavanakin päivänä. Illalla kyllä taas odotettiin hyökkäystä Rukkoilaan – ja seuraavana aamuna se tulikin. Jo kuuden tienoissa alkoi punaisten tykki jyskyä vastaisella puolella järveä Leppäniemessä niin että meilläkin seinät tärisivät. 145 pamausta laskettiin sinä päivänä ja lisäksi tuli kivääri- ja kuularuiskutulta. Pari mökkiä saivat palamaan ja yhden hevosen tappoivat sillä ryntäyksellään. Kaatuneita ei meidän puolellamme sanottu olleen, eikä haavoittuneitakaan muuta kuin yksi. Mutta nälkäisiä, väsyneitä ja kiusaantuneita miehiä oli, kun ei jouduttu syömään eikä nukkumaan.
Esikunnan vartijain ei tarvinnut olla ketjussa. Heillä oli omat tehtävänsä. Mutta kun kauniilla auringonpaisteella istui vartiopaikallaan Räväsmäen halkopinon päällä kivääri käsivarren koukussa, ja taistelun melskeen korvissa soidessa seurasi kottaraisten kotielämää, leivojen livertelyä, järvien ja harjanteiden yllä väreilevää kevätauerta ja muita luonnon kevätsointuja, ja rinnasti ne niiden ”kevätsointujen” kanssa, joita ihmiset parhaillaan hymisyttivät, niin ei voinut muuta ajatella kuin että ihminen on turmeltunut.
Yhdeksäntenä päivänä oli vain jokapäiväistä kivääritulta. Mutta 10. päivänä marssitettiin jo aamupäivällä taas Lehdesmäkeen ja komennettiin ketjuun ja asemiin. Jo niihin pyrkiessä saimme ryömiä ja kontata kuulasateessa, jota kesti sitten koko pitkän päivän. ”Laiska Jaakkookin” oli vihdoin kiven suojaan päästyään ensin hiljaista ja nöyrää. Mutta sitten pitkästyi oloaan ja ryhtyi aikansa kuluksi ampumaan. Ja sisso! Sen tempun jälkeen sai Jaakkoo visusti pysyä kivensä takana ja järsiä taskusta sattumalta löytynyttä kivikovaa pölyn mustaamaa juuston palasta. Jos sen verran liikahti, että kiväärin piippu näkyi kiven takaa, niin ”nats, nats, nats” pani kivi, kun kuulat siihen sattuivat. Mikä mahtoi Jaakoon tehdä niin ylösotetuksi silloin? Vasta illan pimeässä uskalsi lähteä liikkeelle kohtalotovereita etsimään, niiden kanssa kylään ja sieltä takaisin Rukkoilaan.
Haavoittuneita oli meidän puolellamme joitakin, mutta kaatuneita ei ainoatakaan. Ketjut olivat toisin paikoin niin lähekkäin, että miehet voivat pakista keskenään. Punaiset olivat mm. käskeneet meidän miesten tulla hakemaan Hovin kartanoon jääneet reppunsa ja muut tavaransa.
Sitten seurasi kolme rauhan päivää komppaniallemme. Kenttäharjoituksia vain pidettiin. 13. päivänä nähtiin sanomalehtikin, ensi kerran kotoa lähdön jälkeen. Jonkun kääreen mukana oli kulkeutunut samalla viikolla ilmestynyt Keskisuomalaisen numero. Arvaa sen, että sitä tutkittiin oikein ”himoksesta”.
Päivät olivat muuten niin kauniita kevätpäiviä, että isäntäin tuli ikävä kotitöihin. Kyllä siinä harjoitukset ja temppuilut kirottiin. Ryhmäkaarrot, käänteet, jonot ja janat – mitä v–ja niistä on ollut apua silloin kun tosi on ollut kysymyksessä. Parempi kun antaisi levätä silloin kun ei taistelussa tarvita. Ja kunnianteot! Zpho! Vieläpäs kun – – joillen tästä kunniaa! Ei tänne ole sitä varten eikä siinä mielessä lähdetty, että herroille – hurreille sitäkin vähempi – kunniaa tekemään. Mutta teettäköön nyt. Vielä se tulee toinenkin aika.
Huhtikuun 14. päivänä ajettiin jo kolmen aikana aamulla pois pahnasta, annettiin tavallista paremmat voileivät ja marssitettiin taas Lehdesmäkeen. Sieltä päästettiin kolmas komppania vähemmän vaaralliselle paikalle lepäämään ja meidät asetettiin tilalle. Mikään kuuma päivä ei siitä tullut. Olihan vain tuollaista tavallista nasketta.
Illalla komennettiin toisesta joukkueesta 16 miestä lähtemään jonnekin, arveltiin vain lyhyemmälle matkalle. Yön pimeässä ajaa jyristettiin. Matkalla selvisi, että meitä onkin kaikkiaan 50 miestä, me 16 ja muut alavutelaisia jonkun komppanian tähteitä, jotka sitten liitettiin meidän komppaniaan. Matkan määränä tiedettiin olevan Luopioisten Puutikkalan kylä. Niin kuin olikin. Yhden ajoissa saavuttiin sinne säikäyttämään ihmisiä, jotka eivät tienneet meidän tulostamme mitään.
Seuraavana aamuna maidonetsintämatkalla tavattiin jostain talosta joukko sotapakolaisia, joukossa nuoria, vähintään meidän veroisia miehiä. Ja tultiin hieman katkeralle mielelle. Kun meidän pitää täällä tuntemattomilla seuduilla kautioida ummet ja lammet ja he vain odottavat sitä aikaa, että voivat mennä kotiinsa.
Päivällä koottiin miehet taas riviin, annettiin haavaharsoa kolmeen mieheen ja patruunavyöt. Yöllä jo mukanamme tulleen, uuden, ja sodan loppuun asti toimessaan pysyvän komppanianpäällikkömme näimme ensi kerran päivänvalolla.
Matkan määränä sanottiin olevan Luopioisten Kuohijoen kylä, jossa punaiset kulkevat ryöstellen. Kymmenen kilometriä oli matkaa ja perillä tapasimme – ei punaisia, mutta kylän jossa kelpasi olla. Majapaikassa, Riihimäen kartanossa, saimme maksutta syödä oikeita aterioita, pöydässä, porsliinilautasilta veitsin ja kahvelein. Niin kuin olisi kesteissä oltu. Ostamalla sai voita, leipää, tupakkaa, piippuja niin paljon kuin vain uskalsi ottaa kantaakseen. Sää oli kaunis ja punaiset paenneet Evoon, 15 kilometrin päähän. Päätettiinkin, että samalla vuorokaudella ei lähdetä, kun käsketään. Lehdesmäkeen jääneitä reppuja vain oli ikävä, niissä kun oli kaikki mukana oleva maallinen omaisuus.
Seuraavan päivän iltapuolella kuitenkin tuli määräys taas lähteä. Ja myös lähdettiin, kun ensin vielä syötiin niin kuin ihmiset. Nyt sanottiin matkan määränä olevan Padasjoen Auttoisten kylä.
5. Auttoisilla (Julkaistu 27.4.1921 – Ilkka nro 95)
Huhtikuun 17. päivänä olimme siis ensimmäistä päivää Auttoisilla. Heti aamulla saimme me esikulkijat haltuumme rakkaat reppumme. Oli jälestä tulijoissa ollut niin toimen ihmisiä ja hyviä ystäviä, että olivat laittaneet ne reilaan.
Päivä muuten kului aivan luonnonlain mukaisissa väsymyksen merkeissä iltapuoleen saakka, jolloin komppania järjestettiin taas täysilukuiseksi ja komennettiin matkaan. Kylän raitilla annettiin lisää muonaa reppuihin ja jatkettiin matkaa. Joukko näytti yhä lisääntyvän ja kylän reunassa oli kuularuiskukin lähtövalmiina. Kolmesataa miestä sanottiin olevan. Kun joukko jonkun verran järjestyi, nousi pataljoonanpäällikkö seisomaan rattaillaan ja piti puheen. Siinä hän mm. sanoi: ”Se olemaks suuri häppemä, jos ei me nyt valta Evo-opisto.”
Sitten lähdettiin valtaamaan Evon opistoa punaisilta, jotka aivan edellispäivinä olivat ajaneet valkoiset sieltä pois.
Kappaleen matkaa ennen opistolle kääntyvää tietä ampuivat punaiset etuvartijat muutamia laukauksia meitä kohti. Silloin osa miehistä metsään, toiset ampuma-asentoa varten, toiset pois tieltä maalitauluna olemasta ja jotkut kai vakoonkin. Vasta nyt alkoi kuulua päällikön ääni, kun hän komensi miehet takaisin tielle. Miehet tulivatkin sitä mukaa kuin ehtivät. Saatiin kuulla kunniamme. Pataljoonanpäällikkö lupasi vasta asettaa kuularuiskun perässämme kulkemaan ja lupasi laittaa jäniksennahkaisen merkin joka miehelle jne. Joku uskalsi hymyillä. ”Mite sine hymyile. Mine ammuta sinua s-na”. ”Ammuta sinä mutta yksin en minä silloin kylmene”, oli muuan Laihian isäntä mauseriaan hapuillen sellaiseen sanonut.
Selvittiin siitä vihdoin, järjestettiin miehet ketjuun metsään molemmin puolin tietä ja: ”Ettiippäin pojat”. Alettiin mennä ettiippäin. Kuului taas jotakin laukauksiakin sieltä ketjun toisesta päästä. Silloin tuli käsky kiireesti peräytyä. Eikä siinä sen pahempaa tapahtunut kuin että joku ryhmä sai pari kolme kertaa kahlata metsässä mutkittelevan kevättulvivan puron ylitse. Edellispäivän ja yön marssista väsyneet miehet myös tuppasivat väsymään ja yksi ja toinen jäikin tienuoleen lepäämään.
Seuraavan päivän iltana komennettiin samassa talossa majailevat toisen ja kolmannen joukkueen miehet ulos. Rivitettiin ja ripitettiin. Komppanianpäällikkö sen teki. Oli tarkoitus muodostaa vapaaehtoinen joukko, joka kulkisi tiedustelumatkoilla ja hyökkäyksissä kulkisi ketjun edellä tunnustellen. Tällaisia ”rohkeita” miehiä ilmaantui laihialaisten joukosta vain yksi. Alavutelaisia ilmaantui muutama. Silloin saivat laihialaiset taas kuulla. Luvattiin laittaa naisten vaatteet, puhuttiin lehmistä, sioista, torakoista ja muista yhtä kultiveeratuista aiheista. Koko komppania sai nimekseen jäniskomppania. – Vastaan sanomatta kuuntelivat miehet huonolla suomenkielellä pidettyä esitelmää.
Seuraavana päivänä miehet taas komennettiin riviin ja komppanianpäällikkö jatkoi eilistä esitelmäänsä. Komensi 4-5 miestä rivistä ulos kahdeksi tunniksi, kun eivät seisoneet asennossa. Muuan ryhmä epäonnistui ennenopitusta poikkeavalla tavalla ryhmäkaarrossa. Koko ryhmä komennettiin ulos rivistä kahdeksi tunniksi.
Silloin oli mitta täysi. Kolmannen joukkueen joukkuepäällikkö otti sananvuoron ja huomautti, että ensin pitää miehiä opettaa ja sitten vasta rangaista. Sanoi vielä, että tässä joukossa on omilla aivoillaan ajattelevia pohjalaisia, joita ei taivuteta browningilla eikä sadatuksilla, vaan ainoastaan sillä, että heitä kohdellaan ihmisinä.
Komppanianpäällikkö uhkasi olla taipumaton ja yhä syytti meitä pelkuruudesta. Silloin sanottiin suoraan, että ”pelkuruus” johtuu siitä, että emme luota päällikköihimme. Hovin kartanon tapahtuma ja muut ovat herättäneet meissä epäluuloa joukkuepäälliköitä (ja) ylempiä vieraita päälliköitä kohtaan. Eikä toissapäiväinenkään matka Evolle sitä ainakaan vähentänyt. Silloin kun meillä vähän aikaa oli komppanianpäällikkö johon luotettiin, niin me olimme valmiit menemään minne tahansa.
Siihen tapaan juttu jatkui. Ja tulos oli se, että komppanianpäällikön täytyi taipua ja peruuttaa rangaistukset. Lupasipa koettaa olla kohteliaskin tästä alkaen.
Kolmannen komppanian miehiä oli ollut tiedustelumatkalla Evon opistolla. Opisto oli puhdas punaisista. Samalla olivat tuoneet sen tiedon, että me silloisella retkellämme olimme olleet saarroksiin joutumassa. Kaksi kilometriä muka ketjua meidän kahta puolta ja me siellä kuin nuotan perässä. Liekö tuo sitten totta. – Illalla tuli vaasalaisia sanomalehtiä. Edellisenä päivänä levinnyt huhu, että muka Hauho, Lahti ja Riihimäki olisi meikäläisten vallassa, kumoutui. Hauholla kuuluivat olevan samoissa asemissa kuin meidän sieltä lähtiessä. Lehdesmäen ja Joen kartanot olivat punaiset saaneet poltetuksi. Lehdesmäellä palanut karjakin ja tytär uinut yli jäisen järvenpoukaman. Sellaisia kerrottiin.
20. päivän iltapuolella taas lähdettiin Evoa kohti. Mukana oli kuularuiskukin. Opistolla hetkeksi pysähdyttiin ja katseltiin punaisten hävityshimon tuloksia ulkona ja sisällä. Sitten taas lähdettiin pataljoonapäällikön johdolla marssimaan jotakin syrjätietä. Läpi metsikköjen, yli norojen ja purojen, pienten aukeamain yli ja mistä kulloinkin puikkelehti tie. Harhaankin käveltiin pari kertaa, mutta aina siitä sentään selviydyttiin tielle, jota sanottiin oikeaksi. Jostain tien risteyksestä yritettiin ja kai saatiinkin kiinni joku kepeäliikkeinen epäluuloa herättävä akka.
Niin tultiin harvaksi hakattuun metsään. Kuului joku kiväärinlaukaus – punaisten äärimmäinen vartiosto kai ampui. Se aiheutti pienen pysäyksen. Kun taas mentiin kappale matkaa, tultiin peltoaukeaman reunaan. Aukeaman toisella reunalla oli talo ja talossa punaisten etuvartiosto. Syntyi lyhyt kivääritaistelu. Punaiset peräytyivät. Mentiin taloon, tarkastettiin se ja taas lähdettiin eteenpäin. Aivan talon lähellä olevassa metsänkulmauksessa lisättiin miesten ammusvarastoja. Ehdotettiin, että muodostettaisiin tässä ketju ja ketjussa mentäisiin eteenpäin. ”Mine jokta teme sota” sanoi pataljoonanpäällikkö. Miehet järjestettiin ryhmärivistöön neljä miestä rinnakkain ja niin lähdettiin taas marssimaan avonaista metsän reunaa menevää tietä. Tie kääntyi pientä pensaikkoa kasvavalle suolle, nousi pienelle mäen nyppylälle ja sen toista puolta laski jälleen suolle. Joukkomme alkupää laski juuri tiheänä ryhmänä kumpua alas, kun puhkesi helvetillinen kivääri- ja kuularuiskurätinä. Kuulia räjähteli edessä ja takana niin että aluksi ei outo ymmärtänyt miltä suunnalta ne tulivatkaan, edestäkö vai takaako vai molemmistako.
Kaikeksi onneksi oli mäki hyvin louhikkoinen ja kivinen. Ja niiden sekaan katosivat miehet, ne jotka vielä voivat liikkua – kaikki nimittäin eivät enää voineet sitä tehdä.
Komennettiin ketjuun ja myöskin mentiin. Mitään säännöllistä ketjua niissä oloissa luonnollisesti ei voinut syntyä, kun kaikki oli sekaisin. Hajauduttiin kuitenkin mitään suojaa tarjoamattomia pensaspahasia kasvavalle suolle ja ruvettiin ampumaan.
Siitä tuli ihmeellinen päivä tai oikeammin yö. Ja myöskin verinen. Kun pitkin maantietä mennyt toinen joukko-osastommekin yhtyi leikkiin, syntyi siitä eri meteli. Niin taajaa oli ammunta, että mitään yksittäisiä laukauksia ei kuulunut. Yhtenäinen hirveän syysmyrskyn tapainen kohina ja rytinä vain. Ja kun suolla makasi, satoi kuulia nenän eteen, kantapäiden taakse ja pitkin sivuja niin että sihisi vain jäinen turve. Joutui siinä ajattelemaan ja ihmettelemään, että minkä vuoksi ne kuulat juuri siihen putoavat mihin putoavat. Jos putoaisivat esim. pari tuumaa tännemmäksi niin – silloin en kukaties enää ihmettelisi. Ja kylähän niitä aina jonkun kohdalle niinkin sattui.
Kaikesta huolimatta kuitenkin – kun kivääri kuumeni niin, ettei lukko enää toiminut, niin täten ”työttömäksi” joutuneena tuppasi väkistenkin nukkumaan. – Ja kerrotaanhan joidenkin nukkuneenkin.
Jossain välissä tuli komento hyökätä eräälle pienelle mäkikummulle. En tiedä oliko se minulle tarkoitettu, mutta kun siitä joitakin lähti hurraata huutaen, yhdyin sakkiin ja niin tulin sinne minäkin. Siinä sitten maattiin pensaiden takana ja päästeltiin koko muhkeita yhteislaukauksia. Alkoi jo melkein tuntua joltain – kun siihen samassa lankesi raju kuuro räjähtäviä kuulia. Se ei ollut mitään ihmeellistä, mutta ihmeellistä oli se, kun ei meistä kukaan edes haavoittunut. Vierustoverini kasvoja hieman raapi ja hänen silmänsä sokaisi eräs eteemme pudonnut kuula, joka siinä räjähti ja rapaa pelmautti. Pois siitä kuitenkin lähdin, eikä se tainnut niin vallan levollistakaan olla se lähtö. Enkä ole sen jälkeen sillä kummulla käynyt.
Sellaista se sitten oli myöhään yöhön, yhtämittaista ammunnan kohinaa ja kuulasadetta. Monta surkeaa ja kammottavaa muistoa olisi siinä mukana olleilla kerrottavana esim. haavoittuneiden epätoivoisista itsemurha-aikeista, tuskista ja vaikeuksista. Sekä paljosta muusta. Tämän kirjoittajan kohdalle ei kuitenkaan sattunut mitään sellaista, ja sen vuoksi saa niiden kertominen jäädä sellaisten asiaksi, jotka ovat itse niitä nähneet ja kokeneet.
Jälkeen puolen yön tuli käsky hiljalleen peräytyä. Sitä ennen oli jo useita lähtenyt pois, toiset haavoitettuja hoivaamaan, toiset muuten vain. Ammukset loppuun ammuttuani lähdin jonkun aivan tuntemattoman pojan kanssa juoksemaan lähellä olevaa taloa kohti. Sama, josta punaisten etuvartiosto pois ajettiin. Siellä oli jo muutamia toisiakin pois lähteviä ja siellä sain kaiken varalle jonkun patruunan taas taskuuni. Joku, kai paikkakuntalainen, opasti meidät lyhintä tietä Evon opistolle. Ja niin sitä sitten kaikin puolin väsyneinä ja uupuneina saapasteltiin takaisin Anttoisille. Perääntymiskäsky ei kuitenkaan ollut saapunut kaikille, ketjua kun ei ollut. Ja niin olivat jotkut maanneet aamuun asti taistelupaikalla ja sitten metsiä harhailtuaan ehtivät takaisin vasta iltapäivällä.
Haavoittuneiden ja kaatuneiden lukumäärästä ei ainakaan julkisesti tehty selkoa. Oli tietoja, että kymmenen on kaatunut, niistä neljä heti ensi laukauksista. Haavoittuneita sanottiin olleen 30. Punaisten puolelle alkuaan sanottiin jääneen kaksi haavoittunutta ja kaksi kaatunutta, mutta myöhemmin kaikki sanottiin saadun korjuun. Toisen haavoittuneen löysivät Evosta 24. päivänä lähteneet tiedustelijat metsästä uupuneena ja nälkäisenä. Vahinko vain, ettei tämänkään nimi ole tiedossa. Laihian miehistä ainoastaan kaksi haavoittui, hyvin lievästi nekin.
6. Auttoisilla 2. (Julkaistu 29.4.1921 – Ilkka nro 97)
18. päivän ”rippipuheen” päälle oli komppanian päällikkö antanut määräyksen, että ryhmäpäälliköiden pitää ruveta vaatimaan miehiltä asentoa, kun nämä heitä puhuttelevat. Jos eivät miehet sitä tee, rangaistaan siitä ryhmäpäällikköä. 21. päivän taistelun jälkeen kerrottiin joidenkin miesten puhutelleen komppanianpäällikköä itseäänkin vain kädet housuntaskuissa. ”Mull´olis vähän asiaa”, olevat sanoneet. Pataljoonan päällikkö tuli taistelun jälkeisenä päivänä meidän majaamme, niin kuin kai muihin majoihin. Kiitti ensin eilisestä. Mutta sitten rupesi nuhtelemaan, kun alettiin ampua ennen kuin komennettiin, kun ketjua muodostettaessa yritettiin suojaa etsiä ja kun sieltä mäennyppylältä pois tultiin. Hänen pois mentyään puistelivat miehet korviaan ja käskivät sanain tulla pois sieltä.
Jo Hauholla liikkui huhuja, että piakkoin saadaan lomaa. Ne huhut saivat nyt uutta virikettä. Kerrottiin komppanian päällikön sanoneen, että sitä on turha enää pyytääkään, se tulee nyt pyytämättä tuossa tuokiossa. Jonain päivänä jo tiettiin, että huomenna tulevat uudet miehet meidän sijaamme ja meidät siirretään jonnekin lepäämään. Lomanpyyntöanomus kuitenkin tehtiin. E.M.T. toimitti sen pataljoonan päällikölle. Pian levisi huhu, että hänet on sen takia pidätetty. Se sai miehet sotapäälle. Selvisi kuitenkin, että asia ei ollutkaan niin kuin huhu kertoi ja sotatuuli haihtui.
Tiedustelumatkoilla sattui kommelluksia. Niinpä huhtikuun 22. päivänä määrättiin toisesta joukkueesta kolme ryhmää käymään kuuden kilometrin päässä olevalla Evon kruunupuiston metsänvartijan torpalla. Kolmannen komppanian miehiä sanottiin menneen toiselle suunnalle tiedustelumatkalle. Toissa päivänä saadun löylyn jälkeen oltiin vauhkolla päällä. Heti metsälle tultua nähtiin tiellä polkupyörän jälkiä ja kenties jotain muutakin, jotka eivät voineet olla muuta kuin punaisten aikaansaamia. ”Meikäläisiä kun ei täällä asti sanota eilen eikä tänään olleen.” Meneskeltiin häntä kuitenkin.
Kolmisen kilometriä mentyä pysähdyttiin. Siihen näkyi tien vierellä oleva torppa. Sitä pidettiin silmällä. Eikä aikaakaan niin siellä alkoi liikkua miehiä, hätäillen ja varovaisesti. Punaisia tietysti, valkoisia kun ei täälläpäin ole. Jo ojennettiin kivääri ammuntaa varten. Päätettiin kuitenkin, ettei ammuta vielä, vaan lähdetään takaisin. Ja niin tultiin. Päällikön vaatimuksesta meistä joku pysähtyi tien viereen kivien taakse vartioimaan. ”Ne ovat tuossa jo”, huudahti joku, ja enempää katsomatta koko parvi pyrähti hajalle. Kolme Jaskaa joutui toisistaan erilleen järven poukaman taakse ja juoksivat siellä henkensä edestä – punaisia pakoon. Kuului neljä laukausta – takaa. Silloin Jaskat epävarmalle järven jäälle ja sitä pitkin omain puolelle. Siellä selvisi, että oltiin juostu aprillia. ”Punaiset” olivat se kolmannen komppanian tiedustelijajoukko. Ja ne laukaukset oli ammuttu meidän puolelta Jaskoja – ”punaisia” – kohti.
Pitikö jutulle itkeä vai nauraa? Rangaistusvahtia sanottiin pataljoonanpäällikön Jaskoille luvanneen. Odotettiin sitä joku päivä, mutta eipäs kuulunut.
Muuten oli päivä vielä siinä suhteessa merkillinen, että silloin vihdoinkin tulvahti kirjeitä. Kymmenenkin ja niin tuli mieheen. Pato näkyi siis puhjenneen. Missä tuo vaan lie ollut? – Seuraavana päivänä huhuttiin, että aamulla on Tampereelta lähtenyt meille avuksi 1000 jalka- ja 200 ratsumiestä. 18 heinäkuormaa sanottiin jo tulleen. Sitä seuraavana aamuna sanottiin kylässä olevan 100 hevosta, joita ei siellä ole ennen ollut.
25. päivänä komennettiin toinen joukkue taas tiedustelumatkalle. Viides ryhmä lähetettiin jo klo kolme aamulla edellä mainitulle metsänvartijan torpalle. Punaisia ei tavattu. Sen sijaan ostettiin, keitettiin ja syötiin kananmunia. Niitä ja myöskin voita lupasi isäntä hommata enempikin siksi kun takaisin tulemme – jos tulemme. Niin kuin hommasikin. Torpan nuori emäntä pistäytyi jossain ja tullessaan oli hänellä mukanaan kolme parhaassa iässä olevaa miestä, oma miehensä ja veljensä, jotka piiloilivat punaisia sysimajoilla metsässä ja vain silloin uskalsivat tulla sieltä kotiin, kun saivat sanan, ettei ole vaaraa. Olisihan siinä sopinut sanoa, että miksi eivät tule meidän puolelle, mutta eipä tullut sanottua. Pikemminkin taisi tulla vain säälityksi miespoloisia.
Tuli vihdoin ”pääjoukkokin”. Kiipesimme rattaille mekin ja niin taas kerran ajaa jyrrättiin tuo jonkun verran jo tuttu, vaikka ei suinkaan luotettava metsätaival. Evon opiston tien paikkeille jätettiin hevoset ja jaettiin joukko kahtia. Toinen osa meni opiston kautta, toinen pitkin maantietä silmät, korvat ja kiväärit asianmukaisessa vireessä tietenkin.
Jollain tienristeyksellä silloisen taistelurintaman paikkeilla taas yhdyttiin ja siinä maattiin kivien ja kantojen takana ketjussa ampumaan valmiina se aika, kun pienempi ryhmä hiipi lähemmin tarkastelemaan punaisten asemia Ison Evon kylän laiteilla. Mitään muuta ei kuulunut kuin kevätlintujen sirkutusta. Ja kun miehemme tulivat takaisin, sanoivat he vihollisten paitahihasillaan häärineen asemissaan.
Lähdettiin takaisin. ”Kotona” olleet ihmettelivät, että ”hengissäpä sieltä tullaan!”
Iltapäivällä ”poukahti” Laihialta kaksimiehinen lähetystö tuoden tuomisia, tietoja ja terveisiä kodista sekä hyvää tuulta.
Useampana iltana peräkkäin näkyi suuria tulipaloloimuja läntisellä taivaalla.
27. päivänä toimitettiin taas koko päivä majanmuuttoa Lammin Ison Evon kylään, josta punaiset olivat edellisyönä lähteneet. Lomaa siis ei tullut. Eikä apuväkeäkään muuta kuin noin 70 ratsumiestä.
Lääkärin myöntämän loman perusteella jäin vasta iltapäivällä menevään toiseen ”satsiin”. Silloin ei enää tarvinnut vihollisen varalle itseään virittää. Ja huomio kiintyi edellä menevään patruunalaatikkokuormaa vetävään valkoiseen hevoseen ja sitä ajavaan puolikasvuiseen poikaan. Se, samoin kuin toisetkin hevoset ja miehet, olivat jo toista kertaa tänä päivänä tekemässä tuota 25-30 km:n taivalta. Pojalla oli nurin käännetty talvilakki päässä ja kasvoillaan huolekas ilme. Kuorman päällä hän ei ollut koko matkalla. Tasaiset maat käveli, myötämaata juoksi kuorman vierellä ja vastamäissä kiskoi valkoisensa kanssa kuormaa.
Siitä johtui ajatus armeijan hevosmiehiin ja heidän hevosiinsa. Usein kaukana kotoa, ruoan ja suojan puutteessa, joskus viikkokausia olivat hevoset yötä päivää valjaissa. Edestakaisin kiskoa ja kiskottaa raskaita kuormia, sellaista se on heidän elämänsä. Ja näiden paikkakunnan asukkaiden elämä – kaukana on sekin siitä, mitä kutsutaan ruusujen ja kukkaisten päällä makaamiseksi. Omissa kodeissaankin – jos saavat niissä ollakaan – täytyy olla niin kuin toisen tuvan nurkissa. Ja nähdä ja kokea yhtä ja toista. Ensin punaisten joukot elävät heidän tavallaan. Ja sitten meikäläiset – ei aina niinkään puhtaan valkoiset joukot.
Meni siinä jo ajatus sinne kotiinkin. Siellä ne sentään saavat olla niin kuin Jumalan kukkarossa. Jos meistä täällä olevista huolehtimalla itseään rääkkäävät niin rääkätkööt. Oma heidän on asiansa.
Illan tullen olimme me joukon varisteetkin perillä ja löysimme tien majapaikkaamme. Jo aamulla tulleet tiesivät kertoa – kylän asukkailta olivat kuulleet – että punaisia oli silloin 20. päivänä kaatunut 30:n vaiheilla ja haavoittunut 70:n vaiheilla. Ja että jos meidän puoleltamme olisi ampumista tunnin verrankin vielä jatkettu, niin punaiset olisivat jo silloin lähteneet kylästä. – Ei siis mikään riemun päivä heillekään.
7. Isolta Evolta Kärkölään (Julkaistu 30.4.1921 – Ilkka nro 98)
Koleahko ja kylmä oli seuraava 28. päivän aamu, sunnuntai muuten. Jo 8-9 tienoissa kuului sieltä maantieltäpäin muutama kiväärinlaukaus. Tuokiota myöhemmin tuli tieto, että U. Pihlajamäki Laihialta oli siellä ammuttu maantieltä vahdissa ollessaan. Neljä valkoisten merkillä varustettua ryssää oli tullut kirkolta päin ja lähemmäksi tultuaan ampuneet. Siinä oli ollut muitakin meidän miehiämme, mutta olivat toiset päässeet vain säikähdyksellä. Kerrottiin, että vähän ennen oli sieltä tullut muuan ukko ja sanonut, että sielläpäin on vain valkoisia. Nyt oli ukko otettu kiinni ja myös ammuttu.
Joku päivä myöhemmin kuitenkin jo kerrottiin, että ampujat olivat olleetkin saksalaisia. Tiettiin heidän sanoneen, että Isolla Evolla ovat punaiset ja valkoiset sekaisin. Näin ollen ukko siis ammuttiin syyttömästi. Ainoako syyttömästi ammuttu – – –?
Muuten oltiin koko sunnuntai ”sotamunteeri” päällä, patruunavyöt yllä ja kivääri aina käden ulottuvilla. Ampuma-asemat valmistettiin huolellisemmin kuin koskaan ennen, ja oltiin joka hetki valmiina vihollisia vastaanottamaan.
Päivällismatkalla poikkesimme erääseen taloon maitoa ostamaan. Isäntä, samoin kuin moni muukin isäntä kylässä, oli 11-viikkoisen poissaolon jälkeen juuri äsken tullut kotiin ja käski tulla sisällekin katsomaan. Siellä oli tehty kaikellaista ilkeyttä – uunin kaakeleita rikottu, savupeltien johdot taiteltu vääriksi, samoin tulipesän ovia väännetty rempalleen, seiniä ja ovia raasittu ja kaikkea sellaista, enempi kakaraltaista pahankurisuutta kuin oikeaa miehekästä vihaa osoittavaa harjoitettu. Sitä paitsi oli talo valettu petroleumilla – polttamistarkoituksessa tietenkin.
Näki sen, että kylässä oli sotimisen konsti tuttua. Maatessani vahdissa erään mökin pihalla tupsahti siihen kaksi poikasta ja rupesivat heti sotimaan. Toinen oli punainen ja toinen valkoinen, kepit oli pyssyjä ja pienemmät kalikat kuulia ja ”prits, prits, prits” paukkuivat pyssyt – poikien suun kautta – kun he siinä sotivat. Sitten he alkoivat ampua tykillä. Toinen pyöritti tahkoa ja toinen asetti sille jotain halonpätkää. Kun tahko alkoi hangata siihen, huusi poika: ”Nyt se jo pihisee.” Vihdoin he rupesivat kivillä toistaan pommittamaan, josta oli tuloksena se, että toinen itkien peräytyi kotiinsa.
Kahvilla mökissä käydessäni sain kuulla, että isännän olivat punaiset väkisin vieneet muassaan. Illemmalla hän ilmautuikin kotiinsa ja kyläläisten todistusten perusteella sai ollakin vapaudessa. Kertoi väkisin vietynä olleensa punaisten ketjussa silloinkin, kun me teimme sen epäonnistuneen hyökkäyksemme ja kertoi heidän peräytymisvaiheistaan samaa kuin muutkin kyläläiset. Sanoi silloinkin vain karkaamista ajatelleensa, mutta kun koti ja perhe olisi jäänyt punaisten puolelle, niin ei uskaltanut. Olisi heille se kostettu. Ei tiennyt mitään punaisten nykyisistä asemista, kun oli heti heidän lähtiessään jättäytynyt ja piiloutunut metsään.
Illalla ja yöllä kuului ankaraa ammuntaa Tuuloksesta päin ja näkyi valon leimauksia.
Seuraavana päivänä lähdettiin taas matkaan. Tommilaksi sanottiin kylää, johon pysäytettiin ja siellä näimme ensi kerran saksalaisia sotilaita, polkupyöräilijöitä ja ratsumiehiä. Sanottiin Tuuloksessa olevan 4000 punaista saksalaisten saartamina. Meidät sijoitettiin kansakoululle, sen tien varrelle, jota punaisten odotettiin peräytyvän. Kaiken varalle kai. Otettiin vangiksi ja ammuttiin muutamia punaisia. Muuten oli miehiä liikkeellä enemmän kuin me olimme tottuneet näkemään ja mieliala ikään kuin nousemaan päin. Olihan punaisten valta jokseenkin murrettuna sillä seudulla.
Kesken kaiken komennettiin meidät taas kokoon ja lähdettiin kulettamaan takaisin samaan suuntaan, josta olimme tulleet. Tiesivät, että saksalaisten rintama on Tuuloksessa murtunut, ja punaisille avataan tie Lammin kirkolle ja saarretaan siellä. Meidät viedään takaisin siltä varalta, että jos punaiset alkavat Isolle Evolle painaa. Kirkolta päin alkoi nousta sankka savupatsas.
Heti meidän perässämme alkoi Isolle Evolle painaltaa pakolaisia sen kuin tielle mahtui. Niiltä saimme kuulla, että saksalaiset olivat määränneet kirkonkylän tyhjennettäväksi kolmen tunnin kuluessa. Myöhemmin tulleet pakolaiset keroivat, että kirkkotapuli, punaisten asehuone, siellä oli syttynyt jostain räjähdyksestä ja siitä oli syttynyt useita muitakin rakennuksia. Todeksi osoittautuikin se, että saksalaisten rintama oli Tuuloksessa murtunut ja joutunut kokonaan hajalle. – Tähän Isolle Evollekin oli heitä tullut parisen kymmentä, niistä osa haavoittuneitakin. ja kaatunutkin heitä oli – – vieraassa maassa vieraiden ihmisten keskellä ja vieraiden asiain takia. – – –
Vappuna taasen rensselit selkään ja tielle, samaan suuntaan kuin toissapäivänäkin. Sankolan harjulla huilattiin tuntikaupalla vuoren kupeella auringon paisteessa lekotellen ja Armasjärvessä pulikoivien vesilintujen ilakoimista seuraten. Joitakin joukko-osastoja meni siinä meidän ohitsemme tykkeineen, kenttäkeittiöineen ja sairasvaunuineen, jonkalaisia mööpeleitä me emme olleet ennen nähneetkään. Navettakeittiöistä meitä vain oli ruokittu ja kuularuiskuilla me olimme ”sileätä” tehneet ja sairaamme ja haavoittuneemme lantarattailla kuletelleet. Ihmeellistähän se oli meille takamaita kolunneille nähdä rintamailla tepastelleiden vehkeitä ja nähdä muitakin sotilaita eikä vain omat – kylläkin arvokkaanpuoleiset itsemme.
Mutta kun siitä taas lähdettiin ja tultiin Lammin kirkolle, niin silloin ne vasta silmät avautuivat. Miestä kuin meren mutaa ja melua ja tuhkaa, kirkko ja monta muuta taloa raunioina, miesten ja hevosten ruumiita, palaneen automobiilin luuranko keskitiellä puoliahteessa, karhu aitaa vasten nojaamassa ym. sodan, metelin ja veristen vaatteiden merkkejä.
Matkan määrä oli tällä kertaa Kosken Putulan kylä. Sinne saavuttiin yön pimeässä. Asunnossa oli kamala ahdinko, mutta nukuttiin siellä kuitenkin. Aamulla mentiin heti ampuma-asemia tekemään. Tiettiin punaisten rintaman olevan puristuksessa joka puolelta ja odotettiin koska se alkaa pullistua meille päin. Yksi ja toinen sieltä puristuksesta pirahtikin meille, otettiin kiinni ja taisivat ampuakin. Pyrkijöitä kuului olleen enempikin. Niinpä tuli sana, että jonkun torpan pihaan siellä ketjumme ulkopuolella oli heitä tullut joku kymmen ja kyselleet, jos valkoisia on siellä päin, missä me olemme. Oli sanottu, että on. ”Onkohon niitä paljon? Satako?” ”Kyllä kai niitä tuhatkin on.” ”Ei auta sitten muu kuin painaa Lahteen”, olivat sanoneet ja kadonneet.
Varaväkenä meillä sanottiin olevan joku kouliintunut taistelujoukko. Sanottiin meidän joutuneen eturintamaan sen vuoksi, että päällikkömme tahtoi meillä niittää – niitättää kunniaa itselleen. Siitä kuitenkaan ei tullut mitään, taistelua kun ei syntynytkään. Ja illalla jo taas muutettiin uuteen paikkaan, saman Kosken pitäjän Etolaan.
Siinä oltiin nelisen vuorokautta sodan viimeistelyhommissa. Etsittiin ja otettiin talteen metsissä piileskeleviä punaisia ja heidän tavaroitaan. Jonain päivänä lähdettiin koko komppanian voimalla sellaista etsintää toimittamaan. ”Työmaan” reunaan saavuttua tuli sieltä punaisia joukko toisensa perästä ja vapaaehtoisesti antautui vangiksi. Ilmaantui siihen joku vanhahko mies hevosella ratsastaenkin. Väitti hevosta omakseen ja väitti joutuneensa punaisille ajomieheksi ja nyt menevänsä kotiin. Ja miksei se niin voinut ollakin. Talteen hänetkin kuitenkin pantiin. Liekö myöhemmin päässyt vapaaksi?
Huutaen ja äyskien siitä vihdoin tunkeuduttiin metsään harvahkossa ketjussa. Tuntui hieman nololta sellainen vainukoirana olo. Mutta mentiin tuota kuitenkin. Allekirjoittaneen kohdalle ei sattunut muuta kuin kahdet päällekkäin vedetyt melko uloskuluneet housut katajapensaassa. Joitain toisia oli ”onnistanut” paremmin, kiväärejä, kangaskääröjä ym. olivat löytäneet. Ja kun ketju ehti vastassa olevan ketjun luo, löytyi apajasta likemmä sata vankia, joista jotkut olivat juosseet ketjumme perässä.
Ennen ei ollut nähnytkään punaisia kuin joskus vähän vilaukselta. Nyt niitä sai kattella oikein kädestään. Oli nähtävissä suuria laumoja, jotka kauempaa katsoen liikehtivät kuin tumma meri ja joissa oli äitiään itkien etsiviä lapsia, lapsiaan etsiviä äitejä, tylsästi tuijottavia ja terävästi katseillaan pistäviä miehiä ja naisia, terveitä ja sairaita. Pienempiä ryhmiä sai joka päivä nähdä ja vartioida omassa talossa, jossa sauna oli vankihuoneena.
Niitä olisi kai pitänyt vihata, kiristää hampaita ja olla nyrkit pystyssä. Taistelujen aikana olikin enimmäkseen tuntunut kuin olisimme vain me ihmisiä ja punaiset jotain muuta – punikkeja. Nyt kuitenkin huomasi, että ”punikitkin” olivat ihmisiä. Eikä voinut vihata. Surkutella vain. – Monet väittelyt aiheutti se, kun jotkut ottivat vangeilta vaatteita ym. tavaroita, jotka heille oli vangitsemistilaisuudessa jätetty. Sellaista pidettiin hyvin ”punikkimaisena”, valkoiselle sotilaalle sopimattomana tekona. Niin kuin se varmasti olikin. Pantiinpa joskus kysymyksenalaiseksi sekin, että jos me olisimme eläneet ja kokeneet kaikki ne elämykset ja kokemukset mitä punaisilla on elinaikanaan ollut, niin ken tietää mitä mekin nyt olisimme – – ?
Miehiä hermostutettiin taas kenttäharjoituksilla, jotka tuntuivat joutavalta kiusanteolta ja kalliin kevättoukoajan haaskaukselta. Pilaten puhuttiin tosielämää tuntemattomien herrojen paraadipuuhista ja juhlista, jonkalaisia heidän tiettiin puuhaavan ja jonne meidänkin pitäisi mennä heidän edessään kekkailemaan ja pokkailemaan kuin hyvin opetetut koirat. Pitäkööt juhlia sellaiset, joilla ei ole muuta tekoa! Me menemme kotiin ja pidämme juhlat siellä.
Tätä mielialaa ei suinkaan päällystöltäkään salattu.
8. Kärkölässä ja jälleen kotona (Julkaistu 4.5.1921 – Ilkka nro 101)
Toukokuun 6. päivänä lähdettiin Etolasta. Varmaa tietoa ei miehillä ollut, minne viedään, mutta siinä uskossa ja toivossa marssittiin, että kotiinpäin menoa tämä nyt on. Jäähyväishengessä sivuutettiin jossain matkan varrella oleva sotasaalishevosten lauma, säälittävän laihoja ja kiusaantuneen näköisiä hevosia. Palaneen kylän jätteitä, paljaina töröttäviä uuneja, rautaromua, lehmäin luurankoja ym. oli jossain tien käänteessä. Niin tyystin oli kylä palanut, että vain pieni ja vino ”tönö” oli reunaan jäänyt. Virnistelemäänkö? Vai valittamaanko?
Puolisen ajoissa oltiin juuri tulemassa jonkun kirkon luo, kun samassa poikettiinkin maantieltä pois ja koko pataljoona lipiteltiin jonkun yleiseltä rakennukselta näyttävän talon sisään. Siihen sitä sitten pysähdyttiin hikisinä ja pölyisinä. Saatiin selville, että ollaan Kärkölän kirkolla, nuorisoseuran talolla.
Kärkölä ansaitsisi paremmankin luvun kuin minkä se tässä nyt tulee saamaan. Se oli kosteikko komppaniamme korpivaelluksella. Melkein joka talossa oli lämmitetty sauna meitä varten. Ruokaa ja kahvia oli saatavissa – maksuttakin, jos kehtasi ottaa. Talot talonpoikaistaloja, ihmiset talonpoikaisihmisiä ja vastaanotto kaikkialla avonaista ja sydämellistä. Tähän kaikkeen yhtenä tekijänä kai oli sekin, että me olimme ensimmäinen valkoinen suomalainen joukko paikkakunnalla. – Vielä: laajat vainiot, nuorisoseuran talo, kirkko ja kirkonkylä vaikuttivat vapauttavasti ja terventävästi jo painumaan pyrkivään mieleen.
Ensi päivän ilta muodostui muutenkin tavallaan juhlaillaksi. Tuli tanssit nuorisoseurantalolle. kylässä olevia saksalaisia sotilaitakin saapui sinne ja luonnollisesti myöskin paikkakuntalaisia. Saksalaiset olivat värkänneet peltipalasista ja muista karikkeista kekseliään soittovehkeen, jolla ensin pitivät hauskuutta yllä. Sitten heistä yhtäkkiä muodostui kööri, joka lauloi – kansallislauluja kai. Sanat oli oudot, mutta sävel tenhosi. Ja kun he lopettivat, niin meikäläiset puhkesivat laulamaan Maamme -laulun. Joka sen loputtua poistui talolta, hän vei muassaan tunnelman kuin olisi ollut jossain suuremmassa yleville aatteille pyhitetyssä juhlassa.
Yhteys suureen maailmaan myöskin avautui meille Kärkölässä. Saimme nimittäin säännöllisesti lukea sanomalehtiä, Helsingin lehtiä, joita emme olleet nähneet moneen kuukauteen. Emmekä olleet silmiämme uskoa, kun niistä ilmeni, että on käynnissä kova kiista siitä kuningaskuntako vai tasavaltako on Suomi oleva! Emme olleet osanneet unissammekaan aavistaa, että sellaista kiistaa voisi syntyä. Vapaan, tai ainakin nyt vapautuvan Suomen tasavallan vapaina kansalaisinahan me jo olimme tottuneet itseämme pitämään ja sellaisina tämänkin retken suorittaneet. Ja nytkö aikoivat tuodakin jonkun vieraan maan miehen meille kuninkaaksi – ? Ja tuppasi mieleen alakuloinen ajatus, että: turhaako se on siis kaikki ollutkin? Tämä sotakin kaikkine kärsimyksineen?
- Ei siitä mitään tule, murahti lukutoveri. Se on mahdotonta, että me kuningasta otamme. Kun meillä kerran on tasavalta.
Palautui siinä mieleen sekin, kun alkaessa sanottiin, ettemme taistele ainoastaan punaisia vastaan, vaan myöskin virkavaltaa (byrokratiaa) ja sen suojiin pyrkijöitä vastaan. Taistelu punaisia vastaan on nyt lopussa. Toinenko alkaa? Ja niin siinä päivä toisensa perästä poislähtöä odotellen haljuiltiin ja toimettomina kuljeskeltiin, niin taisipa yksi ja toinen tulla luvanneeksi, että kun tästä oikeihin oloihin taas päästään, niin silloin tartutaan nousemassa olevaa virkavaltaa tukkaan ja kiskotaan se alas.
Vallan toimettomina ei sentään saatu olla. Jonain päivänä läksi koko pataljoona etsimään punaisia Mommilan kartanon seuduilta. Heti alkumatkasta käveli meidän komppaniamme harhaan, ja kun olisi pitänyt tulla Lappilan asemalle, niin tultiinkin Järvelän asemalle. Saatiin siitä sitten tuntikaupalla toikkaroida rataa pitkin ennen kuin oltiin Lappilassa. Mutta nähtiinpä rautatie taas pitkästä aikaa. Ja kun Lappilassa huilattiin, niin nähtiin junakin! Ja sitten tuli iloinen yllätys. Koko joukko kutsuttiin päivälliselle jonnekin taloon. Kutsu tietysti otettiin kiitollisin mielin vastaan.
Siellä rupesi päällikkö piirtämään karttaa. Kehotettiin sijoittamaan Mommila niin että sinne osataan, ja kehotettiin asettamaan sinne joku punikkikin, ettei tässä aivan turhanpäiten tarvitse matkassa olla. Ja jutusteltiin siinä, ettei se mikään ihme ole, että saksalaiset täällä osaavat kulkea – osaavat kielen ja seudut on tuttuja – mutta ruotsalaisten ja meikäläisten se on toista.
Kun oli hyvällä halulla syöty tarjottu ateria, lähdettiin Mommilaan. Kappaleen käveltyämme tuli kuitenkin sana, että Mommilassa on jo oltu. Huudettiin hurraata ja puolipyöreitä ja puolikarvaita sukkeluuksia lasketellen käännyttiin takaisin. Oli siis tehty vain tavallista pitempi ruokailumatka.
Kun paluumatkalla jossain lepäiltiin, kyselivät pojat komppanianpäälliköltä, koska ne luvatut hameet tulevat? Saisivat jo tulla. Alkavat omat vaatteet olla jo uloskuluneita. Ja jos sinne paraatijuhlillekin pitää, niin olisi mukavaa, kun olisi uusi puku päällä.
Illalla käytiin kaverin kanssa katsomassa K:n ja E:n aljoja(?) – kirppu ja vaatetäi – jotka lasikupukassa pelmehtivät kumpikin sukunsa ja oma yksilöllisen luonteensa mukaisesti.
Sodan jalkoihin joutuneiden kokemuksia kuvaavana tulkoon vielä lyhyesti kerrotuksi mitä muuan nuori kärköläläinen emäntä kertoi omista kokemuksistaan.
Punaisia piiloileva isäntä oli sattunut olemaan kotona käymässä juuri kun saksalaiset tulivat kylään. Hän oli luullut heitä punaisiksi ja lähtenyt juoksemaan vainion takana olevaa metsää kohti. Saksalaiset olivat nähneet sen, luulleet isäntää punaiseksi ja ampuneet häntä kohti. Metsässä oleva punaisten ketju oli vastannut ammuntaan. Emäntä oli tämän kaiken nähnyt ja kuullut – ja pyörtyneenä vaipunut lattialle. Koko seuraavan yön oli huutanut ja valittanut tuhon omaksi – punaisten raadeltavaksi joutunutta isäntää. – Isäntä kuitenkaan ei ollutkaan jaksanut punaisten luo saakka juosta, vaan oli jo ennen uupunut ja lysähtänyt jonkun puun juurelle. Siitä oli sitten kiertoteitse hiipinyt saksalaisten selän taakse ja jonkun päivän kuluttua tullut kotiin, uunin päällä kuulia piilossa olevan vaimonsa ja lastensa luo. – Saman talon navettaan oli taistelun aikana osunut pommi ja tappanut viisi lehmää. Jossain toisessa talossa oli pommi tullut läpi tuvan vesikaton ja välikaton niskaan tarttuen niin etä kärki näkyi tupaan.
Päivän kuumin kysymys oli meille kuitenkin tämä: Minne täältä viedään ja koska päästään kotiin, jossa jo kevättoukoja tekevät – niin kuin tekevät isännättömissä taloissa. Oli huhuja, että viedään Karjalaan, toinen, että Helsinkiin ja minne kulloinkin. Oma mieli oli vain kotiin nyt kun kerran punaiset on kukistettuna. Pataljoonanpäällikkö pidettiin kuumana sen johdosta, niin kuumana, että eräänä iltana jo rykmentinpäällikkökin oli meille sotalakia lukemassa. Kotiin kuitenkin uhattiin mennä, vaikka millä pelillä, eikä missään tapauksessa Karjalaan.
Vihdoin sekin asia selvisi. Osa miehiä laskettiin heti lähtemään kotiin, toisen osan piti mennä Helsinkiin. Sieltä heidät kuljetettiin Riihimäelle vankeja vahtimaan ja jatkamaan ”kissanhännän vetoa” päällikön kanssa.
Toukokuun 12. päivänä pääsivät kotiin lähtevät matkaan. 13-14. päivän välisenä yönä oltiin kolmikuukautisen poissaolon jälkeen taas kotona. – Ja niin oli sekin aika muisto vain, muisto joka sotaa seuranneen ajan tapahtumain yhteydessä herätti mielessä sekavia tunnelmia.
Sota silloisissa oloissa oli – välttämätön paha. Ja voitto epäilemättä tuli oikealle puolelle. Mutta eivätkö sodan lopputilejä tehtäessä taas päässeet ”pukit kaalimaahan” ja turmelleet sen! – Sen asian käsittely ei kuitenkaan kuulu tähän ja tokko se enää ”selittelyillä” paraneekaan.
– – –
Edellä ollut selostus Laihian äijäkomppanian matkoilta v. 1918 ei ole mikään komppanian historia, eikä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Siinä olevat yksityistiedot eivät myöskään ole mitään tarkistettuja tietoja, minkäänlaisia asiakirjoja kun ei kirjoittajalla ole ollut. Ne on vain esitetty sellaisina kuin ne miesten kesken huhuina liikkuivat. Samoin kuin kaikki muukin on kerrottu vain sellaisena kuin kirjoittaja, tavallisena rintamamiehenä ollen, ne koki, näki ja kuuli. Se voi siis monessa suhteessa olla puutteellinen, kenties virheellinenkin yksityiskohdissaan. Mutta joka tapauksessa se kuitenkin virkistänee mukana olleiden muistoja ja mukana olemattomille se antanee jonkinlaisen, ainakin suunnilleen oikean kuvan ”äijäkomppaniasta” ja sen matkoista.
Oikaisu
Numerossa 95 Laihian äijäkomppanian mukana v. 1918 sanottiin miehissä heränneen epäluuloa ”joukkuepäälliköitä ja ylempiä vieraita päälliköitä kohtaan”. Lauseesta on kuitenkin jätettävä pois ja-sana, sillä se vie ajatuksen aivan harhaan.
Kirjoittaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti