maanantai 20. marraskuuta 2017

Voi mua pientä raukkaa

Olen ollut huomaavinani, että suurimman suosion saavat tekstit, joissa on mukana jotain elämän varjopuolta. Niinpä päätin tänään kertoa, että hyvin alkanut polven toipuminen on kohdannut vastoinkäymisiä, onneksi ei kuitenkaan kovin vakavia. Kun tunto alkoi operaation jälkeen palailla jalkaan, tunsin heti kipua alaselässä ja sainkin heräämössä ja osastolla hyvää kipulääkitystä. Arvelin, että kipu antaa periksi, kun pääsen liikkeelle. Luulin sen johtuvan siitä, että lihakset ja jänteet kiristävät, mutta ehkä iskiashermo onkin saanut jonkun tärskyn puudutuksessa.

Ja taas ajattelen isää. Hänellä oli kovaa selkäkipua niin kauan, että hän ei enää erottanut tuota normivaivaa syöpäkivuista. Moitiskelin kovien kipulääkkeiden käytöstä tietämättä, että hän tarvitsi troppinsa.

Yhtenä iltana, kun voimistelin, polvitaipeen taakse tuli kova kiputila, joka väännätti jalkaa koukkuun. Samalla selkäkipu vahvistui. En tiedä liittyvätkö ne yhteen ja onko tämä nyt sitä issiasta, mutta nämä vaivat yhdessä ovat tehneet nukkumisesta hyvin kivulloista. Paljon hauskempi on olla pystyssä, tikuta sukkaa tai leikata matonkuteita.

Päivärytmini on hyvin säännöllinen. Aamupäivällä teen voimistelusarjan, leikkaan kuteita ja koira käy vinkumassa, että mennään jo. Sitten otan isältä perityn mainion tuplapotku-rollaattorin ja käyn lenkittämässä koiraa pari kilometriä. Se on hauskaa. Lounaan jälkeen voimistelen, luen pari lukua johtamistaitoa ja leikkaan taas kuteita, kunnes koira vaatii ulos. Sitten kudon sukkaa ja katson telkkaa. Iltavoimistelun jälkeen luen vähän. Yöllä käyn lähinnä verryttelytarkoituksessa vessassa noin viisi kertaa ja välillä haen kylmäpussia. Jokainen kääntyminen ja tyynyjen uudelleenasettelu jalkopäähän on totista työtä ja tuskaa. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen tähden herään mielelläni uuteen päivään. 

Tähän päivään toi vaihtelua piipahdus Vaasassa. Kävimme lounaalla, ja tuntui mukavalta paitsi poistua kotiympyröistä, myös huomata, että autoon ahtautuminen on jo paljon helpottunut. Eteenpäin mennään. Askel taakse mutta kaksi eteen.

Luin vasta ilmestyneen kirjan myötätunnosta työelämässä. Olen kokenut, että blogini lukijat ovat hyvin myötätuntoisia ihmisiä. Sen sijaan mietin, että omalla työpaikallani voisin ainakin omalta osaltani olla edesauttamassa kulttuuria, missä työtoveri saa olla paitsi asiantuntija, myös inhimillinen ihminen. Ja sen saa sallia myös itselleen. Olen kokenut hyvin merkittävänä sen, kun työtoveri on kuullut joskus huoliani tai myötäinnostunut samoista kehittämisideoista. Työpaikan uudet pastorit ovat olleet tässä suhteessa aivan esimerkillisiä! Oikeastaan on vähän ikävä töihin, vaikka kyllä minä tämän virkavapaan tarvitsen ja ansaitsen. 

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ortopediaa

Tämän päivän lehdessä on juttua, että Vaasan keskussairaala on tehostanut tekonivelleikkauksia. Näin on, olen sen nyt saanut henkilökohtaisesti kokea. Ensimmäinen polven leikkausaika annettiin syyskuun alkupuolelle, mutta sitä jouduttiin siirtämään kahdesti hampaan takia. Pääsin suupolille ja leuasta leikattiin kysta. Sain sitten polvileikkausajan jo vajaan kuukauden päähän hammasoperaatiosta, viime viikon torstaille. 

Torstaina ajattelin paljon isää, jonka kivut kävivät vuosituhannen alussa sietämättömiksi eikä hän jaksanut enää odottaa, kun kutsua polille ei ensin kuulunut, ja sitten leikkausjono oli lähes vuoden mittainen. Hän leikkautti omalla kustannuksella ensin lonkat ja sitten polvet Ortonilla, maksaen molemmista operaatioista pikkuauton hinnan. Ensimmäisestä leikkauksesta hän kotiutui veljeni Audissa ja kyyti oli ollut kovin kivuliasta. Toisesta leikkauksesta hän sai asianmukaisen paaritaksikuljetuksen. 

Hän teki sitten kunnalle anomuksen, että jos kunta voisi kustantaa näistä yksityispuolen leikkauksista sen verran kuin joutuisi maksamaan sairaanhoitopiirille. Vastaanotto oli tyly, vaikka hän sanoi ajatelleensa niitä vanhuksia, jotka kituvat jonoissa ja joilla on pienet eläkkeet. Luin sitten isän papereita, enkä oikeastaan ihmetellyt, että hoidon tarvetta ei oltu katsottu kovin kiireelliseksi. Hirtehiseen tapaansa hän oli kehuskellut lääkärille, että ei enää kykene metsätöihin entiseen tapaan. Ikää oli kuitenkin silloin jo 75 vuotta, joten metsätöitä saikin vähentää. 

Eräänä juhannuksena isä kaatui ja lonkka murtui, toinen lonkka jouduttiin uusimaan. Se tehtiin Tampereella Coxassa. Meitä jännitti, miten sydän kestää leikkauksen. Isä tuumasi, että se oli Ortoniin verrattuna sellainen konisairaala, leikkaavat konitohtorit juttelivat niitä näitä, kun tekivät tärkeää leikkausta. Kysyin, annoitko palautetta. Hän sanoi, että en sentään, kyllähän sairaaloiden kanssa kannattaa kuitenkin pysyä väleissä, kun ei tiedä mitä tulee. 

Nyt Vaasan keskussairaalassa on monta leikkaavaa ortopedia, ja jonot on saatu lyhyiksi. Ei tarvinnut kitua jonossa. Näitä ajattelin ja päätin, että olen reipas ja kuuntelen tyynesti leikkaavien ortopedien jutut ottamatta enempää rauhoittavia. Pelkään tokkura-aineita, kun saan niistä helposti pahoinvointia. Headsettia ei saatu toimimaan, joten en voinut kuunnella radiota. Aikamoinen pulina leikkaussalissa olikin, ja tietysti taltan, vasaran ja sahan ääniä, kun puudutettua jalkaa operoitiin. Palaneen käry leijaili nenään. Yhdessä nurkassa pulisi keskenään anestesiaosasto, toisessa hoitajat. Ortopedit juttelivat ainakin siitä onko tullut käytyä Billy Elliottia katsomassa. Huikkasin, että Mun Pohjanmaa on paljo paree, mutta eivät noteeranneet. Jos oikein ymmärsin, odottelivat vielä parempia tekoniveliä alkuvuodesta ja sanoivat, että vaihdetaan sitten tammikuussa uusi. Se kuulosti asiattomalta, mutta ehkä kuulin väärin tai huumorintajuni arvioitiin paremmaksi.

Julkisen internetpalautteen antamisessa pitää olla varovainen, sillä voi olla että on väärässä. Hiljakkoin olin, kun moitin, että Pentik ei ollut vastannut asianmukaisesti tuotevalitukseen. Kyllä se oli vastannut ja hoitanut asian ihan hyvin, mutta sähköposti oli jotenkin jäänyt muiden alle ja löytyi vasta myöhemmin. Ja tosiaan, saatan joutua turvautumaan vielä useinkin samaiseen sairaalaan.


Mulla on kaikkea tarpeellista
Olen tyytyväinen hoitoon Vaasan keskussairaalassa. Sain hyvän kivunlievityksen ja omankielistä palvelua koko ajan. Mutta ainakin yhdessä asiassa olisi tuolla leikkaustiimillä parannettavaa. Uskallan sen sanoa pelkäämättä, että joudun sairaalan kanssa huonoihin väleihin. Olisi mukava, jos leikkaavat henkilöt tulisivat jotenkin selkeästi sanomaan, että päivää, olen se ja se ja leikkaan parinkymmenen minuutin kuluttua oikean polvesi tai avustan tässä leikkauksessa. Tai että minä olen sinun omahoitajasi ja katson että kaikki on hyvin ja jos on jotain ongelmia, nosta kättä tai huuda. Minusta tämä potilaan kohtaaminen oli keskussairaalan sydänosastolla reilumpaa ja parempaa ja siellä tiimi teki koko ajan vahvasti yhteistyötä. Siitä jäi tosi positiivinen mieli. Nämä ovat varmasti sellaisia työkulttuuriasioita, joita saan omallakin työpaikalla miettiä. Se mikä on jollekin rutiinia, on toiselle elämän suurimpia asioita.

Isän esimerkkiä noudattaen päätin lähteä heti leikkauspäivänä sisukkaasti rollaattorilla vessaan. Seuraavana päivänä kävelin kepeillä ja fysioterapeutit antoivat kannustavasti hyvää opastusta kuntoutukseen. Lauantaina jo pääsin kotiin. Sunnuntaina ulkoilutin koiraa isältä perityllä rollaattorilla, isänpäivän kunniaksi. Enpä olisi uskonut, että toipuminen lähtee näin nopeasti käyntiin.