Kerran osallistuin Vaasassa Luther-säätiön messuun - en toki pyrkinyt ehtoolliselle. Markus Pöyry saarnasi mielestäni eksegeettisesti virheellisesti, kun hän väitti, että Jeesuksen aikana tehtiin tikulla maahan kolo, johon pudotettiin vehnänjyvä ja polkaistiin päälle. (Ainakin kylväjävertauksen mukaan silloinkin viskottiin jyviä vähän runsaamalla kädellä.) Silti saarna oli hyvä, koska Pöyry saarnasi maahan poljetuille, niille, jotka olivat pettyneet monenlaisiin vaatimuksiin ja profetioihin, joiden mukaan paranee, kun vain uskoo kyllin lujasti. En voi hyväksyä Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan skismaattisuutta, enkä kaikilta osin jaa heidän opettajiensa raamatuntulkintaa, mutta voin arvostaa heitä kristittyinä. Noissa jumalanpalvelusyhteisöissä jokainen jäsen on tärkeä ja saa antaa lahjansa käyttöön. Hyvä että ihmiset löytävät hengellisen kodin, jossa heitä ei painosteta, vaan saavat iloita evankeliumista. Ihan sama, mitä siellä ajatellaan minun uskostani. Ystäväni teatteriohjaaja sanoikin elämässä oppineensa, että tärkeintä ei ole rakastetaanko minua, vaan rakastanko minä.
Kävin joku vuosi sitten sokealla hierojalla. Kun menin Vaasaan töihin, hän istui opaskoiransa kanssa kirkossa. Sitten häntä ei enää näkynyt, koska hän alkoi käydä Luther-säätiön messuissa. Hänen kanssaan oli mukava jutella, ja ymmärsin, että uskonnäkemyksissämme on paljon samaa. Molemmat vierastimme eräitä ihmiskeskeisiä ja karismaattisia kirkon piirissä tai ulkopuolella vaikuttavia liikkeitä. Mietin, että joskus kun sokean hierojan hiippakunta ottaa riittävästi etäisyyttä kirkkoon, voidaan ryhtyä solmimaan ekumeenisia suhteita. Uusi kirkkokunta lieneekin jo syntynyt.
Olin alkuun papin töissä Jurvassa, enkä aina ihan turvassa. Paikkakunnan ystävällisen pintakuoren alla kupli monenlaista ikävää juorupuhetta ja mustamaalausta, joista minäkin sain maistaa. Pienten paikkakuntien ongelmana saattaa olla sisäänpäinlämpiävyys, tulokkaasta etsitään etsimällä vikaa - ja totta kai myös löydetään. Kerran paikallislehden päätoimittaja naapurikunnasta soitti ja oli kaivanut esiin kirkolliskokouksessa vuosituhannen vaihteessa esittämäni kannan, että rekisteröidyn parisuhteen solmineiden puolesta voitaisiin rukoilla. Hän oli yllättynyt ja kuulemma samaa mieltä ja pyysi lausuntoa. Kieltäydyin lausumasta asiasta, sanoin, että asia ei ole työssäni nyt pinnalla, en ole asiasta päättämässä, olen sanottavani sanonut silloin, kun olen ollut päättäjän paikalla. Silloin hän kiristi aika ikävästi sanomalla, että tekee joka tapauksessa jutun, jota en sitten saa tarkistaa. Sanoin, että tee vain, jos pidät minua fiksuna, mutta haluat että työni seurakunnan ja ehkä koko kirkon palveluksessa päättyy parin kuukauden kuluttua, kun virkamääräykseni on katkolla. Edustin silloin kirkon piirissä pientä vähemmistöä ja tunsin paikkakunnan ilmapiirin koko lailla hyvin. Päätoimittaja ymmärsi perusteluni eikä kirjoittanut juttua.
Tunteeseenkäyvissä debateissa tuon asian tiimoilta sain tuntea monin tavoin, mitä on edustaa vähemmistöä ja pelätä syrjäytetyksi tulemista. Siksi olen ymmärtänyt hyvin pitkälle nykyisen vähemmistön kantaa. Muutos on ollut nopeaa ja asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Se mikä ennen oli normaalia onkin nyt epänormaalia. Nyt vaatii paljon rohkeutta puhua naisista ja miehistä siellä, missä viljellään sanoja "naisoletettu" ja "miesoletettu". Eettisistä kannanotoista on ikävä kyllä tullut valtapolitiikan väline, tai ne ovat aina olleet sitä.
Nuoruuden aikainen idolini, hänkin kuinka ollakaan lehtori ja tiukka naisten pappeuden vastustaja, oli kymmeniä vuosia lähetystyössä Japanissa. Hän joutui hakauksiin esimiestensä kanssa, ja ainakin yksi syy oli hänen teologinen näkemyksensä kärsimyksestä, joka tulee Jumalan kädestä. Mehän laulamme tutussa Päivä vain -virressä, että Jumala antaa "murheet niin kuin ilon seesteisen", mutta emme toki halua uskoa niin. Lähetti joutui lähtemään kentältä pois kesken viimeistä työkauttaan. Se oli mielestäni tragedia, ja kirjoitin hänelle lohduttavia sanoja. Hän siteerasi sanojani kiertokirjeessä ja kutsui minua sanoilla "ystäväni naispappi". Oli yllättävää että hän sanoi papiksi ja vieläpä ystäväksi, niin jyrkkä hän on kannoissaan.
Arvostan häntä, mutta ei minun silti tarvitse niellä sitä, että hän sanoo naispappien olevan "herttaisia toimituspappeja" kun miehet taas puolustavat laumaa taistelemalla sutta vastaan. Olen saarnoissani ja puheissani koettanut ohjata ja ruokkia laumaa sillä sanalla, joka meille on annettu armonvälineeksi. Joskus lestadiolaiset ovat tästä kiittäneet, ja toki muutkin. Herttaisuus tai laumasta huolehtiminen eivät näyttäydy minulle sukupuolikysymyksenä. Joskus minuakin ärsyttää, kun mies tekee äänestään kauniin papillisen tai nainen juttelee niitä näitä eikä lähtökohtana ole päivän teksti, vaan joku oma agenda. Kaikkea löytyy, eniten kysytään uskollisuutta. Kuuntelin eilen radiojumalanpalvelusta Lammilta, ja minusta kirkkoherra Heli Ulvinen julisti uskollisesti ja ilman krumeluureja sitä evankeliumia, minkä oli saanut. Tuli hyvä olo: peruskauraa jaetaan.
Herännäisyydessä eli körttiläisyydessä on perinteisesti viljelty ajatusta siitä, että ihminen "rakastetaan joukkoon". En tiedä toteutuuko tämä enää. Toivoisin, että se toteutuisi kirkossa ja kristittyjen kesken. Jeesus tahtoi olla kuin kanaemo, joka sulkee poikaset siipiensä suojaan. Apostoli Paavali taas toivoi löytävänsä oikean äänensävyn ja oli valmis itkemään itkevien kanssa.
Nousin aamuyöllä, kun en saanut nukuttua. Toisella puolella jokea sirkutti useampi vaatimaton viitakerttunen, vaihtelevin säkein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti