maanantai 18. kesäkuuta 2018

Elävä kivi

Kävimme tänään kävelemässä metsäpalstalla, jonka ostin vuosia sitten äidin henkivakuutusrahoilla. Se on Sarakylällä kauniin puron varrella. Yhtenä rajapyykkinä on kivi, jonka pinta on joka syrjältä kuin mosaiikkia. Ihana kulmakivi! Sen täytyy olla elävä kivi. Lieneekö joku jäkälä muovannut kiven noin kauniiksi?

Mieleen tuli sana Raamatusta: Tukaa hänen luokseen (Jeesuksen luo), elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. (1. Piet.2.4-5.) Kirjoittaja jatkaa että Jeesus on kulmakivi. Ajattele, jokainen voi olla noin kaunis kivi Jumalan rakennukesssa. Jokainen voi olla kuninkaallista papistoa, kun uskoo Herraan ja tahtoo olla hänen omansa. 
Seuroista pyöräillessä otin kuvan Isonkyrön kivikirkosta
Kun kuljin viime viikolla Vaasassa, kaduilla oli syksyn tuntua. Tuuli puhalsi jalavan siemeniä kuin syksyn lehtiä, ja niitä oli ruskeana mattona kuivuuden kulottamassa heinikossa. Nyt sadekuuro on kastellut maata niin siellä kuin täällä. Rukoilimme Huutoniemellä Martin kesäkahvilassa sadetta, ja viitisen milliä saimme. Ehkä saamme vielä lisääkin. Elämä versoo ja kukoistaa, kun se saa sen mitä vihreän kasvin elämä vaatii: aurinkoa, vettä ja hiilidioksidia.
Mitä ihminen tarvitsee kukoistaakseen? Ajattelen, että jokaisen perustarpeita ovat ruoka, lämpö, kauneus ja rakkaus. Yllätytkö kauneudesta? Ajattele, jos ei olisi mitään muuta kuin valkoinen seinä tai musta maa. Entä rakkaus? Kovin köyhä on elämä, ellei ole kosketusta toisiin ihmisiin ja Luojaan: välittämistä, huolenpitoa, yhteenkuuluvuutta ja ymmärtämystä. -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Olen siirtynyt syksyn ajatuksista kevään ajatuksiin, sillä kävin suolla toivioretkellä hilloja tutkailemassa, ja katselin kaikkea muutakin: luonto kukkii ja tekee hedelmää. Jumala on hyvä! 
 

torstai 14. kesäkuuta 2018

Kirjallisuutta

Nuorena olin lukutoukka, mutta työn ohella ei ole jaksanut niin paljon lukea kirjoja. Onneksi mies on pitänyt minut sillä tavoin kartalla, että on silloin tällöin suositellut niitä suomalaisia nykykirjailijoita, jotka eivät ole liian kyynisiä. Harvoin on kuitenkaan käynyt niin, että olisi pitänyt ahmaista joku kirja loppuun yhdeltä istumalta. Ehkä niin on viimeksi käynyt Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa vuosia sitten. Niin ja Ulla-Lena Lundbergin Jään. Nämä teokset luen mielessäni maailmankirjallisuuteen. Pohjois-Suomesta on löytynyt monta hyvää opettajaa, jotka kuvaavat arkielämää puhuttelevasti. Mieleen tulee ainakin Tommi Kinnunen, Pauliina Rauhala ja Minna Rytisalo.

Joitakin vuosia sitten kuuntelimme pitkillä ajomatkoilla äänikirjoja. Lainasin kirjastosta CD-levyjä, ja laitettiin kirja soimaan. Joskus piti mökillä makoilla soffalla ja kuunnella kirja loppuun. Kolmisen viikkoa sitten innnostuin kollegan vihjeestä kokeilemaan ääni- ja e-kirja-sovellusta kännykällä. Pian jäin koukkuun. Ostin jopa bluetooth-korvanapit, että voin kuunnella äänikirjaa, kun koira ulkoiluttaa minua. Liikenteestä täytyy kuitenkin pysyä selvillä, ja siksi napit päästävät korviin muitakin ääniä. Työmatkoilla ääni kuuluu auton soittimesta. Kuuntelen mielelläni puolihömppää, koska työ on täynnä elämän tosiasioita. Täyshömppä taas turhauttaa.

Ensin selvitin kuuntelemalla ja lukemalla Enni Mustosen Syrjästäkatsojat -sarjan, kuusi nidettä. Hätäinen kun olen, minusta Erja Mannon ääntä saattaa nopeuttaa, ellei halua käyttää lukemista unilääkkeenä. Mustonen-Manninen tekee ihan hyvät pohjatyöt niin että sivistyn ajankuvista, vaikka tarinat ovat fiktiota. Itse asiassa meillä on koko joukko tällaisia suosittuja historiaa hyväkseen käyttäviä naiskirjailijoita: Laila HIrvisaari, Raija Oranen, Kaari Utrio... Utrion tuotantoon en ole koskaan tutustunut, pitäisikö, vai onko se täyshömppää? 
Kuva tuvan ikkunasta. Tällaista realismia rakastan.

Olen tänä kesänä liikkunut pari sataa kilometriä potkupyörä-rollaattorilla kyetäkseni hallitsemaan koiran ja muun liikenteen. Hautausmaat ovat olleet käyntikohteina, koska kukkaset ovat janonneet vettä. Enpä pari vuotta sitten uskonutkaan, että innostuisin joskus käymään haudoilla. Mutta ikä opettaa. Olen vanhin paikkakunnalla asuvista perheenjäsnistä, ja velvollisuuksiaan oppii vähitellen rakastamaan. Koira on käyttäytynyt siivosti, joten en katso rikkoneeni hautausmaan ohjesääntöä. Potkutteluni saattaa herättää hilpeyttä kanssakulkijoissa - niin myös itsessäni, ja sehän on hyvä asia.

Sunnuntaina harjoittelin oikeaa pyöräilyä käymällä Isossakyrössä seurapuhujana. Eilen kävin pyörällä töissä. Rattoisaksi matkakirjaksi 3,5 tunnin työmatkapyöräilyyn valitsin Mika Waltarin Komisario Palmu-sarjan "Kuka murhasi rouva Skrofin?" Myös se oli sopivan hömppää kuunneltavaa, ja täytyy tunnustaa, että luin kirjan illalla loppuun. Mika Waltari esiintyi myös Emmi Mustosen kirjasarjassa, joten sain jäädä vielä menneisiin aikoihin.

Jokaisessa ajassa on jotain kadehdittavaa ja jotain hyvin raskasta. Jokaisessa ajassa on myös jotain samanlaista kuin tässä ajassa. Maailma muuttuu, mutta ei suinkaan kokonaan.