lauantai 22. heinäkuuta 2017

Elämän glamour

Hyvää mieltä ei yleensä saavuta ilman vaivannäköä. Se tuli taas tänään todistettua. Lienee kymmenisen vuotta edellisestä tuvan laattian lakkauksesta. Lasten ollessa pieniä lakkasin lattian joka toinen tai joka kolmas vuosi. Sitten huomasin, että kestävin pinta syntyy Venelakalla. Mutta ei sekään pinta ole ikuinen. Nyt ennustettiin poutapäivää ja pienokaiset ovat toisessa mummolassa, joten päätettiin pistää toimeksi. Lopputulos: 60 neliötä kiiltävää, mutta ajan syömää pintaa. Oli kaunis päivä istua välillä puutarhassa nauttimassa isännän puutarhakeittiön grilliherkuista. Illalla sain Proseccoa ja lämpimän saunan. Kuumennetut raakamakkarat olivat ganska stark, niin kuin lapsenlapsi sanoi. Iloa vaivannäön jälkeen!

Olen tänä kesänä tehnyt sellaisia juttuja, joita äiti ja isä arvostivat ja joista saatoin saada lapsena ja  nuorena kiitosta: mattojen pesu, lattian lakkaus, puutarhan hoito. Huomaan, miten merkittävältä tuntuu saada tehdyksi asiota, joita vanhemmatkin arvostivat. Lattia ei kuitenkaan ollut ihan sama kuin viime lakkauksen aikaan. Oli kahden koiran kynnen viiltoja, ja myös pari kohtaa, jotka tummuivat kidesoodapesussa. Mietin, että voi olla lahoa, ehkä lattiasientäkin, sitähän on ollut 60-luvulla. Mikään ei ole ikuista. Lattia pitää ehkä joskus uusia. Mutta se on elämää. Aika syö.

Aikaisemmilla lakkauskerroilla olen aamuisin harmitellut niitä kohtia, jotka eivät kiillä. Lakkaan yleensä kolme lautaa kerrallaan edes takaisin. Mutta silti saattaa jäädä joku kohta, johon ei tule riittävästi lakkaa. Ehkä kulunut paikka imee enemmän lakkaa, ehkä joku siveltimenveto on huolimaton. Nyt ajattelin, että armahdan itseäni kaikilta jälkisyytöksiltä. Ajattelen enemmän niitä kohtia, jotka kiiltävät enemmän kuin eilen.

Näin elämää on katseltava. 


torstai 20. heinäkuuta 2017

Mitä takana ja edessä

Monet sellaiset asiat, joita odottaa ja joiden uskoo tuottavan paljon iloa, saattavat tuottaa pettymyksen. Niihin voi kätkeytyä jokin harmittava asia tai nurja puoli, jonka huomaa juuri silloin, kun ilon pitäisi olla ylimmillään. Tämän olen monasti saanut kokea ja myös tämän alkuloman aikana. 

Loma on kulunut pääosin sadetta pidellessä. Tai no, olenhan ehtinyt selvitellä isän arkistoa ja irtaimistoa, etsiä marjapaikkoja ja ostaa auton. Sunnuntaina kävimme hääpäivän kunniaksi jumalanpalveluksessa kaasuautolla. Hautakiveen on myös viimein saatu isän nimi, joten siinäkin syy käydä kirkossa ja kirkkomaalla. Vilkaisimme myös erään papin hautapaikkaa, ja mietin, josko haudalleni pystytetään aikanaan rautaristi. Päivällä jouduimme hajaantumaan hänen kanssaan, jota olen yli 34 vuotta armastanut, mutta Illalla vielä kävimme syömässä Vaasassa ja tankkasimme Stormossenilla. Hyvä hääpäivä se oli.
Olen myös käynyt koiran kanssa tekemässä liikuntasuorituksia kolmella nevalla, mutta niiden raakiletilanne ei ole ollut kovin lupaava. Kypsyminen on koleassa hidasta, ja joka retkellä on löytynyt vain pari kypsää valokkia. Toivottavasti hillaa tulee paremmin. Olen hillaihminen enkä mikään helleihminen, mutta täytyy tunnustaa, että sadesää on vaikuttanut mielialaan. Oli monia suunnitelmia, joita sadesää on haitannut ja hidastanut. Kaikkia mattoja ei ole vielä pesty, tuvan lattia lakkaamatta, leikkimökki maalaamatta. Eilen illalla piti taas oikein lämmittää kakluuni, että tarkeni mennä nukkumaan. Omituinen kesä, kertakaikkiaan.

Pääsin ripille sadekesänä. Ennen juhannusta olimme leirillä Röykkäsjärvellä ja leiriviikko oli kaunis. Olin innokas uimari, mutta pääsimme uimaan vain kahdesti. Juhannuksen jälkeen satoi miltei joka päivä syksyyn saakka. Jouduimme Naskalissa jopa seivästämään heinää, mitä meillä ei yleensä tehty. Seivästin isän kanssa kahdestaan Laineenmaalla. 

Minulla on sellainen kummallinen tunne, että elämässä on niin paljon muistoja, että tulevaisuus tuntuu paljon pienemmältä. Onneksi kuopus, esikoinen ja esikoisen kuopus poukahtivat tänään muistuttamaan siitä, että elämää voi olla edessäpäinkin.