Kipu ja siunaus

Olen tänä talvena yrittänyt perehtyä äidin puolen isovanhempien elämään. Aluksi tuntui, että tietoa on niin kovin vähän. Jotenkin hirvitti ryhtyä koko hommaan. Kuitenkin heidän elämänkulkunsa hyyryläisistä mäkitupien kautta maanviljelijöiksi Peltoniemen tilalle on nyt pääpiirteissään hahmottunut, kun olen saanut serkuilta tietoja ja valokuvia, tutkinut vanhoja lehtiä, henkikirjoja ja rippikirjoja. Ja jälleen olen todennut saman kuin monta kertaa ennemminkin: Hyvin pienet asiat vaikuttavat siihen, miten elämä jatkuu. Jos elämä olisi mennyt vähän toisin, minua ei olisi olemassa. Moni vaikea asia on kääntynyt lopulta parempaan, jopa hyväksi. 

Oma elämänkokemus on opettanut, että kipu ja siunaus kuuluvat usein yhteen. Elämän vaikeimmat tapahtumat ovat johtaneet johonkin uuteen, josta en enää luopuisi. Kipeimmät tunteet ovat auttaneet löytämään sen, mikä oli kadoksissa. Sitä saan hämmästellä ja nöyrästi myöntää: En olisi varmaan muuten elämästä mitään oppinut. Ja paljon on vieläkin opittavaa.

Tuossa vieressä 5-vuotias lapsenlapsi opetteli kirjoittamaan erilaisia lauseita. Ensimmäinen oli että moma on tymä. Hän ei selvästikään ollut tosissaan, vaan kiusoitteli, mutta momma itse on sitä mieltä, että usein totta tuokin. Toinen lause oli että momma pe(lkää) kaikea. Silloin seurue ryhtyi todistamaan, että momma on rohkea, sillä hän liikkuu ja marjastaa yksin eikä pelkää eksymistä eikä petoja. No, nämä esiin tulleet eri todistukset valottavat mielestäni eri puolia mommasta.   

Usein sanotaan, että paastonaika kutsuu itsetutkisteluun, joten tällainen pohdinta sopii hyvin tähän iltaan.

Olen kuitenkin iloinen. Sydämestäni kiitän siitä, että elämä on paljon suurempi kuin ihmisen virheet, menneet ja tulevat. Ja Jumalan armo on suurempi kuin elämä.

Raha

Useimmat ovat kokeneet tilanteen, että rahat eivät riitä. Kaikki on tietysti suhteellista. Joku kokee niin, kun ei ole varaa matkustaa niin paljon kuin haluaisi, toinen taas kärsii siitä, että täytyy kinnata jokaisen arkipäiväisen hankinnan kanssa, jokaisen vaate- ja ruokaostoksen. Se on kuluttavaa, kun sitä jatkuu päivästä päivään.

Elämänkaaressa raha-asiat jakaantuvat ainakin minulla epätarkoituksenmukaisesti. Kun lapset olivat pieniä, oli velkaa ja kuluja. Olin usein masentunut, kun sain kirjanpidon ja veroilmoituksen valmiiksi ja se näytti niin pientä tulosta. Olimme kuitenkin tehneet navettatyötä kaikkina juhlapäivinä ja lähes kaikkina arkipäivinä, ja peltotöitä lisäksi. 

Nyt vanhempana omistan sen verran, että rahasta on päinvastaista huolta. Kun vanhempieni perintö jaettiin, sain sievoisen summan rahaa, vähän metsää ja osakkeita. Sisarteni kuoleman vuoksi perintö jaettiin vain kolmeen osaan. Mietin, että kun pärjään ilmankin, luopuisinko perinnöstä lasten hyväksi? No, en kuitenkaan malttanut. Mutta päätin, että jos pärjään palkalla ja eläkkeellä, jaan perintöni lopulta eteenpäin. Arkana makuutin rahoja jonkin aikaa tilillä. Sitten aloin sijoittaa siinä toivossa, että voisin jakaa voitoista kolmen vuoden välein sen verran, mitä voin verottomasti lahjoittaa. 

Olen onnistunut kohtuullisesti, vaikka sota-aika on syönyt salkkua, kun pidin malttini enkä reagoinut huonoihin uutisiin. Olen nimittäin idealisti. Tuossa tilanteessa ajattelin, että jos kaikki myyvät osakkeensa, pörssi todellakin romahtaa. Olin kuitenkin tosi pieni tekijä niillä markkinoilla, joten ehkä se oli tekopyhää ja aika kallis ajatus. Onneksi olin kuitenkin vähän ennemmin myös kotiuttanut "koronanaikaisia" voittoja.

Idealistina olen myös harrastanut eettistä sijoittamista. En ole sijoittanut kryptovaluuttoihin, koska olen ajatellut, että ne eivät tuota mitään hyvää maailmaan, ovat spekulatiivisia ja pyramidihuijauksen tyyppisiä. Ensin sijoitin vain kotimaisiin arvostamiini yrityksiin, koska ajattelin, että jos niiden tase pysyy kunnossa, ne  pärjäävät ja voivat kenties investoida enemmän. Nuorempana ajattelin, että osakkeista ei ole mitään hyötyä kenellekään, mutta tässä olen tarkistanut kantaani. Niistä voi olla hyötyä paitsi sijoittajalle myös kansantaloudelle. Joskus olen ottanut suuren riskin ja lähes menettänyt sijoitukseni, mutta usein on ollut myös positiivisia yllätyksiä.

Totta kai olen hajauttanut jonkin verran myös rahastoihin, vaikka ne ovat aika tylsiä. Ihan alkuun ostin ilmastorahastoa, joka tuotti tosi hyvin. Kun Trump pääsi toiselle kaudelle, päätin myydä sen, koska ajattelin, että se lakkaa tuottamasta.  No ei olisi lakannut. Typeryyksissäni luotin muutama vuosi sitten analyytikoihin ja ostin vähän Kiinaa. Se oli sekä eettisesti että taloudellisesti typerä veto. Olen kuitenkin hyväksynyt vähitellen myös ulkomaisiin osakkeisiin sijoittamisen, sillä ei ole kovin paha asia, jos kotiutan hieman voittoja Suomeen muualta maailmasta.

Tämä sijoituspeli on tuottanut siis jännitystä elämään ja onnistuessaan tuonut sekä antamisen iloa että myös taustaturvaa. Satsasimme aikanaan yrittäjinä eläkemaksuihin, mutta sitten luovuin omasta osuudestani, kun en kerran enää lypsylläkään käynyt, vaan keskityin muunlaiseen paimennukseen. Seurakuntyössä palkat eivät olleet kovin hyvät, ja eläkkeen pienuus yllätti. Niinpä jo pelkästään perintötaloni (jossa en asu) sähkölasku söi viime kuussa 60 % eläkkeestä ja tässä kuussa on sähkölaskun lisäksi auton huolto. Tätä menoa kuitenkin pääsen hautaan ennen kuin rahat loppuvat. 

Joskus se kasvaa puussa

Miksi kerron näistä? Ensinnäkin siksi, että sijoittaminen on monen arkipäivää.  Toiseksi olen miettinyt paljon sitä, että raha itsessään ei ole paha asia, mutta rahanhimo on. Joskus olen siinä kiikun kaakun, että onko asiasta tullut liian tärkeä. Kuitenkin myös sijoittamisessa voi tehdä valintoja, jotka edesauttavat yhteistä hyvää. Inhoan ajatusta, että euro olisi elämän valinnoissa paras konsultti. On myös yleisesti tunnettu tosiasia, että rahalla ei saa kaikkea.

Vanhempani olivat aina säästäväisiä, jopa niin, että en saanut elämässäni kuin yhdet luistimet, ja kun ne jäivät pieniksi, jouduin hiihtämään kun muut koululaiset luistelivat. Siitä olen vieläkin vähän katkera. Ja kuitenkin tiedän, että on hyvä kokea joskus osattomuutta, että voi edes vähän ymmärtää lähimmäistä, jolla on tosi tiukkaa. On ollut myös hyvä todeta oikeaksi äidin viljelemä sanonta: "Lapsi ei ole sen onnellisempi vaikka saisi kuun taivaalta."  Elämän onni tulee todellakin jostain muusta kuin siitä, että tavoittelen jotain mikä maksaa paljon.

Sattuneesta syystä ajattelen eettisiä valintoja myös kuntaelämässä. Laihia on tällä hetkellä köyhä kunta, jonka tulisi osata sekä säästää että satsata oikeisiin asioihin. Näkisin mielelläni, että olisi aikaa ja varaa satsata sellaiseen, joka lisää asumisviihtyvyyttä, kuuluvuutta yhteisöön ja jopa onnellisuutta. Ehkä se ei maksa paljon. Yksinäisenä tyttönä olen omassa kotipitäjässäni usein, varmaan omastakin syystä, kokenut ulkopuolisuutta. Se mitä rahalla ei voi ostaa, on ystävyys. Tätä tänään mietin, kun olin yksin hiihtoladulla. 

Rakkaus

Rakkauden olemassaolon tai puutteen havaitsee jo pienenä. Olen ennenkin ihmetellyt, miten jo hyvin pienet lapset tuntevat äidin ja isän rakkauden ja myös puhuvat siitä. Eilen sain siitä taas hellyttävän muistutuksen.

Ovikello eli koiramme ilmoitti, että joku tulee. Se oli hyvä, sillä olin vintillä. Sain hupulaisekseni kaksi lasta. Leikin lomassa kolmivuotias tyttö alkoi pohdiskella, että on niin mukavaa, kun äiti ja isä rakastavat meitä ja myös momma ja paappa rakastavat. Sitten saa juosta toisesta talosta toiseen taloon ja molemmissa rakastetaan. 

Lapsi siis kokee rakkauden, kun leikitään ja luetaan, kuunnellaan, annetaan ruokaa ja ainakin momman puolella myös vähän herkkuja. Hoidetaan, puhalletaan ja puetaan. Rakkaudesta ei ole niin paljon puhuttu.

Rakkaus ei ole "vain" tunne, vaan se on arvo, joka ohjaa toimintaa ja tekemistä. Parhaimmillaan rakkaus ei ulotu vain läheisiin, vaan myös tuntemattomiin. Pahimmillaan ihminen on kykenemätön rakastamaan ketään. 

Voi lapsia, jotka eivät saa kokea rakkautta eivätkä koe olevansa turvassa. Voi vanhempia, jotka haluaisivat osoittaa lapsille rakkautta antamalla ruokaa, mutta sitä ei ole. Silti rakkauden voi varmasti aistia, jos sitä on. Useimmilla vanhemmilla on.

Mietin tänään kirkossa, että paljonhan meiltä puuttuu keskinäistä rakkautta ihan sen vuoksi, että elämme niin "omaan läjäänsä". Kun ei ole yhteisöä, jossa kohdataan, jutellaan ja tehdään yhdessä, itsekkyys pääsee helpommin vallalle. Ja jos yhteisöllisyys puuttuu, puuttuu myös kyky puolustaa arvokkaita asioita. Jo ihan kansallisen puolustuskyvyn vuoksi meidän tulisi puuhailla enemmän yhdessä ja opetella tuntemaan toisiamme. Yhdessä tekemisellä saadaan myös aikaan paljon yhteistä hyvää. Ja sanoin tämän ennen kaikkea itselleni, sillä nautin yksin olemisesta enkä ole aina ensimmäisenä lähdössä talkoisiin.

Maailmanpolitiikassa vallitsevat nyt hyvin itsekkäät pyrkimykset. Olen iloinen, jos Euroopassa merkitsevät yhä paljon sellaiset arvot kuin empatia, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, tasa-arvo, luonnon kunnioittaminen ja maailmanrauha. Ne ovat kaikki rakkauden hedelmiä.

Kolumbialainen mielenosoittaja Mayra Alejandra Zapata sanoi viikolla uutisissa, että Trumpin pitäisi mennä terapiaan vapautuakseen lapsuuden traumoistaan, jotta voisi jättää meidät rauhaan. Nauratti, mutta onhan tuossa paljon perää. Diktatorista johtajuutta voi ymmärtää siltä kannalta, että joitakin viehättää ja koukuttaa valta aivan erityisellä tavalla. Kaikkea ja kaikkien pään sisällä olevia arvoja ei tarvitse kuitenkaan hyväksyä.