Kunnioitus

Useimmat meistä tekivät jotain juhlistaakseen Suomen suurta juhlavuotta. Meillä isäntä valaisi lipputangon. Kuopus osallistui kaatuneiden kunniavartioon Helsingin pitäjänkirkolla ja esikoinen tyttärineen oli siellä yleisönä ja valokuvaamassa.

Kuva: Anna Perälä

Minä tein havuseppeleen Aino-tädin haudalle, joka menehtyi rintamalla saamaansa lentävään keuhkotautiin eli tuberkuloosiin 1940. Osallistuimme myös itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelukseen ja sen jälkeen tapahtuneeseen kunnianosoitukseen, missä koululaiset laskivat havuseppeleet jokaiselle Laihian sankarihaudassa lepäävälle vainajalle. Aino Linnea on kuitenkin haudattu paapan toivomuksesta sukuhautaan, joten hyvä kun havahduin itse tekemään seppeleen.

Eilen suoritimme isännän kanssa eräänlaisen kansalaisvelvollisuuden ja kävimme katsomassa uusimmen elokuvan Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Elokuva oli, niin kuin pitääkin, jyrkästi sodan vastainen. Tarkoitan, että vaikka kuvattiin sankareita, ei sotaa ihannoitu eikä näytetty ruusuisten silmälasien läpi. Minulle jo elokuvan katsominen oli kolme tuntia kärsimystä, melkein kuin sodassa olisi ollut. Ihmetellä täytyy rintamalla olleiden sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, että he jaksoivat niin, että saimme pitää itsenäisen Suomen. Ja ihme on, että moni elossa selvinnyt palasi rintamalta kaikesta huolimatta työkykyisenä rakentamaan meille tätä hyvinvointia. 

Poikani "Pom" kävi itsenäisyyspäivän iltana koiran kanssa isäni tekemällä laavulla paistamassa makkarat. Hän oli otsalampun valossa kävellyt myös läheiselle kukkulalle, jossa on muinaishauta 1500-luvulta eKr eli kivikauden loppupuolelta, tai ehkä se nykyisen ajoituksen mukaan on jo pronssikautta. Silloin israelilaiset asuivat vielä Egyptissä. Tänään Pom (nimi muutettu) sanoi, että oikeastaan meidän täytyy kunnioittaa myös heitä, jotka ensinnä asuttivat nämä seudut. MIelestäni se on hieno ajatus. Nuo ihmiset löysivät tämän kauniin maan ja elannon täältä. Silloin Litorinanmeri lainehti vielä tässä kohden. Emme tiedä, millaista kieltä nuo ensimmäiset asukkaat puhuivat, mutta he rakastivat tätä seutua ennen meitä. 

Tänään, juuri näillä hetkillä, on kulunut 30 vuotta siitä, kun sisareni kuolivat liikenneonnettomuudessa. Myös he ehtivät tehdä paljon nuoresta iästään huolimatta, ja jättää jäljen monien sydämeen. Osaisinpa minäkin jättää sellaisen kauniin muiston. Kun kävin haudalla, joku oli jo käynyt sytyttämässä sinne muistokynttilän. Kiitos!