maanantai 19. helmikuuta 2018

Huumeita

Ugandassa nuuska on huume, Suomessa taas jokapäiväinen käyttöhuume on henkilön ajojahti mediassa. Sillä saa aikaan tajunnan laajentumisen: klikkauksia, kateutta, vahingoniloa ja ilkeitä ajatuksia. Kun yhteen henkilöön kyllästytään, otetaan uusi uhri. Tätä olen miettinyt, kun olen viime päivinä seurannut suomalaisen liikemiehen kuolemaan liittyvää uutisointia eri lehdissä. On toki hyvä, että esimerkiksi Patrian toimintakäytäntöjä tarkastellaan kriittisesti. Yhtiöön ovat ilmeisesti päässeet pesiytymään huonot menettelytavat. Mutta minua suuresti hämmästyttää se, miten paljon Suvi Lindénistä on saatu aikaan ns. uutisia, vaikka ainakaan vielä ei ole tullut esiin mitään erityisen mainittavaa. Entä jos uutinen tehtäisiin vasta sitten, kun on jotain kerrottavaa? En ole mikään Lindénin tai hänen maailmankatsomuksensa ihailija, mutta kaipaan edes hivenen kohtuutta ja järkeä.

Olen kysellyt mielessäni, onko väärin tehdä liikematkoja ja edistää omia liikeideoita maailmalla? Ja eivätkö kaikki tiedä, miten suuri merkitys monissa Afrikan maissa pannaan titteleille ja leimoille? Jos joku sitten on koettanut käyttää suhteitaan ja meriittejään hyväksi vaikkapa vähän totuutta viistäenkin, onko hän suorastaan ansainnut teloituksen? Suomessa ei ole kuolemantuomiota, mutta kovin hyväksyen on suhtauduttu mahdolliseen murhaan. Tältä vaikuttaa, kun lehtiä lukee. Siinä jo valemediakin kalpenee.

Yritin tuoda ajatuksiani esiin Ilkka-lehden päätoimittajalle Satu Takalalle antamassani palautteessa liittyen lauantaina lehdessä olleen pilapiirrokseen, mutta vastauksen perusteella näyttää siltä, että toimittajakunta elää niin omassa kuplassaan, että hän ei ymmärtänyt pointtia. Hän luuli, että olen jotenkin loukkaantunut tai pahoittanut mieleni, vaikka yritin nostaa esiin moraalisen ongelman. Tai ehkä kirjoitin niin purevasti, että meni torjunta päälle?

Media tuntuu janoavan ruumiita. Konkreettiset kuolemantapauksetkin ovat hyviä, mutta vielä makeampaa on, jos saadaan painettua matalaksi joku, jolla on valtaa, tai jolla on joskus ollut sitä. Tämän on moni joutunut kokemaan. Erityisesti poliitikot ovat olleet vaaravyöhykkeessä. Tuossa yleisesti hyväksytyssä työpaikkakiusaamisen pyörityksessä moni työstään innostunut ihminen on muuttunut vähitellen vain kalpeaksi varjoksi. Pienetkin virheet riittävät johtamaan epäsuosioon, kun niitä aikansa pyöritellään ja paisutellaan. Ihmettelen, mistä enää löytyy niitä täysjärkisiä, jotka asettavat itsensä alttiiksi ja ryhtyvät hoitamaan yhteisiä asioita?

Parhaimmillaan tutkiva journalismi tuo päivänvaloon epäkohtia, jotka ansaitsevat tulla paljastetuksi. Pahimmillaan kyse on vain kaksinaismoralistisesta vallankäytöstä. Oikeusvaltion kannalta on ongelmallista, että median hirttosilmukoissa seuraukset eivät ole suhteessa tehtyihin virheisiin. 
Poliisiuutisten mukaan nykyään ajetaan todella usein autoa huumeiden vaikutuksen alaisena. Hyvä että siitä uutisoidaan, sillä se panee miettimään, että huumeiden käytön rangaistavuudesta ei kannata luopua, sillä käyttäjät eivät itse näytä ymmärtävän esim. ajokykynsä heikentyneen. Ymmärränkö minä, miten median väärä käyttö vie kykyäni elää hyvää elämää ja tappaa minussa ihmisyyttä? Tänään kun nautin tajuntaa räjäyttävää kevätaurinkoannostani ladulla, mietin myös, miten osaisin olla klikkaamatta niitä ilkeitä juttuja joita lehdet tarjoilevat.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Luopumista ja juhlaa

Tänään kättelimme Naskalin uutta isäntää. Tämän sukupolven osuus tuli valmiiksi 29 vuoden yrittäjyydellä. Vastuu siirtyy nyt seuraavalle. Kyseessä on vuodesta 1675 alkaen 12. sukupolvi suoraan alenevassa polvessa. On yhtä aikaa haikea ja kiitollinen mieli. Samalla saa katsella taaksepäin ja eteenpäin.

Eero Nelimarkan Saimi
Talon historiaan sisältyy kato- ja nälkävuosia, surua ja sotaa, mutta myös uuden rakentamista ja toivoa. On selvitty isostavihasta, pikkuvihasta, nälkävuosista, sortovuosista, sisällissodasta, talvisodasta, jatkosodasta, kulkutaudeista ja monista henkilökohtaisista tragedioista. Miksei siis elettäisi vastaisuudessakin toivoen ja rakentaen? 

Omiinkin emännyyden vuosiin sisältyy monia raskaita päiviä. Silloin, kun piti joka aamu jaksaa nousta aamulypsylle, ja viivan alle ei jäänyt paljoa, oli erityisen raskasta ottaa vastaan maataloustuottajien arvostelua. Moni lehtiartikkeli nosti kyyneleen silmään. Kerran vein myllylle oman tilan vehnää. Olin raskaana, mutta en kehdannut pyytää velttoa mylläriä auttamaan jyväsäkkejä autosta. Mylläri nenä punaisena vielä haukkui kaupanpäälliseksi viljelijät. Muistan sanatkin, kun hän pauhasi: Viljelijä saa joka pennistä rahan!  Tuollaiselta en mitään pyydä, ajattelin, ja heittelin jauhosäkit ilman apua takaisin kyytiin. Vatsassa vihlaisi, mutta keskenmenoa ei tullut.  

Myös Euroopan Unioniin liittyminen oli varsinkin henkisesti raskas prosessi, kun piti opetella paperinpyörittäjäksi ja ymmärtää, että tuotteesta maksetaan vähemmän kuin sen tuotantokustannukset, joten erilaisilla korvauksilla ja tuilla paitsi eletään, myös katetaan tappiot. Toisaalta viljelijäin julkinen mollaus väheni ja ilmapiiri siinä suhteessa keveni. 

Monessa työssä pahin on omalla laillaan parastakin. Niinpä muistelen tietynlaisella kaiholla niitä öitä, jolloin valvoin poikivaa lehmää tai kävin katsomassa sairastunutta. Mieli oli joskus matalalla ja askel laahusti. Mutta työ myös palkitsi. Hoitajan ja hankalankinluonteisen eläimen, kuten Värttinän, välille syntyi suhde, jota on vaikea kuvailla liikuttumatta. On myös hauskoja muistoja. Kerran seuroihin tuli odotettua vähemmän väkeä, ja kahvia jäi peräti 10 litraa. Ylilihava ja jo aika iäkäskin Tuuteri poiki iltayöstä ja päätin kokeilla, sattuisiko kahvi maistumaan. Ennen kuin huomasinkaan, sanko oli tyhjä ja sumpitkin tarkkaan nuoleskeltu. Lehmälle ei tullut komplikaatioita sen paremmin poikimisesta kuin kahvistakaan, päinvastoin, se piristyi silmissä.

Viime viikkoina olemme puolison kanssa muistelleet, miten hyvin yhteistoimintamme sujui  erilaisissa töissä. Erityisesti heinä- ja olkipaalien keruu sujui iloisissa merkeissä, kun olimme kahden, minä kärryissä kokoamassa korkeaa kuormaa ja isäntä nostelemassa paaleja hangolla. Viimeinen mahtava ponnistuksemme oli viljasiilon rakentaminen kesälomalla muutama vuosi sitten. 

Tietotekninen kehitys tänä aikana on ollut huimaa, ja on ollut ilo pysyä mukana kehityksen virrassa. Ensin tulivat DOS-käyttöjärjestelmään pohjautuvat ohjelmat ja modeemiyhteydet. Tietokone tuntui olevan kirjanpidossa suureksi avuksi erityisesti, kun siirryttiin arvonlisäverotukseen, ja jokaiselta summalta tuli kaksi vientiä. Olen aina nauttinut siitä, että olen voinut tehdä itse kirjanpidon ja näin pysyä vielä viime vuosinakin selvillä siitä, mitä tilalla tapahtuu, ja miten pieni raha pennistä tulee. 

Raha on aiheuttanut myös monia turhia huolia, sillä aina on saatu tarpeellinen. Vuodet eivät ole olleet veljeksiä, mutta lähes aina likviditeetti on riittänyt siihen, mihin pitää. Vanhempani tapasivatkin toistella laihialaisille rakasta sanontaa: Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot!

Tänään on myös toinen juhlapäivä. Lopetin lypsämisen 15 vuotta sitten ja sain toisenlaisen paimenen viran, kun piispa Jorma Laulaja vihki minut papiksi Lapuan tuomiokirkossa. Paimenuuden merkiksi sain olkapäille kuitenkin stolan, mikä kertoo siitä, että todellinen paimen on Jeesus, joka valjastaa työhönsä. Pappeudesta ei jäädä eläkkeelle, vaan se on elämänikäinen lahja ja tehtävä. 

Olen rikas ihminen, koska olen saanut työskennellä niin monipuolisesti fyysisessä, henkisessä ja hengellisessä työssä. Ja työ on tekijäänsä opettanut. Niin nuo omatkin lapset oppivat. Tänään: Onnea ja Siunausta erityisesti Perttuli Pomille (nimi muutettu)!