Aarteita etsimässä

Päätin, ettei minusta tule kiireistä eläkeläistä ja ehdin kirjoitella blogia ja muutakin. Mutta ensin kaipasin järjestystä taloon, joka on työlle omistautumisen aikana päässyt nuhjaantumaan ja pahaan epäjärjestyksen tilaan. Otin ennakkoa ja aloin uudelleenaakkostaa alakerran kirjahyllyä jo ennen joulua. Sitten oli poistotekstiiliprojekti, joka kesti viikkoja, kuukausia. Helmikuun alusta olen ollut virallisesti eläkeläinen, ja eläke vähän yli suomalaisten mediaanieläkkeen, joten sillä kai pärjää, kun ei hassaa.

Halusin pääsiäiseksi yläkertaan tilaa ja valoa rakkaille aikuisille lapsilleni, joten aloin pestä ikkunoita ja verhoja sekä järjestellä äitini ja isäni muistojen pahvilaatikoita, jotka ajelehtivat yhdessä huoneessa. Heitin enimmän osan pois ja itkeä tihuutin sitä, miten lähes kaikki ovat edesmenneitä eikä kovin monella paperinpalalla ole merkitystä jälkipolville. Joissakin pienissäkin lippusissa oli kuitenkin niitä tiedonjyväsiä, joita nyt vanhana osaan arvostaa. Kun pääsin kirjahyllyjen ja kaapistojen kimppuun, aloin etsiä aarteita, joista malttaisin luopua korvausta vastaan. Se oli hyvin kannustavaa, vaikken kaupanteolla ole päässyt rikastumaan.

Leikkasin kirjeistä postimerkkejä ja valikoin kortteja. Lähetin niitä kolme isoa erää Suomen Lähetysseuralle. Sain sitten yhteydenoton, jossa kiitettiin lähetyksistä ja kerrottiin vastauslähetyksen tunnus, ettei laihialaiselle tule liikaa postimaksuja. Lähetysseura saa filatelistien postimerkkihuutokauppojen kautta käsittääkseni vuosittain noin 20 000 euroa, joten työ on merkityksellistä. Ilahduin saamastani yhteydenotosta niin, että päätin etsiä lapsuuden-nuoruuden postimerkkikokoelmani ja lahjoittaa senkin Lähetysseuralle. 

Selasin haikein mielin egyptiläisissä kansissa olevaa kirjasta muistellen yksinäistä tyttöä, joka ahkeroi kokoelmansa parissa. Ensimmäisellä sivulla oli Nikolainkaupungin leima! En laskenut maita enkä merkkejä, etten tule katumapäälle. Otin suomalaisista ja ruotsalaisista merkeistä kuvat muistoksi, niillä plareilla näyttää olevan joitakin satoja merkkejä tsaarinajalta 70-luvulle. Kyynelehdin jonkin verran kirjoittaessani saatekirjettä:

Rakkaat Suomen Lähetysseuran postimerkkiryhmäläiset

Teette hienoa työtä Lähetysseuran varainhankinnassa ja kulttuurin säilyttämiseksi. Olin hyvin iloinen, kun olitte noteeranneet miten eräs laihialainen on (eläkkeelle jäätyään) järjestellyt papereita ja samalla leikannut postimerkkejä ja vieläpä lähettänyt niitä teille omin kustannuksin.

Lapsena jo perustin HYTY-kerhon, missä luettiin Lähetysseuran Totto-lehteä ja kerättiin postimerkkejä Suomen Lähetysseuralle. Valitettavasti tyttökaverini eivät heti ymmärtäneet, että merkit pitää leikata vähintään sentin marginaalilla, ja heitä piti useaan kertaan tästä kurmoottaa. HYTY -kirjainyhdistelmä tarkoitti alun perin "Hyvä Yhdistys Tyttöjen Yhdistys", mutta äitini suussa se lyheni muotoon hyvien tyttöjen yhdistys. Ja kyllähän me silloin aika hyviä oltiin.

Tämän postimerkkikokoelman olen perustanut 12-vuotiaana, siirtäen siihen merkit sekä omasta vanhasta ruutuvihosta että 1928 syntyneen isäni mustakantisesta postimerkkivihosta. Isotveljet olivat kyllä vihaisia, kun pilasin isän kokoelman. Äiti taas ei pitänyt siitä, että uhkasin leikata merkit hänen ja isän rakkauskirjeistä. En paljon ymmärtänyt postimerkkeilystä ja siihen aikaan ei voinut googlettaa edes valtioiden nimiä. Liotusmenetelmäni eivät myöskään välttämättä täyttäneet filatelistien kriteereitä. Ajattelin aina: Voihan olla, että joskus näistä merkeistä löytyy joku aarre.  Vanhempana olen ajatellut, että kenellekään sieluttomalle en tätä anna, mutta ehkä joillekin Hyville Tytöille, jotka tekevät työtä evankeliumin eteenpäin kuljettamiseksi.

Oma suosikkimerkkini taitaa olla ensimmäisen sivun tsaarinajan merkki, minkä leimassa lukee selkeästi naapurikaupungin nimi: Nikolainkaupunki (Vaasa). Olisi kiva kuulla saako Lähetyseura tästä kokoelmasta postimaksut kirkkaasti takaisin.

Siunausta työhönne ja iloa keväästä!

Luulin, että talon postimerkit olivat nyt siinä, mutta löytyihän niitä vielä yli puoli kiloa, kun ryhdyin jatkamaan kaappien siivousta. 

Välillä kävimme hiihtelemässä Syötteellä ystävien kanssa ja viime päivinä olen myös tutkaillut kauniita kevätlintuja läksiäislahjaksi saamallani lintukaukoputkella. Miten kauniita ovatkaan räkättirastaat ja vihervarpuset, järripeipoista puhumattakaan! Niin että yllättävän kiireistä tämä eläkeläisen elämä on. Mutta mukavaa.

Kirjeitä ja kortteja selatessani olen saanut äidin ja isän kautta terveisiä, jotka aikanaan jäivät perille tuomatta. Olen myös ihmetellyt miten paljon olen saanut itse vastaanottaa kauniita tervehdyksiä ja kiitoksia. Mukana on monia ihmisiä, jotka olen joskus tuntenut varmaan hyvin, mutta joita en enää muista. Se on surullista, että niin paljon unohtuu. Mutta on tullut mieleen ihan sellainen ajatus, että ehkä vielä ehdin vuorostani osoittaa joillekin ihmisille arvostusta, kiitollisuutta ja rakkautta. Tämä lienee aarteenetsijän paras löytö.

Sota-aika

Sota-aikana ja pula-aikana äidillä oli paperikengät ja kaikesta oli pulaa. Jokainen vaatekappale oli arvokas, ja ellei ollut sopiva sellaisenaan, se saatettiin käyttää uusien vaatteiden valmistamiseen. Ikäpolveni on kuullut näitä kertomuksia, ja niinpä olen laihialaisena säästänyt vaatekomeroon ja yläkerran komeroihin kaikki vanhat vaatteet, joita en ole leikannut matonkuteiksi. Ja ihan totta, minulla on ollut ajatus: jos tulee sota. Runsaissa varastoissani on ollut ainakin kolmen sukupolven vaatteita. 

Äidin piisamiturkki

Lomalle ja eläkkeelle jäätyäni oivalsin, että nythän se sota-aika on, ja aloin tyhjentää komeroita. Kovalla pakkasella kannoin ulos tuulettumaan äidin piisamiturkin. Totesin sen vuoria lukuun ottamatta ehjäksi ja lämpimäksi, mutta hiat ovat minulle liian lyhyet. Niitä vasten olen nuokkunut lapsena monessa joulukirkossa. Mitähän turkille tekisin?

Sitten aloin pestä vaatteita edullisella tuulisähköllä. Osa niistä, ehkä noin 10 %, saattaa kelvata uudelleenkäyttöön. Pakkasin niitä pienempiin pusseihin Uffin keräykseen. Oli mm. lasten pieneksi jääneitä farkkuja, paitoja ja mekkoja. Poistettavat sukat ja korsettiliivit (niitäkin oli kahdet) kuuluvat poltettavaan jätteeseen. Muut pestyt tekstiilit pakkasin jätesäkkeihin ja vein hyötykäyttöasemalle. Ne ovat materiaalia uusia lankoja ja kuteita varten. Toistaiseksi tätä poistotekstiiliä on kertynyt seitsemän jätesäkillistä. Samalla sain vihdoin vietyä pois monenlaista talossa ajelehtivaa elektroniikkaromua.

Vielä on paljon selvitettävää ja järjesteltävää. Ja vieläkin on vaikea luopua joistakin vaatekappaleista. Olen kuitenkin iloinnut siitä, että on kehitetty "arvoketju" erilaisille tarpeettomille vaatteille ja tavaroille. Uskon, että se säästää luonnonvaroja ja luontoa. En mielelläni puhu kuolinsiivouksesta, sillä elämää varten siivoan.

Sanoin, että on sota-aika. Tarkoitin, että erityisesti Ukrainan sota heijastuu myös meidän suomalaisten elämään. Hirvittää Alexander Stubbin puheet. "Minä tiedän tarkalleen, miten venäläiset toimivat." Kuka sen tietää? Väittäisin, etteivät aina edes venäläiset itse. Ja "on pantava kova kovaa vastaan." Se kuulostaa aivan turhalta ja tarpeettomalta uholta. Ukrainan liittymisestä Natoon ja Euroopan Unioniin on myöskin turha puhua suurin kirjaimin. Jos Yhdysvaltojen tuki romahtaa ja Euroopan tuki heikkenee, ei pian ole enää Ukrainaa. Ja silloin saattaa olla tilanne, että pelotteet ja pelottelut eivät riitä, vaan joudumme todella laittamaan kova kovaa vastaan. Tai oikeastaan lapsemme joutuvat.

Olen viime viikkoina kuunnellut Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Laatokka-sarjaa. Olen siitä jonkun osan joskus lainannut kirjastosta, mutta nuo kirjat olivat aina lainassa. Ihailen Hirvisaarta siitä, että hän on kirjoittanut niin paljon historiallisia romaaneja, joiden kehysfaktat ovat hyvin kohdallaan. Niitten avulla saattaa jopa oppia jotain venäläisestä ajattelusta ja toimintatavoista. Jos hän ei olisi ollut nainen ja naisten suosima kirjailija, luulen, että häntä olisi varmaan huomioitu paljon enemmän jo elinaikanaan. Meillä on itse asiassa lukuisia historiallisten romaanien taitajia, monet vielä tuotteliaita. Olen iloinen, että on mahdollisuus ja aikaa lukea ja kuunnella heitä.