Paappa kokosi muistelmat vasta 60-luvulla yhdessä E.M. Tarkkasen ja Iisakki Kujalan kanssa, kun valmisteltiin Alpo Rapilan johdolla historiakirjaa. Runkona ja muistin virkistyksenä oli kirjailija Jaakko Nikkisen muistelmat, jotka julkaistiin Ilkka-lehdessä jo v. 1921. Olen julkaissut NIkkisen muistelmat erikseen. Tekstiosat, jotka ovat normaalilla pystyfontilla, täydentävät niitä.
Nikkiseltä otetuissa tekstilainauksissa sana "punaiset" on muutettu säännönmukaisesti sanaksi "viholliset". Uskon sanavalinnalla pyrittävän siihen, että ei enää viljeltäisi rintamalinjoja heidän välillään, jotka kuvaavat aatettaan eri värein.
Tekstistä käy ilmi myös se, että minua ei olisi olemassa ilman taiteilija Lennart Segerstrålea.
LAIHIAN ÄIJÄKOMPPANIA KOULUTUKSESSA JA VAPAUSSODASSA 1918
Koonnut J.E. Rinta
Tarkastaneet ja tiedoillaan avustaneet E.M. Tarkkanen ja Iisakki Kujala
Tarkastaneet ja tiedoillaan avustaneet E.M. Tarkkanen ja Iisakki Kujala
Huom. Kursiivilla
merkityt tekstit pohjautuvat kirjailija Jaakko Nikkisen Ilkka-lehdessä vuonna
1921 julkaistuun muistelmasarjaan ”Laihian äijäkomppanian mukana vuonna 1918”
Vuonna 1921 kirjoitti J. Nikkinen: Sankarit, päälliköt – suuremmat ja pienemmät – sekä muut rivakammat
miehet ovat kirjoitelleet sotamuistelmansa v. 1918 sodasta. Kirjoittaminen
lähti nytkin jäädä tästä Laihian rintamamiesten sotamuistojen historiikistä.
Nyt kumminkin jo monenkerran siitä huomautettuna on aikaansaamattomatkin
päättäneet paperille panna sotamuistelmiaan uskossa, että lisänä ”rikka rokassa
ja hämähäkki taikinassa.” Käytämme sotahistoriikkimme kokoonpanossa J. Nikkisen
muistelmista niitä kohtia lyhennettynä, jotka koko komppanian vaiheissa ovat
samat rivimiesten silmällä ja tuntemuksella nähtynä.
Ensinnäkin sotaan lähdön tulkitsee J. Nikkinen hyvinkin
paikalleen: Kaiken aikaa kun sotaa oli
kestänyt, oli mielessä mennäkkö vai eikö mennä. Mahdollisimman epäsotilaallinen
luonne, jyrkästi sodan ja väkivallan vastaiseen suuntaan tapahtunut kehitys ja
kasvu. Sotaan lähdöstä ei tullut mitään. Tulivat sitten kutsunnat. Siellä
määrättiin sotapalvelukseen. Odotettiin, koska tulee määräys astua riviin. Ei
pelätty, tapahtumain varjossa vain elettiin. Vanhan hyvän tavan mukaan mentiin
maaliskuun 15. päivän iltana levolle. Uni tuli häirityksi, kun puoliyön aikaan
tuli sana, että seuraavana päivänä klo 10 pitää olla Nuorisoliiton talolla.
Sieltä sanantuojan arvelun mukaan on matka Haapamäelle sotilasharjoituksiin. Ei
siis muuta kuin eukko hereille, ja niin yksissä käsin pantiin reppu valmiiksi.
Aamulla se mätättiin ruokaa ja vaatetta täyteen, tulihan sinne vähän
lukemistakin. Näin mies oli valmis lähtemään sotaan.
Laihian Nuorisoliiton
talolla oli vastassa jo jonkun päivää harjoitelleet ryhmä- ja joukkuepäälliköt
sekä komppanian päällikkö. Oli Jurvan, Kyrön ja Laihian miehiä, suurin osa
tuttuja nuorisoseura- ym. tovereita. Huomattavimpana arvomerkkinä heillä oli
saapasvarsien suista näkyvät sukan suut sekä jääkäritakin ylätaskun päällä
roikkuvat kellonperät. Suurin osa oli perheellisiä isäntämiehiä, yhdistys- ja
muun yhteistoiminnan sekä kunnalliselämänkin johtomiehiä. Jokseenkin kaikki
sellaisia, jotka olivat itse itseänsä komentaneet, useat toisiakin.
Syntyi Nuorisoliiton talolla yleinen järjestynyt
keskustelutuokio, ennen kuin mentiin ”syömään itsensä kiinni”. Jossa tilanne
ilmaistiin määritelmin, että nyt me otamme
täyttääksemme sen velvollisuuden, joka meillä on edessä. Sitä täyttäessämme
meidän pitää aina muistaa, että tämä taistelu ei ole ainoastaan taistelua
vierasta väkivaltaa vastaan, kapinallisia ja väkivallantekijöitä vastaan, vaan
on se samalla myöskin taistelua virkavaltaa ja sen turviin pyrkiviä vastaan
E.M. Tarkkasen sanomana. Niin sitä sitten ”kiinnisyötyä” Nuorisoliiton taloa
alettiin pitää kasarmina, jossa vietettiin yöt ja lepohetket, josta sota- ynnä
muita lauluja laulaen marssittiin milloin Jouppiin milloin Vatiloon syömään.
Milloin kunnanmaalle asentoja, kaartoja, jonoja, syöksyjä, hyökkäyksiä,
kivääritemppuja ym. harjoittelemaan.
Eipä se työssä kangistuneille isäntämiehille mitään helppoa
ollut. Mutta mitäs siitä takki vain pois
päältä ja hurraata huutaen vallattiin kunnantalo taas kerran, notta rojahti
vain. Ja vaara uhkas Lapinmäkeä jo monta kertaa. Komppanianpäällikön tullessa valtauksien jälkeen rivejä tarkastamaan,
komensi päälliköistä joku: Komppania – katse eteen – päät tietysti kääntyivät –
niin kuin kunkin ehti. Komppanian päällikkön adjutantin komentaessa Komppania –
katse eteenpäin, päätettiin mahdollisuuksien mukaan katsoa, ettei vain ruotsalaisia
tulisi päälliköiksemme. (Miten siinä onnistuttiin, se selvenee myöhemmin.)
Näin sitä
”troissattiin” maaliskuun 22. päivään asti. Sen päivän iltana levisi tieto,
että huomisaamuna lähdetään puoli viisi marssimaan Laihian asemalle. Minne
sieltä? Huhuiltiin, että Tampereelle, joka muka piti olla vallattuna. Miehille
jaettiin alusvaatteita, yhdenmukaiset lakit ym. Olihan asemalle kerääntynyt
hyvästijättäjiä: vaimoja, lapsia ja – niin – taisipa siinä kyynel vierähtää
niin hyvästijättäjien kuin sotilaidenkin silmään. Puolenpäivän rinnassa tuli se
juna, johon sotilaat komennettiin härkävaunuihin. Taisipa se ero lähtijöissä
vähän matkallakin kurkkua kakistella kotieväitä pureskeltua ja niiden laittajaa
muistellessa, vaikka koetettiin laulamalla ”suurimmat surut sydämen pohjahan
painaa”.
Iltapäivällä lähdettiin Seinäjoelta. Puolen yön tienoissa juna taas pysähtyi. Miehet kamppeineen
komennettiin pois junasta, ja marssitettiin yön pimeässä jonnekin korkealla
mäellä olevaan taloon. Siellä oli valmis olkipahna lattialla ja jonkin verran
lammasnavettaa muistuttava haju. Aamulla saatiin varmuus siitä, että ollaan
Kolhon aseman luona olevalla kansakoululla.
Siinä oltiin nelisen
vuorokautta ja jatkettiin vetisellä järven jäällä samaa peliä kuin
Laihiallakin. Se vain erona, että nyt oli koti kaukana. Sopan syönnissä
lusikkain puute valtasi miehet. Eräänä päivänä vähintäin joka toinen mies ähki
lusikkapuun kimpussa. Joku ehkä saikin tehdyksi lusikan. Useimmille kuitenkin
tuli susi.
Sodan merkkejäkin jo
nähtiin, rikottu ja väliaikaisesti korjattu rautatiesilta, siipirikko lentokone
y.m.s. Uusia miehiä Vimpelistä ja vähän muualtakin tuli joukkoon.
Pataljoonassamme päällikkökin esittäytyi. Esittelyssä hän piti puheen, josta ei
muuta jäänyt mieleen kuin se, että se ei ollut suomea eikä ruotsia. Kai se
suomea olisi pitänyt olla. Tällöin meitä myöskin opetettiin tervehtimään
pataljoonan päällikköä. Sen piti tapahtua näin: Pataljoonan päällikkö, Hyve
päive pojat. Sen kai olisi pitänyt vastata niin kuin yksi mies, mutta se
taisi kuulua niin kuin olisi sata miestä vastannut kukin hiukan toisestaan
jälessä. Ei se siitä parantunut, suomalaisia kun oltiin.
Jonakin päivänä seisottiin rivissä Kolhon asemalla eteenpäin
menoa varten. Saihan laihialaiset siinä läheteiltään tehtävää ja tuomisia.
Puoli kuuden aikaan lähdettiin matkaan. Nytkään
ei tietty minne viedään. Huhuiltiin, että Suinulaan ja sieltä Lempäälään tai
Orivedelle ja sieltä jonnekin. Orivedellä se pysähtymispaikka olikin. Pimeässä
käytiin kansanopistolla syömässä ja palattiin takaisiin vaunuihin huojumaan ja
hortoilemaan.
Ennen kuutta aamulla oli taistelujen johto järjestetty,
koska tuotiin E. Rinnan sana varauksesta taistelujen tullen: Johdon kaatuessa
on otettava tarpeen tullessa vastuu paikasta. Miehet vaunuista komennettiin
ulos ja sijoitettiin edellisaamusta saakka odottaneiden hevosten rekiin.
150-kuormaisena jonona kuletettiin 450 miestä Längelmävesien jäätä myöten
Luopioisiin 70-80 kilometrin matkan. Pysähdyksissä oltiin Kuhmajärven kunnassa
kaksi tuntia. Katseltiin väkivallan tekijäin hävitystöitä edelliseltä päivältä.
Siellä kotona olevat paikkakunnan ihmiset pitivät
meikäläisiä ”Herran enkeleinä” antaen syödä ja juoda mitä heillä sattui
olemaan. Luopioisiin päästyä saatiin rauhassa viettää yksi vuorokausi
kansakoululla, josta kiireesti lähdettiin viemään Tuulokseen, jossa samana
päivänä Södermannin pataljoona oli kovissa taisteluissa ja lujilla. Vastaamme tuotiin monta kuormaa
haavoittuneita ja yksi kaatunut. Kylmää ja karkeaa valui mieleen, vastakkaista
tunnetta kun ei saanut eikä tahtonutkaan sinne päästää.
Perille päästyä oli sen päivän taistelut lopussa. Meidän
tehtäväksemme tuli illan pimeydessä mustassa
haavoittuneita, meikäläisiä kaatuneina, niin ylivoimaisesta
miesvahvuudesta huolimatta näimme päivän tullen kentälle jääneenä neljän
vihollisratsun miehineen.
Taistelut Pälkäneen –
Hauhon – Tuuloksen – Padasjoen rintamaosalla
Kenraalimajuri Vilkama määräsi päiväkäskyssään huhtikuun 9.
päivänä mm. Hauhon – Tuuloksen – Padasjoen rintamaosasta seuraavaa: ”Rintama
C:n, jonka rintamapäällikkönä oli eversti Bergström ja johon kuuluu kolme
Pohjanmaan rykmentin pataljoonaa (pataljoonat Renvald, Colliander ja Söderman)
sekä Pohjois-Hämeen yksi pataljoona (Kalm), Kristiinan reservipataljoona
(Linsen) ja kaksi tykkiä, oli puolustettava Hauhon-Tuuloksen-Padasjoen linjaa.
Samalla lähetettävä vahvoja tiedustelujoukkoja vihollisen puolelle.”
Vieläpä tuli käsky lähemmin määräyksin, että on
taistelurintamasta vapautettava sekä Linsenin että Kalmin pataljoonat.
Edellisen on lähdettävä viipymättä Nokialle ja Kalmin pataljoonan Päijänteen
yli Mäntyharjulle. Eversti Bergströmin alaisten joukkojen oli siis tällä
rintamaosalla puolustettava linjaa, joka alkoi Pälkäneen Laitikkalasta, kulki
Hauhon Alvettulan ja Vitsiälän kautta Tuulokseen ja päättyi Padasjoelle, Evolle
ja lopuksi Lammille. Tällä linjalla tuli toimintamme painopiste koko sodan ajan
olemaan. Mitä ja kuinka kulloinkin jouduttiin iskemään vihollisen kanssa yhteen?
Näemme sen vaiheet ja seuraukset, kun niistä pääkohdittain mainitsemme muutamia
seikkoja. Miten Äijäkomppaniamme tätä linjaa määrätyillä osuuksillaan tahtoi
säilyttää ja vahvistaa hyökkäysliikkeillään.
Tuuloksesta 12.4. vietiin seuraavan yhden vuorokauden
jälkeen illan pimeydessä hevoskaravaanilla Pyhäjärven jäätä myöten Hauholle,
jossa oltiin ajamassa vihollisen suuhun. Äänetön, pelonomainen kääntyminen
takaisin pelasti turvallisesti omalle puolellemme järveä. Rintamalinjamme tuli
olemaan Pyhäjärvi ja iso Roinevesi. Osa Rukkoilaa ja Lehdesmäki oli kokonaan
heidän puolustettavana. Vihollisten päävoimat olivat Hauhon kirkolla. Heidän
puolelleen kuului järven senpuoleiset osat, niin kuin Vitsiälä, Portaa, Sodiala
ja Hovi. Kun vihollisella oli kolme kolmituumaista tykkiä sekä 8-10
konekivääriä, olivat he kaikin puolin ylivoimaisia.
Väsyneenä Tuuloksen rintamavartioinnista annettiin meidän
Hauholle päästyä ensimmäinen yö levätä. Tilallemme Tuulokseen tuotiin
Keski-Pohjanmaan reservipataljoonan komppania. Pääsiäisaamuna 31.3. kompaniamme
ensimmäinen joukkue määrättiin partioretkelle Sotjalan kylään Hovinkartanon
ollessa partiokeskuksena. Vuorokausi kului ilman yhteensattumia
partiotiedustelussa. Kartanon päärakennuksessa jäljet lattioilla näyttivät
mahdottomina kirja- ym. sekaannuksine, että jotain otettavaa olivat viholliset
etsineet. Niitä katsellessa eivät kaikkea olleet löytäneet, koska vielä yhden
kirjan välistä sattumoisin vilahti 1500 mk:n setelit, jotka me tahdoimme antaa
kartanon vanhan työvoudin toimitettavaksi omistajalle. ”Rehellisyys maan
perii”, sanotaan ja ”vähässä paljon seisoo”. Onpa se tässäkin omiaan nostamaan
hyvää mieltä, kun Laihian miehille annettiin hyvä arvo, jota siellä
rintama-aikanamme saimme nauttia. Isäntä oli pehtoorille sanonut, että kun valkoiset tulevat, niin niille pitää
antaa lehmä. Sen pehtoori täyttikin. Siitä saaliista sai koko komppania
maistaa.
Pääsiäistiistaina 2. päivänä huhtikuuta lähdettiin taas,
ensimmäinen joukko Sotjalaan: 35 miestä tunnustelemaan vihollisen asemia Hovin
kartanosta Hämeenlinnaan päin, alkupäästä, joka matka kokonaisuudessaan on 23
km, sekä Tuuloksen suuntaan. Ensimmäisenä lähetettiin tiepartiot mainituille
teille. Partiovaihtotalossamme isännän ja tyttären ollessa kotona, tahtoivat he
ystävällisyydellään ilahduttaa meitä tarjoamalla kahvit, ja isäntä antoi
joukossamme olleelle Vimpelin miehelle vihkihousunsa, jotka kovin tervetulleet
olivatkin hänelle.
Kahvinjuonti loppui kesken, salin ovelle ilmaantui kuin
sallimuksesta puolikasvuinen tyttö ilmoittaen, että viholliset ovat mäessä.
Nopea ratkaisu, rivakka ote kivääriin, reppu jätettiin saliin. Mennään ajamaan
ne pois! Nousevaa kivistä mäkeä ylös 12. miehen ketjussa päin vihollista.
Väijyksissä oleva vihollinen laski meidät juuri nenänsä alle, josta rysäyksenä
kohtaamme tuli voimakas yhteislaukaus, minkä tuloksena vain yksi mies kaatui,
Tuomas Risku, Jurvan poikia. Kuulan osuessa otsaan mitään valittamatta hän
vaipui äänettömästi maahan.
Alkoi siinä meidänkin aseemme soida, syytäen lyijyä sen kuin
putkesta pääsi. Niinpä kaatuneen läheisimmän vierustoverin E. Rinnan kivääri
kuumeni niin että lateeni teki topin. Olipa nukahtaneen vierussotilaan ase
vapaana vaihtoon. Oli se sellaista tulen ja leimauksen soittoa, ettei hetkeen
kuultu kartanolta kuuluvaa joukkuepäällikkö Steinin perääntymiskäskyä.
Patruunain jo loputtua, vasta, alkoi vaistokin toimia, lähdettävä tästä on. Se
se oli hirtehistaistelua, paeta tasaisesti viettävällä vainiolla ja
rannattomalla järven jäällä, kuulain vinkuessa ja jään sirujen tirskahdellessa
kaikkialla näköpiirissä, päästä tässä myrskyssä omalle turvalliselle puolelle.
Lukijaa ehkä kiinnostaa, keitä olivat nämä miehet, sen
helpottamiseksi sietää mainita, että tuohon yhteenottoon vihollisen kanssa
lähtivät kaikki talossa sillä hetkellä olleet, nimittäin E.M. Tarkkanen, E.
Rinta, L. Teini, J. Peltokoski, J. Uusimäki, J. Mantila, A. Pihlajamäki, A.
Siltala, V. Mukari, Vimpelin Rajala ja Ojala, Jurvan Juuse Ranta ja Tuomas
Risku, joka kaatui.
Hämeenlinnan ja Tuuloksen tiellä partioiden kuultua kovat
ammunnat ja arvatessa tilanteen, lähtivät järvelle pitkin kuulasadetta, jossa
loppurantaa lähestyessä kuulat sattuivat mm. Puistoseen joka heti kaatui, ja
Saareen joka haavoihinsa kuoli Oriveden sairaalassa sekä Juho Koskiniemeen,
josta tuli elämänikuinen jalkainvalidi. Todennäköisesti vihollisen ammunta meni
suureksi osaksi päittemme yli, meidän, jotka taistelussa lähdimme poikki
kuulasateen, koska joukostamme vain Väinö Mukari sai jalkaansa osuman.
Patruunakuormaa kuljettanut hevonen lähti itsestään
laukkaamaan sen kun pääsi omalle puolelle. Ajajan saadessa ”shokki” kohtauksen,
menettäen kykynsä, kumminkin onnellisesti pysyi patruunalaatikkojen päällä,
laukkaavan hevosen tuodessa tärkeän kuormansa ajureineen omiin suojiin. Mukana
ollut ”sanitääri” oli taistelun tuoksinassa piilottanut itsensä talon saunan
kiukaan taakse, josta vihollinen hänet löysi, surmaten mitä raaimmalla tavalla.
Taistelun ollessa kuumimmillaan oli Lehdesmäen sillan luota
majuri kiikarillaan katsellut taisteluamme elämästä ja kuolemasta, päätellen
sen olevan pientä etuvartiokahakkaa. Joitakin päiviä ennen oli pataljoonaamme
tullut majurin vävy taiteilija Segerstråle komppanian päälliköksi. Hänelle taas
tilanne näytti vakavalta, minkä vuoksi pyysikin majurilta, että hän saisi ottaa
vapaaehtoisia ja mennä sivusta häiritsemään meitä vastaan taistelevan vihollisen
renkaaseen-muodostamis-yritystä, jonka hän uhrautuvalla hyväntahtoisuudellaan
20 vapaaehtoisen sotilaan kanssa teki, pelastaen meidät umpirenkaasta, jossa
varma loppu olisi tullut. Tulittaessaan Lehdesmäen suunnalta rengasta
muodostavan vihollisen toista sivustaa, sai hän itsekin kuulan toiseen
jalkaansa, joutuen näin joukostamme sairaalaan. Mies, joka esiintymisellään, ja
alaisiinsa suhtautumisella sai kohta miehistön luottamuksen. Suurin voimin ja
varmaan suuremmilla tavoitteilla kuin minkä saivat, luulivat vihollisemme
operaationsa suorittavan. Olihan vastassamme kaksi ratsua ratsastajineen
komentamassa heidän 200:a miestä.
Lennart Segersträle:"Lasaruksen herättäminen". Laihian kirkko |
Mikä kohtalon johdatus, että miehistöltämme yleisen
luottamuksen saanut, esimerkillään näin tuotti meille pelastuksen tien. Että
sama mies neljättä vuosikymmentä myöhemmin ilman kenenkään hänen sodassa
pelastamansa miehen esityksestä, oli taiteellisella kädellään ja vaistollaan
maalaamassa meille kirkkoomme alttaritaulun ”Jeesus herättämässä Lasaruksen
haudastaan”. – Eikö ole meille sodassa
pelastuneille tässä aihe ajatella ijäisyyteen pelastumistamme? Ihmeitä
puhuttelevan luomuksensa vaikutteesta.
Aran paikan tullen voi sodankin keskellä, ainakin toisilla,
olla omatunto hereillä, niin kuin sillä kyläsepällä, jota paikkakuntalaiset
sanoivat punaiseksi, ja joka sittenkin neuvoi meidän viimeisiä partiomiehiämme,
jotka tietämättä tapahtumain kulkua kävelivät kylän tietä pitkin, jonka
varrella olevissa taloissa oli punaiset isäntinä. ”Että menkää nyt herran
tähden suojateitä omainne joukkoon. Punaiset on kyläs.”
Kovatkin ne ovat sodan sanelevat menettelytavat. Saman
päivän iltapimeässä komennettiin
komppaniastamme II-joukkue vartiointiin samaan kylään, josta ensimmäinen
joukkue kerrotulla tavalla joutui päivällä tulemaan takaisin. Kylmempääkin
selkäpiitä hieman karmi tuo tieto. Komennus leimattiin järjettömyydeksi, surman
suuhun menemiseksi, josta ei ole mitään hyötyä missään suhteessa. Tovereiden
kanssa kun oli yön seljässä mahdollisuus etsiä syitäkin sodan syttymiseen.
Tahtoi ajatukset täällä Hämeen mailla askarrella, että eikö suurimpana syynä ole vain se kun on seutuja, joissa on vain
”tönöjä” ja herraskartanoita sekä tönöjen ja herraskartanoiden asukkaita, jotka
suhtautuvat niin kuin palkanmaksajat palkansaajiin. Vaikka tätä sodan
menetelmien aiheuttamana yön kaameudessa tulikin pohdiskeltua, niin ei se
tilanteiden tässä vaiheessa voinut sitä parantaa.
Vartiointia ja hyökkäyksiä koetteeksi ja tunnusteluksi missä
vihollinen toimii. Lehdesmäen niemeke, joka oli pienemmän järviuoman vihollisen
puoleisella niemekkeellä, oli kiinteästi hallussamme pitäessämme jatkuvasti
vartioinnin siellä, ollen niin lähellä vihollisen linjaa, vain jonkun kymmenen
metrin päässä, että koettivat huudoillaan ärsyttää meitä ”tulkaa saatanat
Laihian lahtarit hakemaan reppunne pois”. Reput nimittäin, vielä hyvin eväin,
jäivät sinne partiotaloon. Siinä tilanteessa ei välittänyt repuista,
joutivathan he saada niistä hyvät sapuskat.
Tosi rintamavartiointia tuli Hauholla jatkumaan pidemmän
aikaa. Erään nuoren ruotsalaispikkupäällikön rauhallisempina aikoina kovasti
kärkkyessä kunniatekoja ja asentoja – eivät ne enää tahtoneet tulla tehdyksi
niin kuin olisi pitänyt – ei sinne päinkään.
Hyvin ”strateekillinen” vartiopaikka oli meikäläisillä
Lähdesmäki, joka talo sijaitsee niemekkeellä sillan johtaessa sille puolelle
niemekettä, joka oli vihollisen rintama-aluetta, mutta koko meidän Hauholla
oloaikamme oli meillä eteentyönnettynä vartiopaikkana.
Huhtikuun 5. päivän aamulla oli toinen joukkue puoli neljän
maissa matkassa Lehdesmäkeen, piti alkaa tosi taistelut. Taistelua syntyi,
mutta ei varsin pitkä eikä kiivaskaan. Alajärven miehiä, jotka olivat olleet
joutumassa ansaan, oli joku paikkakunnan mies johdattanut ansasta pois. Kuudennen päivän viholliset pommittivat
meikäläisen asemia tykeillään jostain Sotjalan kylän paikkeilta ja
kuularuiskujaan papattivat ja kivääreillä rätistivät. Laskimme
tykinpaukkuina tulleen 170 ammusta. Tuloksena reikä yhden talon seinään ja
pienen mökin palo, sekä kaksi haavoittunutta.
Iltapäivällä tapahtui
jotain mieltä kohottavaa. Tuli konekivääri-kuularuisku meillekin! Se
vietiin heti asemiin. Turvalliselta nyt tuntui, kun meilläkin oli kuularuisku.
7.4. päivän aamuna vihollisen tykki alkoi jyskyä vastakkaisella rannalla Leppiniemessä,
145 paukausta laskettiin sinä päivänä tulleen, kivääri- ja kuularuiskutulen
lisäksi pari mökkiä saivat palamaan ja yhden hevosen tappoivat sillä
syytämisellään.
Huhtikuun 14. päivän iltapäivällä lähdettiin viemään osaa
komppaniastamme Luopioisten Puutikkalan kylään. 15. päivänä oltiin eteenpäin
matkassa päämääränä Luopioisten Kuohijoen kylä, jossa viholliset kävivät
ryöstöretkillään. Seuraavana päivänä iltapuolella oli taas määrä lähteä
määränpäänä Padasjoen Anttoisten kylä. Tässä matkassa oli pataljoonamme kaksi
komppaniaa.
Ehkä meille Hauholla olo oli sentakia toisinaan
levähdystäkin, kun viholliset mieluummin kävivät ryöstelemässä. Toisinaan
7-8-tuntisiana työpäivinä heillä kyllä oli tarkoitus ajaa meidät Pohjanmaalle,
tehden murtoyrityksiä rintamaamme. Niinikään oli valkoisille eduksi
vihollisjoukossa vallitseva keskinäinen eripuraisuus ja tietomme mukaan
päällikköjen vaihdokset, jossa huonompi sivuutti paremman. Laukaustenvaihtoa
ylläpidettiin kuitenkin kaiken aikaa, tekiväthän ne silloin tällöin tuhoa.
Komppaniamme kuularuisku jätettiin vielä Lehdesmäen
niemekkeelle sinne jäävän puolustuskomppanian varmistukseksi. Kylläpäs saikin
syytää yhtenä tulikitana; ”syvyyttä ja leveyttä” Okermannin Hermannin
ampumisesta ja Toivosen Iisakin syöttämisestä. Kylmäverisellä urhoollisuudella,
puolustuksen ankkurina, pysyi rintamamme murtumattomana vihollisen kärsiessä
suuria menetyksiä.
Mainitun pataljoonan aloitettua hyökkäyksensä etelää kohti,
pyysi Kalmi huhtikuun 14. päivänä eversti Bergströmiltä apua oikealle
sivustalleen. Kalmin pataljoonan kolmannen komppanian jouduttua saarroksiin
lähetti Bergström osan Collianderin pataljoonaa, johon me kuuluimme, Lappeesta
Anttoisiin, silloin oli kumminkin mainittu komppania ehtinyt murtautua
saarroksista. Huhtikuun 17. päivänä olimme siis Anttoisilla. Joukko näytti lisääntyvän, kylän reunassa
oli kuularuiskukin lähtövalmiina. Kolmesataa miestä sanottiin olevan. Kun
joukko jonkunverran järjestyi, nousi pataljoonan päällikkö seisomaan
rattaillaan ja piti puheen. Siinä hän mm. sanoi: ”Se olemaks suuri häpeämä, jos
ei me nyt valta Evo-opisto.” Sitten
lähdettiin valtaamaan Evon opistoa vihollisilta, jotka aivan edellispäivänä
olivat sieltä ajaneet valkoiset pois.
Kappaleen matkaa ennen
opistolle kääntyvää tietä ampuivat vihollisen etuvartijat muutamia laukauksia
meitä kohti. Silloin osa miehistä tien varteen, ampuma-asentoa varten, toiset
pois tieltä maalitauluna olemasta. Päällikkö komensi miehet tielle, niin miehet
tulivatkin. Saatiin kuulla kunniamme. Pataljoonan päällikkö lupasi vasta
asettaa merkin joka miehelle jne. Joku uskalsi hymyillä. ”Mite sinä hymyile.
Mine ammuta sinua s-na.” ”Ammuta sinä, mutta yksin en minä silloin kylmene,
sanoi muuan Laihian isäntä mauseriaan hapuillen.
Selvittiin siitä vihdoin yhden ryhmän käytyä metsänvartijan
asunnon tarkastamassa, josta etuvartion kuulat ammuttiin. Vartijat olivat
pötkineet pakoon. Miehet järjestettiin
ketjuun molemmin puolin tietä ja ”Ettiinpäin pojat”. Jonkun matkan päässä
saatiin yhteys, syntyi ammuntaa. Ei siinä sen pahempaa tapahtunut.
Käsittämättömästä syystä tuli käsky kiireesti peräytyä, samoin oli toisella
puolella tehty.
Seuraavana päivänä miehet rivitettiin ja ripitettiin.
Komppanian epäsuosiossa oleva päällikkö sen teki. Silloin saivat erittäinkin
laihialaiset taas kuulla. Luvattiin laittaa naisten vaatteet, puhuttiin
lehmistä, sioista ym. kultiveeratuista aiheista. Vastaansanomatta kuuntelivat
miehet huonolla suomenkielellä pidettyä esitelmää.
Seuraavana päivänä miehet komennettiin taas riviin ja
komppanian päällikkö jatkoi eilistä esitelmäänsä. Komensi 4-5 miestä rivistä ulos kahdeksi tunniksi, kun eivät
seisoneet asennossa. Muuan ryhmä
epäonnistui ennenopitusta poikkeavalla tavalla ryhmäkaarrossa. Koko ryhmä
komennettiin ulos rivistä kahdeksi tunniksi. Silloin oli mitta täysi. Kolmannen
joukkueen joukkuepäällikkö otti sananvuoron ja huomautti, että ensin pitää
miehiä opettaa, sitten vasta rangaista. Sanoi vielä, että tässä joukossa on
omilla aivoillaan ajattelevia pohjalaisia, joita ei taivuteta brovingilla eikä
sadatuksella, vaan ainoastaan sillä, että heitä kohdellaan ihmisinä.
Komppanianpäällikkö
yhä syytti pelkuruudesta. Silloin sanottiin suoraan, että ”pelkuruus” johtuu
siitä, että me emme luota päällikköihimme. Hovin kartanon tapahtumat ja muut ovat
herättäneet meissä epäluuloa ylempiä vieraita päälliköitä kohtaan. Eikä
toissapäiväinenkään matka Evolle sitä ainakaan vähentänyt. Silloin kun meillä
vähän aikaa oli komppanianpäällikkö (Segerstråle), johon luotettiin, niin me
olimme valmiit menemään minne tahansa.
Siihen tapaan juttu
jatkui, ja komppanian päällikön täytyi taipua ja peruuttaa rangaistukset.
Lupasipa koettaa olla kohteliaskin tästä alkaen.
Kahdenkymmenennen
päivän iltapäivällä taas lähdettiin Evoa kohti. Mukana oli kuularuiskukin.
Opistolla joka jo oli vihollisista tyhjä, hetkiseksi pysähdyttiin ja katseltiin
hävityshimon tuloksia ulkona ja sisällä.
Opistolta lähtiessä sai E. Rinta tehtäväkseen 16 miehen
kanssa kuularuiskuineen edetä maantietä pitkin niin kauas kuin saa tuntuman
viholliseen. Pataljoonanpäällikön johdolla marssi pataljoona jotakin
syrjätietä. Läpi metsikköjen, yli norojen ja purojen pienten aukeamien yli ja
mistä kulloinkin tie puikkelehti. Harhaankin käveltiin pari kolme kertaa, mutta
aina siitä sitten selvittiin tielle, jota sanottiin oikeaksi. Jossain tien
risteyksessä yritettiin ja kai saatiinkin kiinni joku kepeäliikkeinen,
epäluuloa herättävä akka.
Tuttua harvaksi
hakattua metsää. – Vihollisen äärimmäinen vartiosto ampui. Se aiheutti pienen
pysäyksen. Kappaleen matkaa mentyä tultiin peltoaukeaman reunaan, jonka
toisella puolella oli talo ja talossa vihollisen etuvartiosto. Pienemmän
kivääritaistelun jälkeen viholliset peräytyivät. Talo tarkastettiin ja taas
eteenpäin. Talon lähellä olevassa metsän kulmassa lisättiin miesten
ammusvarastoja.
Paikkakuntaa tunteva opas ja ensimmäisen joukkueen johtaja ehdotti, että muodostettaisiin tässä ketju
ja mentäisiin ketjussa eteenpäin. ”Mine jokta teme sota”, sanoi pataljoonan
päällikkö. Miehet ryhmärivistössä
marssitettiin avonaista metsänreunaa menevää tietä. Tie kääntyi pientä
pensaikkoa kasvavalle suolle, nousi pienelle mäennyppylälle ja sen toista
puolta laski jälleen suolle.
Joukkomme alkupää laski
juuri tiheänä ryhmänä kumpua alas, kun puhkesi helvetillinen kivääri- ja
kuularuiskurätinä. Kuulia räjähteli edessä ja takana, niin että alussa ei outo
ymmärtänyt miltä suunnalta ne tulivatkaan, edestä vai takaako vai molemmin
puolinko. Komennettiin ketjuun ja
myöskin mentiin. Mitään säännöllistä ketjua ei niissä oloissa luonnollisesti
voinut syntyä kun kaikki oli sekaisin. Hajauduttiin kuitenkin mitään suojaa
tarjoamattomia pensaspahasia kasvavalle suolle ja ruvettiin ampumaan. Paikka
oli Evon Ylä-Myllyllä. Tässä alkukahinassa meille tulikin varsinainen mieshukka
tämän päivän osalle.
Siitä tuli ihmeellinen
päivä tai oikeammin yö. Ja myöskin verinen. Kun pitkin maantietä mennyt
kuularuiskuosastommekin yhtyi leikkiin. Jota vastaan viholliset kohdistivat
kovan painostuksen, syntyi siinä eri
meteli. Niin taajaa oli ammunta koko linjalla, että mitään yksityisiä
laukauksia ei kuulunut.
Hyökkäys kuului siihen koko puolustus- paremmin sanoen
hyökkäyskäskyyn, jonka eversti Bergström oli antanut pantavaksi toimeen pitkin
valkoisten linjaa. Pataljoonamme kohdalla taistelu edellä kerrotusta syystä ei
onnistunut täysin suunnitelmien mukaan, vihollisen suuren ylivoiman takia.
Laihialainen I. Kujala komensi syöksyyn, itse ensimmäisenä. Joukkueelta niin
kuin koko rintamalohkolta oli sisu poissa ja syöksystään heittäytyessä huomasi
häntä seuranneen muun muassa miehen, jonka ulkonainen olemus kaikkein vähimmin
ilmaisi sotilaan eleitä. Kyynel silmään vierähti, nähdessään lähituntumassa,
häntä syöksyssä seuranneena avonaisella suolla, tunnetun, kirjojakin päällään
kokoon saavan J. Nikkisen.
Kuten luonnollista tällaisissa olosuhteissa otti jonkin
verran aikaa säännöllisen ketjun muodostamiseen, jota seikkaa vielä vaikeutti
se, että rannikkoruotsalaista komppanian päällikköämme ei löytynyt valvomaan
tässä alkukahinassa. Jonka takia pataljoonan päällikkö määräsi ensimmäisen
joukkueen johtajaksi I. Kujalan astumaan väliaikaisesti järjestelytehtävään.
Ketjun muodostuttua taisteluasenteeseen määräsi pataljoonankomentaja edellä
mainitun joukkuejohtajan ottamaan oikealta siiveltä miehiä komennukseensa ja
hyökkäämään suon poikki vihollisasemia vastaan. Toimenpide tehtiinkin
määräyksen mukaan, joskin miesvahvuus tässä syöksyoperaatiossa jäi muutaman
miehen varaan syystä, että kuulasade vihollisen puolelta tuohon avoimeen
suoalueeseen oli sanoin kuvaamaton. Lyhyin syöksyin kuitenkin nämä muutamat
miehet saavuttivat vihollisen etuaseman, jonka se luovutti meille ilman
mieskohtaista lähitaistelua. Joukostamme tosin haavoittui Lauri Ranta Jurvasta
ja Aaroni Vainio Laihialta.
Näistä sotahommista myöskin sijansa saakoon tätä operaatiota
johtaneen pikku muistelma: Noin puolivälissä suoaluetta syöksyjen lomassa kun
tutkin tilannetta, huomasin, että lähin minusta oli todellinen rauhan ja
rauhallisuuden perikuva, kirjailija J. Nikkinen, joka oli myöskin asettanut
kaikki yhden kortin varaan maan vapauden puolesta omakohtaisesti.
Ystävällisesti hyväksyvän nyökkäykseni mukana en häpeä tunnustaa, ettei
kyynelkarpalo ollut kaukana silmäkulmastani ajateltuani lähemmin sitä
velvollisuudentunnetta, jonka koko komppania omasi tiukan paikan tullen, kun
kohtalo heitti arpaa elämästä ja kuolemasta isänmaan vaaran hetkellä.
Monia muitakin yksityistapauksia tältä rintamalohkolta olisi
maininnan arvoisia, sillä jokainen mies tinkimättä täytti tehtävänsä, vaan
erikoismaininnan ansaitsee jalasjärveläinen johtaja Matti Aittoniemi, joka
jalastaan haavoittuneena jatkoi taistelua osoittamatta vähänkään
peräänantomieltä tätä valtavaa ylivoimaa vastaan tällä rintamalohkolla.
Taistelussa jouduttiin alakynteen, vastassa oli 1200 miestä
ja kuusi konekivääriä. Peräydyttäessä menetettiin riveistä 49 miestä. Maantien
suunnassa E. Rinnan kuularuiskuosasto piti puoliaan hyvällä ”tuurilla” ruiskun
syytäessä aivan tahtomamme mukaan tulta, antaen syvyyttä ja levyttä Valtosen
Eelin ja Toivosen Iisakin taitavalla syötöllä ja ammunnalla. Lopuksi
ihmettelimme, miksi niin hiljaista, niin toisella puolella kuin omallakin.
Yökin oli jo kulahtanut aamupuolelle, taisteluketjukin oli katkennut, emme
saaneet mitään tietoa tapahtumien kulusta. Pidimme asemamme, kun ei mitään
hätääkään meillä ollut, ei haavoittuneitakaan. Toiminnallemme oli etuna hyvä
maasto.
Olihan sillä majurilla huoli pojistaan sentään tässä
tapauksessa, kun lähetti adjutanttinsa ratsulla, H. Peltokosken, perääntymistarkastuksessa puutteen huomattuaan, tuomaan meille sanan, että
joukot on jo aikoja perääntyneet sanoen: ”Kuinka J:lan tähden te täälä nyt
vielä ootta.” Kaikessa rauhassa järjestettiin paluu. Ottu etukäteen, joka ei
keuhkosairautensa vuoksi voinut nopeasti liikkua, mutta tahtoi vapaaehtoisena
olla maansa vapauttajatoiminnassa.
Seuraavana päivänä saatiin sekä kiitosta, että nuhteita.
Edellisen päivän sodanjohtoon kuuluvissa järjestelyissä Evolla oli vääpeli E.M.
Tarkkanen joutunut ehdotuksissaan majurin kanssa erimielisyyteen. Tämän vuoksi
tuli majapaikkaan hänelle käsky, epätavallisin uhkauksin, saapua majurin luo.
Uhkaavan käskyn luonne sai, sen kuultua, kolme joukkueen miestä tutkintoasunnon
viereiseen huoneeseen seuraamaan tapahtumia, ulkona kartanolla kuuluu olleen
lisää. Mitään yllättävää ei siltikään tapahtunut.
Tuhoisan ison Evon taistelun jälkeen seuraavana aamuna oli
partiomme tiedustelulla Evon metsäkoulun vartioasunnolle. Emäntä oli ollut
kovasti peloissaan kun toisin hetkin ovat viholliset täällä, toisin ajoin
teikäläiset. Tähän epäilyyn painuneen emännän lohduttivat sanonnat, että
meikäläisiä tulee kaksi eskatroonaa ratsumiestä ja 2000 jalkamiestä, jotka
puhdistavat alueen vihollisista. Tämän kauhujutun kuultuaan viholliset
seuraavan päivän laskuihin merkitsivät tehtävänään täydellisen perääntymisen
koko isolta Evolta.
Viikon päivät Anttoisilta tehtiin tiedusteluja vihollisen
aseista, teetettiin kunniatekoja ja asentoja. 21. päivä oli siitä merkillinen,
että sinä päivänä vasta saatiin kotoa kirjeitä, missä lie pato ollut kun niitä
nyt pääsi niin tulvahtamaan, 25. päivän iltana poukahti Laihialta kuuden miehen lähetystö tuoden tuomisia ja tietoja
kodeista sekä hyvää tuulta.
27. päivänä
toimitettiin koko päivä majanmuuttoa. Lammin Ison Evon kylään, josta viholliset
olivat edellisenä yönä lähteneet. Kylän asukkailta kuulimme, että
viimeisessä taistelussa oli vihollisia kaatunut 30 paikkeilla, haavoittunut 70
vaiheilla ja menettäneet maantiellä kuularuiskustamme kuormastoa ja hevosia. Ei
siis mikään riemun päivä heilläkään. Illalla näkyi voimakkaita valon
tuoksahduksia Tuuloksesta päin.
28. päivänä, joka oli sunnuntai, järjestettiin jo kahdeksalta
partiot tielle. Partio tehtävässään maantiellä, tuli näköpiiriin neljä
valkoisella merkillä varustettua miestä, jotka ampuivat vartiotamme, A.
Pihlajamäen näin saaden surmansa. Tilanteista ei johto ollut selvillä. Onko
vastapuolella punaiset, valkoiset tai saksalaiset. Tapahtuman johdosta tuli
yksi ukko ammuttua syyttömästi, joka oli sanonut niitten olevan valkoisia,
jonka luultiin meikäläisiä petkuttaneen, sillä ampujat kuitenkin olivat
saksalaisia niin kuin ukko oli sanonut, siis valkoisia. Muuten oltiin koko päivä ”sotamunteeri” päällä kivääri käden
ulottuvilla.
Seuraavana päivänä lähdettiin taas matkaan. Tommilaksi sanottiin kylää, johon
pysähdyttiin. Siellä näimme ensi kerran saksalaisia polkupyöräilijöitä ja
ratsumiehiä. Tuuloksessa sanottiin olevan 4000 vihollista saksalaisten
saartamana. Meidät sijoitettiin sen tien varteen ja Porkkalan kartanon
alueella olevan järven rantaan, jonka järven yli useita saksalaisia
pikakiväärisotilaita täysissä sotavarusteuksissa rahalompsa suussa uivat, ettei
”Rheissetelit” kastu. Viholliset olivat murtautuneet saksalaisten saarroksesta
ja alkoivat kymmentuhansine joukkoineen, vaimoineen ja lapsineen painaltaa
Lahtea kohden, jatkaakseen matkaa Venäjälle. Saksalaisten rintama oli siis Tuuloksessa murtunut ja nyt heille
avataan tie Lammin kirkolle ja saarretaan siellä. Siltä varalta meidät vietiin takaisiin Iso-Evolle, jos he viholliset
alkaisivat painaltaa sinne. Saksalaiset olivat antaneet määräyksen
tyhjentää kirkonkylä kolmen tunnin kuluessa.
Kirkkotapuli, joka oli ollut vihollisen asehuone, oli syttynyt jostain
räjähdyksestä, siitä oli syttynyt useita muitakin rakennuksia.
Voimakas painostus Tampereen, Hämeenlinnan ja oman osuutemme
Evon suunnalta ym. seikat vaikuttivat, että vihollinen painoi puolittain hillittömässä
paossa kohti Lahtea ja edelleen Venäjälle kuten heidän jättämistään papereista
myöhemmin meille selvisi, hävittäen mennessään kaikkea mitä eteen sattui.
Kosken pitäjän Etolaan oli kuitenkin saksalaisosastot
järjestäneet voimakkaan vastaiskun, jossa vihollinen tuli perusteellisesti
lyödyksi ja hajoitetuksi lähimetsiin ym. pääosan antautuessa, kun taistelun
jatkuessa heistä se jo näytti muodostuneen täysin epätoivoiseksi. Silloisten
tiedoitusten mukaan ensipäivän antautuneitten lukumäärä oli noin 16 tuhatta.
Seuraavana päivänä kun joukko-osastomme oli myöskin ottamassa ratsioihin osaa
lähimetsiköissä, oli tulos noin 4000 henkilöä.
Kosken Etolassa meidän vääpelimme haltuun joutuneista
papereista selvisi, että vihollisjoukossa oli myöskin naiskomppania ollut
toiminnassa. Senpä vuoksi vihollisen päiväkäskyssä oli tavallisesta
sotatekniikasta poikkeaviakin määräyksiä.
Saksalaisten tappiot meidän entisillä rintama-alueilla
todistaa kuinka suuri voimavarasto vihollisillamme oli Hauholla, Syrjäntakana
ja Tuuloksessa meitä vastassa. Tilastot näyttävät, että saksalaisten tappiot
nousivat Syrjäntaassa 200:n mieheen, enempään kuin mitä he itse olivat
laskeneet menettäneensä missään muussa taistelussa.
Mutta kun taas
lähdettiin matkaan Lammin kirkonkylään, siellä meillä vasta silmät avautuivat.
Miestä kuin meren mutaa ja melua ja tuhkaa, miesten ja hevosten ruumiita. Evon
opiston aitaa vasten nojaamassa ym.
Matkan määrä oli tällä
kertaa Kosken Putulan kylä. Aamulla mentiin heti ampuma-asemia tekemään.
Tiedettiin vihollisten rintaman olevan puristuksessa joka puolelta ja
odotettiin, koska se alkaa pullistua meille päin. Varaväkenä meillä sanottiin
olevan joku kouliintunut taistelujoukko. Meidät sanottiin pantua eturintamaan
sentakia, että majurimme tahtoi meillä niittää – niitättää – kunniaa itselleen.
Taistelua ei syntynytkään. Illalla taas muutettiin Kosken pitäjän Etolaan.
Oletteko te niitä Laihian miehiä?
Siinä oltiin nelisen
vuorokautta sodan viimeistelyvaiheissa. Etsittiin ja otettin talteen metsissä
piileileiviä vihollisia ja heidän tavaroitaan. Koko komppanian voimalla sitä
toimitettiin. ”Työmaan” reunaan päästyä tuli sieltä joukko toisensa jälkeen,
vapaaehtoisesti antautuen vangiksi. Olihan se kohtalon sattumaa, kun
muutaman miehen kanssa kuljetimme metsästä noutamaamme noin satapäistä joukkoa
suojapaikkaan, joukon suurimmalta osalta ollen niitä vihollisiamme, jotka
kyselivät, olemmeko me kuljettajat niitä Laihian miehiä, jotka olimme Hauholla.
(Repuissamme kun oli nimet paikkakuntineen.)
Olisi luullut, että kiristämme hampaitamme ja olemme nyrkit pystyssä. Itsensä,
paremmin sanoen itsessään olevan pahan, näytti tässä tilanteessa voittavan, kun
heidät on jo tehty vaarattomiksi, ei enää vihalle ylivaltaa, vaikka se
taisteluissa kuuluukin sen ominaisuuksiin. Ei siis enää voinut vihata, surkutella
vain.
Niin laajasti kuin
Hämeen rintama-alueita jouduimme patikoimaankin, joutui ajatuksissamme
kysymyksenalaiseksi, mitä me olisimme, jos olisimme eläneet ja kokeneet kaikki
ne elämykset, mitkä heillä elinaikanaan on ollut, niin kuka tietää, mitä
olisimme? – Surkuteltavalla tavalla vain maailman parantajain harhaan
johdettua joukkoa sopimattomine menetelmineen.
Meidän sotaretkiimme kuvastuu se leipätaistelun luonne, jota
eliminoi rintamamiehissämme kuokkamiehen luonnollisuutta ilmentävä näky. Voiman
tunne ei sodan leikissäkään voinut luottaa aikaansaannokseen ilman kotoista
piimää leileineen. Se Jussin mielestä vasta voimaa antoi sotakamppeitten
kantoon ja tehoon. Uskollisesti hän kantoi – Viittakripa-leiliään paikasta
toiseen. Harmoniseeraten turpeenpuskijan kuvaa. – ”Jussi, viittakrivalla
kannettava piimäleili ja korven kuokku.” Pääasiallisesti tämä sisältö oli
joukkueemme kotoisten töiden tuttua henkeä. Olisi vain pitänyt saada tämä
Jussin kantama viittakripa piimäleili sotamuseoon, mutta kun toiset veteraanit
puolimatkakrouvissa huvikseen sen piilottivat.
Sotaretkemme pääte oli Kärkölässä, johon Lammin Etolasta
lähdettyä saavuttiin jälkeen puolen päivän. Kärkölä ansaitsisi siellä saatuihin
vaikutelmiin paremmankin luvun kuin minkä olemme mahdollisesti painettavaan
historiaan ehkä saamaan. Se oli kosteikko
komppaniamme korpivaelluksessa. Saunat lämminnä. Ruokaa ja kahvia. Talot
talonpoikaisia, ihmiset talonpoikaisia, vastaanotto kaikkialla avonaista ja
sydämellistä. Tähän ehkä vaikutti sekin, että olimme ensimmäinen valkoinen
joukko paikkakunnalla. Siellä muuten saimme ensikerran seurustelukosketuksen
saksalaisiin sotilaisiin. Musiikkimiehinä värkkäsivät soittovehkeitä mistä
peltirasioista vain. Näillä ”sinfoniaansa” soittelivat nuorisoseuratalolla,
joka rytmi vei ja Saksan ja Suomen pojat keskenään pyörähtelemään. Yks´kaks
taas kajahti kuorossa heidän kansallislaulujaan. Vaikka sanat olivat outoja,
tehosi sävel niin, että meikäläiset puhkesivat laulamaan Maamme-laulun.
Avautuipa suureen maailmaan ikkunakin, alettiin saada
sanomalehtiäkin. Päivä toisensa jälkeen siinä norkoiltiin, kuljeskeltiin ja
vähän niin kuin harjoiteltiinkin pääasiassa kunniantekoja, jotka miehiä hermostutti.
Vallan toimettomina ei oltu, eräänä päivänä lähdettiin Mommilaan tarkastuksille,
puolimatkasta saatiin kumminkin pyörtää, koska sen piti olla myös vapaana.
Paluumatkalla lepäillessä kyselivät pojat, niin kertoo J. Nikkinen,
rannikkoruotsalaiselta komppanian päälliköltä, koska ne luvatut hameet tulevat.
Saisivat tulla jo. Alkavat omat vaatteet olla jo niin uloskuluneita. Jos sinne
paraatijuhlillekin pitää.
Puhuttaessamme joukoissamme joko Pietariin viemisestä tai
Helsingin paraatijuhlista, eivät ne mieltä elävöittäneet. Mieliala tuli
ylemmälle päällystölle tiedoksi. – Mieli teki kotiin vain, kun kerran työ jota
oli oltu tekemässä – työ maamme itsenäiseksi tasavallaksi, oli päätöksessä.
Jossa merkityksessä pieneltä osaltamme täyttämässä kansamme pitkäaikaisen
vapaudenkaipuun, alistaen henkemme Suomen kansan nousemiseen itsenäisten
kansojen joukkoon. – Kohtalo ei vain suonut sitä iloa, että koko kansa olisi
yhdistynein voimin ollut vierasta punaisuutta poistamassa isiemme maasta.
Suokoon Luojamme, että isänmaanrakkauden tunteet eläisivät ja kasvaisivat
nuorisossamme yleensä ja kaikkina aikoina.
Pienen kansamme mitä vaikeimmissa olosuhteissa joutuen
taistelemaan itsenäiseen vapauteen pääsyä, kansamme olemassa ololle. Suurempia
menetyksiä välttääkseen. Oli turvauduttava vieraaseen apuun. Saksan armeijan
Itämeren divisioonan toimiessa apunamme me yhtyneellä rintamaosastollamme,
Hauholla, Tuuloksen Syrjäntakaa Lammilla ja Koskella.
Rauhantöissä noin parinkymmenen vuoden kuluttua, satutti
kohtalo yhteen saman asian puolesta samoilla rintama-alueilla toimineet, eri
maan veteraanit. Oli mielenkiinto ominaisessa laadussaan puoleensavetävä,
päästyä pienen kansan itsenäiseen elämään, sen taistelun kautta. Mielentila oli
sanoin kuvaamaton ja sydämellinen saksalaisen sotaveteraanin lausuessa
ihailunsa suomalaisista, jotka niin sitkeästi suurta ylivoimaa vastaan
taistelivat, vieden itsenäisyytensä päätökseen. Tämän saimme kokea sillä
yhteisellä meillä olleella rintama-alueella, lausui saksalainen meikäläiselle
sodan tehtävissä olleelle vääpelille, tämän oltua maataloushallituksen
retkikunnan mukana tutustumassa saksalaiseen asutustoimintaan.
Sota silloisissa
oloissa oli kylläkin välttämätön paha. Voitto epäilemättä tuli oikealle
puolelle. Monta vapaussodan veteraania, pataljoonassamme taistellutta
Laihiankin miestä, joutui matkansa päättämään raskaissa olosuhteissa. Me
retkestämme eloon jääneet muistamme mitä he taistelutovereina olivat meille, ja
maansa vapaudelle.
Toukokuun 12. päivänä pääsivät kotiin lähtevät matkaan, joka
oli tehtävä poiketen Seinäjoelta Lapualle luovuttamaan sota-aseet sikäläiseen
varikkoon.
Juho Eemil Rinta |
Kotimatkalle lähdettäessä koottiin pataljoona Kärkölän Nuorisoseuran kentälle, pataljoonan päällikön noustua korokkeelle, majuri Collianderin lausuen: ”Sotaretkemme on päättynyt. Se ei teille sotilaani ole ollut läheskään helpoimpia. Se on kysynyt peräänantamattomuutta, sitkeyttä ja rohkeutta.” Mainiten odottamattomasti tässä suhteessa kiitoksin Laihian miehet. ”Kaikkia meitä lohduttakoon tyytyväisyys siitä, että olemme tahtoneet antaa parhaamme maamme vapaudelle. Sotilaani, vilpitön kiitokseni teille! Rauhaa ja onnea elämällenne.”
Olipas mielenkiintoinen kirjoitus! Muistuu mieleen Huhtamäen Mikko-paapan jutut, joita lapsena vähäisesti ymmärsi. Vaikuttavaa, miten empatialla ymmärrettiin sotaan johtaneita syitä ja tarjottiin väkivallatonta vaihtoehtoakin, joka kuitenkin siinä vaiheessa oli ohitettu.
VastaaPoistaTässä olisi ihmiskunnalla opiksiottamista tänäänkin, globaalisen eriarvoisuuden kasvaessa. Voitaisiinko asioita ratkoa sotimatta ...
Kiitollisena, rajattoman kiitollisena, että kuitenkin minä ja ikätoverini saimme kasvaa vapaassa Suomessa,
Maija Wiik
Maija, kiitos viestistäsi! Juuri siitä minäkin olin iloinen, että kuitenkin löytyi ymmärtämystä sodan syitä ja myös ihmisiä kohtaan. Toivoisin, että voisin olla välittämässä tätä ymmärtämystä enkä rintamalinjajakoja. Olen kiitollinen isoisästä ja kaikista heistä, jotka eri paikoissa ja eri aikoina toimivat hyvien arvojen puolesta.
PoistaTätä lukiessani muistin Teemu Keskisarjan sanat - kun häneltä kysyttiin oliko se vapaus-, kansalais- vai mikä sota. Hän vastasi - se oli vapaussota, vapaudesta ne punaisetkin taistelivat.
VastaaPoistaJäin miettimään ... millainen olisi ollut punaisten vapaa Suomi.......
Riitta Kop
Minä taas mietin tänään, että ehkä nyt on juuri näin hyvin siksi, että punaiset nousivat kapinaan. On vaikea nähdä miten, mutta sekin vaikutti tulevaisuuteen, ja uskon, ettei heidänkään uhrinsa lopulta ollut turha. Tuli torpparivapautus ja mentiin eteenpäin. Ja löydettiin yhteinen isänmaa.
Poista"Hämeenlinnan ja Tuuloksen tiellä partioiden kuultua kovat ammunnat ja arvatessa tilanteen, lähtivät järvelle pitkin kuulasadetta, jossa loppurantaa lähestyessä kuulat sattuivat mm. Puistoseen joka heti kaatui, ja Saareen joka haavoihinsa kuoli Oriveden sairaalassa sekä Juho Koskiniemeen, josta tuli elämänikuinen jalkainvalidi."
VastaaPoistaKo. Puistonen oli isoisoisäni, ja olikin mielenkiintoista ja samalla surullista lukea tämä.
Kiitos viestistäsi,ja hyvä, että löysit blogiini ja sait lukea tämän silminnäkijätodistuksen. Valoisaa kevättä sinulle.
Poista