Sote

Iltasanomissa on tänään tarkoitushakuinen juttu hyvinvointialueiden johtajien palkoista. Korkeat palkathan herättävät helposti kateutta varsinkin meissä pienituloisissa. Mutta jos jutun lukee tarkasti, saa jo vähän osviittaa siihen, että rahaa valuu huomattavia määriä johonkin muuhun kuin palkkoihin. 

Jutussa kerrotaan, että itse asiassa johtajia on vähemmän kuin ennen sote-uudistusta. Ja että hyvinvointialueiden menoista noin puolet on henkilöstömenoja. Minusta se on aika vähän, kun kuitenkin terveyden- ja sairaudenhoito on paljolti juuri hoitajien ja lääkärien varassa. Eli miksei puhuta sanaakaan siitä toisesta puolesta? Siinä olisi jutuntekijöille selvittämistä.

 

Leikkaussali @pixabay

Olen kuullut joidenkin asiantuntijoiden kertovan, että suuri osa hyvinvointialueiden kasvaneista menoista johtuu keskussairaaloiden rakentamisbuumista. Niistä investoinneista päätettiin jo ennen kuin Sote tuli ja hyvinvointialueet saavat nyt maksaa suuria lyhennyksiä ja kohonneita lainan korkoja. Joka keskussairaalaan tuli mahtavat uudisrakennukset ja huippuvarustelut, joita ei kaikkia ole edes tarvittu, kun ei ole ollut esim. sydänkirurgeja joka paikkaan. Ja niistä päättämässä olivat monessa tapauksessa ne puolueet, jotka nyt kinnaavat rahoja niin että joudutaan luopumaan paikallisista palveluista. 

Rahojen säästämiseen on toki hyvä syy, mutta samalla sormi osoittaa väärään suuntaan. On poliittista tarkoitushakuisuutta. Puhutaan hallintohimmeleistä, kun tulisi tunnustaa, että soten viipyminen johti sairaanhoitopiirien ja keskussairaaloiden rahanhaaskaukseen, josta nyt maksetaan. Ei löytynyt niitä, jotka olisivat nähneet perusterveydenhuollon tärkeyden ja ymmärtäneet, että erikoissairaanhoito ja perusterveydenhoito saattavat joutua ikävään kilpailutilanteeseen, kun korot nousevat ja talous kiristyy. Olisikohan asialle vielä jotain tehtävissä? Miten toteutetaan perusajatus kansalaisten tasavertaisista sote-palveluista?

Kaikille yhteinen jumalanpalvelus

Jätin testamentin, kun jäin eläkkeelle. Toivoin, että Vaasan suomalaisessa seurakunnassa, jossa palvelin yli 15 vuotta, saataisiin aikaan kaikille yhteinen messu esimerkiksi kerran syyskaudella ja kerran kevätkaudella. Tässä jätän asianosaisille ja muillekin oikeaksi todistetun jäljennöksen testamentistani ja kuvauksen historiasta ja nykytilanteesta, jossa siinäkin on paljon hyvää.

Olen ollut rakentamassa seurakuntaan erilaisia messuyhteisöjä. Ihan ensiksi minut kutsuttiin Kotisatamamessun papiksi. Kotisatama oli nuorten perheiden jumalanpalvelus, jossa seurakuntalaisilla oli paljon tehtäviä: juontaminen, lastenhetki (nukketeatterinäytelmä tms), messubändi, pyhäkoulu, esirukouspalvelu, tarjoilut jne. Papilta toivottiin aikuisia puhuttelevaa ravitsevaa saarnaa ja ehtoollisliturgiaa. Kotisatamamessussa kävi keskimäärin 70 henkeä ja vilskettä riitti. Samoihin aikoihin toimin myös Tuomasmessuista vastaavana pappina. Tuomasmessussa ja Kotisatamamessussa oli samoja elementtejä, mutta Tuomasmessu kokosi usein vähän vanhempaa porukkaa. Nämä molemmat messut järjestettiin kerran kuussa sunnuntaisin klo 17, jolloin samalla mahdollistettiin myös myöhäisheränneiden osallistuminen. 

Näiden erityismessujen vahvuus oli ennen kaikkea se, että ne kutsuivat seurakuntalaisia erilaisiin vastuullisiin palvelutehtäviin ja myös suunnittelemaan jumalanpalvelusta. Lisäksi Palosaarella toimi ja toimii edelleen kaksi vastaavanlaista messuyhteisöä, joissa sain vierailla: Maria-ryhmän järjestämät Ilta lähteellä -messut ja kansainvälisen seurakunnan järjestämät englanninkieliset messut, International Sunday Service. Niistä molemmista on jäänyt mieluisia muistoja.

Piispojen annettua ohjeistuksen siitä, ettei seurakunta enää järjestelisi työvuoroja SLEY:n ja Kansanlähetyksen mieliksi, sovittiin kirkkoherra Krister Koskelan johtamien neuvottelujen jälkeen, että viikottain eri seurakunnan tiloissa kokoontuva Evankelisluterilainen Kansanlähetys ry. järjestää edelleen sunnuntaisin kerran kuussa Kohtaamispaikkamessun. Kohtaamispaikkamessuissa tuo herätysliike on itse vastannut täysin ohjelmansuunnittelusta, musiikista ja muusta toteutuksesta sekä opetuksesta, mutta seurakunnan työvuorossa oleva pappi on saanut toimittaa ehtoollisen - tosin pari kertaa messu on sitten peruttu syystä, joka herättää kysymyksiä. Toisin ja paljon jyrkemmin on suhtautunut SLEY, sillä evankeliset kirkon jäsenet ovat pitkälti yli 10 vuotta pitäneet säännöllisesti omia erityismessujaan itse palkkaamansa papin johdolla Luther-talollaan 300 metrin päässä Vaasan kirkosta. 

Yhteinen juuri ja runko

Sunnuntaina järjestettävistä seurakunnan "päämessuista" erottautuvista erityismessuista mainittakoon vielä nuorten messut, sudanilaisten arabiankieliset messut, ikäihmisille suunnatut erityismessut, nyttemmin puheena olleet sateenkaarimessut sekä esim. päiväkodeille, kouluille ja työyhteisöille järjestettävät erityisjumalanpalvelukset. Heränneet kokoontuvat seuroihin kerran kuussa sunnuntaisin, ja lestadiolaisella Rauhanyhdistyksellä on runsaasti ohjelmaa myös sunnuntaisin omassa toimitilassaan. On monipuolista ja rikasta meininkiä.

Mutta kun seurakuntalaiset rientävät ja palvelevat erilaisissa erityismessuissa ja oman herätysliikkeensä tilaisuuksissa, he eivät sinä pyhänä useinkaan jaksa tulla seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Vaasan kirkon klo 10 perusmessussa palvelevat eri yhdistysten (kymmenien yhdistysten) jäsenet vuorollaan mm.  tervetulotoivottajina, kolehdinkantajina, tekstinlukijoina ja kirkkokahvien laittajina. "Perusmessuyhteisöjä" on rakennettu myös eri puolille kaupunkia eli Gerbyn seurakuntakodille, Huutoniemen kirkolle ja Ristinummen kappelille. Perusjumalanpalveluksiin on sisältynyt mm. herätysliikkeiden ja lähetysyhdistysten kirkkopyhiä ja erilaisia perhejumalanpalveluksia joissa useinkin on värikkäitä kankaita, aasi tms kirkon kuorissa. 

Mitä tällä yritän sanoa? Yhteisöllisyyden rakentamiseksi ja vahvistamiseksi voi mielestäni olla "omia kuplia", joissa on turvallista ja innostavaa kantaa vastuuta, suunnitella ja toimia. Tällaisia erilaisia kuplia on monessa seurakunnassa. Mutta toivoisin, että nämä kuplat toisinaan puhkaistaisiin. Unelmani olisi, että sovittaisiin esim. yksi sunnuntai syksyisin ja yksi keväisin, milloin eri hengelliset yhteisöt eivät järjestäisi omaa ohjelmaa eikä olisi erityismessuja, vaan yhdessä sovittuna kellonlyömänä yhdessä sovitussa paikassa olisi kaikkien eri tavoin ajattelevien ja elävien ja eri ikäisten yhteinen messu, jossa keskityttäisiin yhteiseen juureen, runkoon ja yhteiseen päämäärään, kun oksat kohoavat kohti taivasta. Kunnioitettaisiin muita, heidän kenties erilaista uskonnäkemystään ja yhteiskunnallista näkemystään. Tällaisessa kohtaamisessa voisi mielestäni kertoa omasta uskon tiestään, mutta ei arvostella toisen tietä. Olisi siinä väriä ja väkeä! 

Kipeä keskustelu siitä, millä yhdistyksellä on oikeus olla mukana jumalanpalvelusten järjestämisessä ja millä ei, saattaisi parhaimmillaan saada uuden käänteen. Tulisi todeksi se, minkä monet kokisivat "normaalitilanteeksi", mutta mikä ei eri syistä ole päässyt toteutumaan.

Sateenkaari

Eräs Kansanlähetyksen ryhmä halusi vuosia sitten järjestää Vaasassa ns. nurkkamessun eli ehtoollishetken noin kymmenen hengen piirille. Vähän sitä ihmettelin, koska kyseisen piirin jäsenet eivät kyseisellä kirkolla ole mielestäni juurikaan osallistuneet jumalanpalveluksiin. Miksi he haluavat tällaista erityishetkeä vähän vaativaankin sävyyn? Koska seurakunnan jumalanpalveluselämän tulee olla avointa kaikille, sovittiin, että ehtoollishetki ilmoitetaan seurakunnan kirkollisissa ilmoituksissa ja sinne voi tulla muitakin.

Tuon tilaisuuden jälkeen minulle jotenkin kirkastui, millainen puheenparsi ja millaiset osoittelevat esirukouspyynnöt aiheuttavat turvattomuutta, ja millainen tilaisuus voi olla poissulkeva. Siinä ehtoollishetkessä piiriläiset varmasti tunsivat olonsa hyvinkin turvalliseksi ja kokivat pyhäin yhteyttä. Mutta eivät kaikki. Joku oli pettynyt, koska hän oli erehtynyt luulemaan, että on tervetullut kaikkiin seurakunnan tilaisuuksiin. Ymmärsin häntä oikein hyvin. On valitettavaa, mutta totta, että ns. tosiuskovaiset ovat joskus epäsensitiivisiä ja rakkaudettomia. Oikeastaan he ovat juuri samanlaisia kuin Jeesuksen opetuslapset, jotka niin usein estelivät Jeesuksen luo pyrkiviä. 

Tämä kokemus on auttanut minua ymmärtämään, miksi sateenkaariväki on toivonut omia messuja. Optimitilanne toki olisi se, että seurakunnan normaali jumalanpalveluksissa jokainen voisi kokea itsensä tervetulleeksi ja  tasavertaiseksi muiden kanssa eikä kohtaisi pitkiä silmäyksiä ja poissulkevia sanontoja, joita minäkin varmaan olen ajattelemattomuuksissani viljellyt. Olen toivonut, että edes joskus saataisiin eri tavoin ajattelevat kristityt yhteiseen messuun ja kirkkokahveille. Ehkä tutustuminen voisi lisätä ymmärtämystä ja keskinäistä kunnioitusta. Mutta se taitaa olla turha toivo.  

Vaasan suomalaisen seurakunnan nykyinen kirkkoherra Teijo Peltola päätti, että seurakunta ei ole enää mukana sateenkaarimessujen järjestämisessä. Yhteistyö Setan ja ruotsalaisen seurakunnan kanssa sateenkaarimessujen järjestämiseksi aloitettiin kirkkoherra Tuomo Klapurin aikana v. 2019. Seurakuntaneuvosto äänesti vuonna 2022 asiasta, ja kirkkoherra Klapurin esittämä kanta voitti silloin äänin 11-5.  Suomalainen seurakunta on sittemmin ollut säännöllisesti mukana siten, että messua toimittamassa on ollut suomenkielinen pappi, toisinaan myös kanttori. Ketään ei ole tehtävään kuitenkaan pakotettu.

Kirkkoherra Peltola antoi päätökselleen sähköpostissaan varsin erikoisen perustelun, mitä Ilkka-Pohjalainen siteerasi lainausmerkein: "koska työvuorojen järjestäminen sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella ei ole laillista". Ymmärtääkseni Peltola on tulkinnut väärin piispainkokouksen ohjetta vuodelta 2006, missä kielletään työvuorojärjestelyt sukupuolen perusteella. Tuossa piispainkokouksen selonteossa nimittäin pyritään syrjimättömyyteen niin, ettei esim. miespuolinen henkilö jatkuvasti kieltäytyisi tekemästä yhteistyötä naispuolisen kollegan kanssa tai etteivät seurakunnat tieten tahtoen järjestäisi työvuoroja siten, että esim. Kansanlähetystä tai SLEY:tä palvelisivat vain miespuoliset henkilöt. Peltolan kirjoituksesta voisi lisäksi luulla, että hänellä on sellainen käsitys, että heteroseksuaalinen ihminen ei voisi osallistua tai palvella sateenkaarimessussa. Tämä ei pidä paikkansa, vaan nuo messut ovat kaikille avoimia riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Eikä ole mitään laillista estettä sille, että joitakin työtehtäviä jaetaan keskinäisessä sovinnossa. 

Itse olen ajatellut, että en välttämättä kokisi oloani kotoiseksi sateenkaarimessussa, mutta paljon vieraammaksi olen varmaan kokenut oloni salaseuralooshin tilaisuuksissa tai vapaamuurarihautajaisissa, missä veljet asettuvat mustissa hanskoissa arkun ympärille ja kanttori pakotetaan soittamaan jotain Sibeliuksen säveltämää vapaamuurarimusiikkia, jonka nuotit ovat salaiset ja annetaan vain juuri siihen hetkeen. Kaikkein suurinta vierautta ja häpeää tunsin, kun jouduin kerran olemaan työtehtävässä jossain parantamiskokouksessa, missä suuri esirukoilija esitti useita pitkiä kolehtivetoomuksia edustamalleen yhdistykselle ja sairaat ihmiset pistivät 50 euron seteleitä haaviin paranemisen tai hengellisen kokemuksen (lue: kaatumisen) toivossa.

Vaikeaselkoista kiven kirjoitusta

Raamatuntulkinnasta saadaan aina helposti aikaan väittely ja sellaiseen olen kovin kyllästynyt. Totean vain, että monet niistä, jotka kehuvat nyt kirkkoherra Peltolaa raamatullisuudesta, ovat Jeesuksen selkeäsanaisista kielloista huolimatta itse ottaneet avioeron tai vähintään hyväksyvät nikottelematta eron ja  uudelleenavioitumisen sekä kaikkinaisen ahneuden, vieläpä valehtelevat ja pettävät. Jos Raamattua todella luetaan tarkasti ja oikein, kaikilta menee suu tukkoon suhteessa toisen oikeuksiin. Jää vain kysymys siitä saanko minä tulla ja saanko minä uskoa. Herätys ja parannus alkavat vain itsestä. Sateenkaari on kuitenkin toivon symboli: Jumala ei hukuta kansaansa kadotukseen, vaikka elämä on niin monin tavoin vajavaista, rikkinäistä ja synnillistäkin.