Olen jo monena vuonna suunnitellut pyöräretkeä Jurvaan ystävän haudalle. Nyt olen ollut monta päivää kesäleskenä ja poika vei eilen johonkin maalaustikkaani. Koitti myös kesäinen ja vähätuulinen päivä sopivaan aikaan. Joku julkaisi aamulla kuvan valkolehdokista. Olisipa kiva nähdä sellainen, mietin. Laskeskelin, että jos keitän ajoissa perunat, ehdin takaisin koiraa ulkoiluttamaan.
Olin Jurvassa seurakuntapastorina ja vs. kirkkoherrana heti pappisvihkimyksen saatuani. Tuohon aikaan sisältyy monta surua, ja suurin niistä oli, että jouduin siunaamaan hautaan rakkaan ystäväni Päivin. Hänen kanssaan oli helppo olla, puhumatta mitään tai puhellen arjen sattumuksista, luonnosta, virsistä. Ajattelen häntä usein.
Menomatkalla mietin, että hän taisi kuolla kesäkuussa, koska hautajaiset olivat heinäkuun alussa. Olin rippileirillä ja kävin sieltä keskussairaalassa veisaamassa perheenjäsenten kanssa "Sinuhun turvaan Jumala" tajuttoman ystävän vuoteen äärellä. Tunsin, että hän oli vielä läsnä. Hautajaispäivän iltana veisattiin Ylistaron herättäjäjuhlilla Päivin sanoittama virsi "Arkihuolten alla".
Piennarniittokone oli työssään, mutta ei se minua haitannut, täytyyhän pientareet niittää eikä se niin kovin leveä niitto ole. Poimin joitakin kukkasia tien varrelta: lehtoakileijaa, metsäkurjenpolvea, apilaa. Päivin haudalle sopisivat luonnonkukat, mietin, mutta en ollut huomannut varata niille vettä. Näin myös valkolehdokkeja, mutta ne ovat rauhoitettuja. Nypin pois pikku lupiiniesiintymiä matkan varrelta, ettei lupiini hautaa alleen lehdokkeja ja muita herkkiä ja hentoja. Arvelin poimimieni kukkien sen verran nuupahtaneen että poikkesin vielä Jurvan kukkakauppaan. Vaivaisukolle ei ollut antaa yhtään kolikkoa, ja se jäi vaivaamaan. Miten heikossa asemassa olevat pärjäävät, jos kukaan ei auta?
 |
| Valkolehdokki tuskin pärjää lupiinille |
Sähköpyörällä jaksaa pyöräillä tuollaiset 80 kilometriä, kun olen tuon matkan taittanut muutaman kerran tavallisellakin pyörällä. Minua kutsuttiin usein Metsäkylään: "Sun pitää tulla". Silloin Päivin lapsuudenkodissa odotti hänen Inkeri-äitinsä ja aina joku suussa sulava herkkupannari tai piiras. Inkeri kertoi, että rovasti Kärki (Uskon, Toivon, Armon ja Lahjan isä) tapasi ajaa pyörällä pihaan, vaihtaa paitansa ja sanoa, että teillä on kohta seurat, hän on jo matkalla kutsunut seuraväkeä.
Löysin helposti hautakiven, koska se on luonnonkivi. Itku tuli, kun huomasin, että olin liikkeellä kuoleman vuosipäivänä 1.7. Miten osasinkaan? Teki mieli ihan polvistua haudan ääreen. Hautakivessä näkyi 21 vuotta sitten ihmisen kasvot, nyt jotain muuta. Kivikin on oikeastaan elävä.
Join kahvit Sällillä ja päätin palata "suorinta reittiä" kotiin. Jurvantie ei kyllä kovin suora ole, vaikka pahimmat mutkat on oiottu. Kurikan Jurva on jo lupiinin osalta menetetty, eräänlainen lupiinireservaatti. Jossain kohdassa Pyörnin jälkeen oli ihme kyllä vähän lupiinitonta penkkaa ja siinä piti oikein kääntyä takaisin, että oliko siinä tosiaan niittykäenkukkaa. Niin herkän hentoja kukkia! Poikkesin Jurvan vapaahautausmaalle ja söin eväitä rappusilla varjossa. Huomasin muistavani jonkun noistakin vainajista, ja mitä oli juteltu Jurvan vuodeosastolla. Sitäkään ei ole enää ollut maailman aikoihin.
 |
| Niittykäenkukka |
Laihian puoli tietä oli vielä aivan normaalien niittykukkien areenaa, ehkä siksi että asutus on vähäistä ja asujaimet eivät ole antaneet lupiinin levitä puutarhastaan tien penkkaan. Vielä on lupiinien vallankumous estettävissä! Olin lähes ylpeä laihialaisten puolesta. Kun poistin pienet lupiiniesiintymät, sain vähennettyä siementuottoa ja leviämistä oleellisesti. Lähempänä kolmostietä oli suurempia esiintymiä, joille en enää pyöräilystä väsyneenä mahtanut mitään. En tosin ollut mitenkään rätti poikki, vaan kolmostien varren pyörätiellä pysähdyin yli kymmenen kertaa ottamaan kuvia tien surkeasta kunnosta. Haluan kovistella Ely-keskusta siitä, ettei Laihian pyörätie ole vieläkään kunnostettavien listalla. Johan tuo alkaa olla vaarallinen, ja pari pyöräilijää tulikin vastaan maantienreunaa.
Taitaa kuitenkin olla niin, että oikeastaan kovistelu ei koskaan auta. Vain kehumalla onnistumisista jättää pysyvän jäljen ja saa aikaan innostusta parempaan. Ilkeät sanat jäävät kyllä mieleen, mutta synnyttävät vain pahaa mieltä ja vastahankaisuutta. Kannustavat ja myötäelävät sana synnyttävät iloa ja kiitollisuutta, pyrkimystä yhtä hyvään tai vielä parempaan. Kauneimpana kannan sydämessä ystävien hyviä sanoja.
