Nuoret ja vanhat

 Itse en ole vielä aivan vanha enkä enää aivan nuori. Siksi tarkastelen tällä hetkellä ulkopuolisena ja huolissani niiden ongelmia, jotka tarvitsevat hoivaa ja niiden ongelmia, jotka tarvitsevat työtä.

Olen ihmetellyt sitä, että joillakin puolueilla on ollut vimma saada eläkeläisiä töihin, sillä monilla aloilla on työttömyyttä. Työvoimapula taitaa koskea vain harvoja asiantuntijatehtäviä. On oltu huolissaan siitä, että eläkeläisten ei kannata mennä töihin. No, kokemuksesta tiedän, että keskieläkkeellä veronpidätysprosentti nousee parin kuukauden työssäolon jälkeen yli 20 %:n. Eli pieni keikka tulee varsin kannattavaksi. Toki joskus tarvitaan sijaisia, ja saattaa olla tarpeen löytää kokeneita tuuraamaan. Mutta jos nuoria osaavia työntekijöitä on tarjolla, antaisin mieluummin työtä heille kuin olisin tunkemassa apajille. 

Olen ystäväpiirissä seurannut miten vaikeaa työllistyminen on viime vuosina ollut nuorten, fiksujen, työtä pelkäämättömien nuorten kohdalla. Ja miten masentavaa on mennä työhaastatteluun, kokea onnistuneensa, mutta jäädä taas kerran rannalle, kun on kokeneempia hakijoita.

Nyt hallitus yrittää tehdä asialle jotain. Tuli nuorten työllisyysseteli, jolla työnantaja saa puolet palkkatuloista takaisin työllistäessään alle 30-vuotiaan työttömän. Kuulostaa hyvältä. Mutta entä jos on jo täyttänyt 30 eikä ole vielä onnistunut pääsemään työn laitaan? Voi jäädä väliinputoajaksi. Ennen menivät edelle kokeneemmat, nyt nuoremmat. Työttömyys jatkuu. Se on yksilön huoli, mutta ennen kaikkea se on yhteiskunnan resurssien tuhlausta. 

Nuoren asuinkuntaa sitten sakotetaan pitkäaikaistyöttömyydestä, vaikka kunnalla on lopulta aika vähän mahdollisuuksia edesauttaa työllisyyttä. Ei riitä, että on joku lyhyt työrupeama, vaan työttömän pitäisi saada vähintään vuodeksi työtä.

Vaasan työssäkäyntialue edustaa alhaista työttömyyttä. Silti työttömiä on liikaa.

Mukana on paljon nuoria. Tilastokeskuksen ikäryhmäjaottelu ei tosin täysin palvellut tekstiäni.

Kun aikanaan puhuttiin kuntien pakkoliitoksista, ensimmäinen huoleni oli, miten käy vanhusten hoidon, kun hoiva keskitetään. Olin työssä katsellut, miten työmies poikkesi joka päivä ruokatunnillaan ruokkimaan äitinsä, ja ihmetellyt sitä rakkautta ja lämpöä. Kun hoiva menee kauaksi, eivät lapset enää ehdi niin usein, eikä puoliso pääse kulkemaan kaupunkiin.

Siksi surettaa, kun Laihialta nyt häviää 15 tehostetun hoivan paikkaa. Jonoa olisi. Mutta yksityisen palveluntarjoajan ei kannata pitää niin pientä yksikköä. Tilaa olisi, mutta hyvinvointialueella ei ole rahaa ostaa hoivapaikkoja.

Muistanpa ajat, jolloin vanhusten hoiva nousi valtiollisten vaalien pääteemaksi. Puhuttiin vaippojen määrästä ja puolueet varsin yksimielisesti lupasivat hoitajamitoituksen parantamista. Eivät varmaan osanneet laskea, että vanhusten ja hoivan tarve lisääntyy vuosi vuodelta.

Nyt on hyvinvointialueet ja palveluja vähennetään tai keskitetään. Vähän sama kuin oltaisiin kuntaliitoksessa, mutta kunta ei enää päätä näistä asioista. Hallintohimmelistä puhuminen on sikäli harhaan johtavaa, että sosiaali- ja terveydenhuollon alalla on huomattavasti vähemmän johtajia kuin ennen hyvinvointialueiden tuloa, ja työntekijäresursseja on pystytty jopa lisäämään. Mutta kun väki vanhenee ja sairastaa enemmän niin myös tarve sairaanhoitoon ja hoivaan kasvaa.

Laihialle mietitään nyt yhteisöllistä asumista terveyskeskuksen tiloissa olevaan Toiskaan. Yhteisöllinen asuminen sopii sellaisille, jotka ovat vielä aika hyvässä kunnossa, mutta vaikkapa yksinäisiä. On mukava kun on seuraa, pääsee liikkumaan vapaasti ja voi saada palveluja. Yhteisöllisestä asumisesta kuitenkin puuttuu ympärivuorokautinen valvonta, joka on muistisairaalle turva. Olisi tärkeä tietää, kuinka paljon tälle asumismuodolle on kysyntää. Saattaa nimittäin olla niin, että monet silti valitsevat kodin, vaikka onkin yksinäistä ja vaikea päästä asioille.

Ylimääräiset elinpäivät

Taas kuluneena kesänä ja vielä nyt syksyllä olen saanut elämääni kymmeniä päiviä lisäaikaa. Tänäänkin lähdin metsään, vaikka olen jo asennoitunut tekemään muuta. On ollut niin lämmintä, että  arvelin vakipaikkaan nousseen taas uusia suppilovahveroita. Enkä erehtynyt. Ja kun marjoja on jo syötykin, niin johan pakastearkuissakin on vajausta. 

Marjastusryhmässä on ollut vähän ikävääkin somekeskustelua tänä vuonna. Jotkut ovat moittineet ihan järkiään toisten kuvia, että raakana oot noukkinu. Toiset taas ovat kateuksissaan väittäneet, että tuo täytyy olla viime vuoden saalista. Meinasin jo erota koko ryhmästä, mutta kun laitoin jonkun positiivisen kommentin puolukanpoimijalle, niin pohjoisen mies vastasi, että tiedäthän, että kun Luoja päätti päiviemme luvun, niin siihen ei laskettu metsäpäiviä, vaan ne ovat aivan ylimääräistä lahjaa.

Niin sen täytyy olla! Marjat ja sienet ovat lahjaa, mutta suurinta lahjaa on itse oleminen. Metsässä on niin hyvä hengittää ja siellä asiat usein asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Meillä on perheessä selkeä työnjako: minä hommaan marjat ja sienet ja isäntä puut. Haketta tarvitaan paljon vanhan talon lämmittämiseen ja metsiä pitää muutenkin hoitaa. Isäntä on jo jonkun viikon käynyt metsässä periaatteella vähintään kaksi tankillista päivässä, joskus kolme. Märkänäkin päivänä on mentävä, muuten ei urakka valmistu.

Kysyin tänä aamuna että tykkäätkö sä siitä, ja kyllä se kuulemma mukavaa on. Hyvä niin, pelkäsin toista, sillä onhan se paljon raskaampaa kuin marjastus.  Tuoksut ovat moottorisahan kanssa toisenlaiset eikä linnunlaulua kuule. Mutta joskus näkee kotkan, ja siitähän saa aina voimaa.