sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Eväsleipää linnuille

Taivalkosken kirkon Leipäsunnuntain messun loppumusiikkina soi viululla Leivästä enkelten. Siitä laulusta tulee aina mieleen Yhteiskoulun rehtorimme rovasti Yrjö Luukko. Siihen aikan koulun päivänavauksia sanottiin muistaakseni vielä aamuhartauksiksi. Oli kuitenkin jo siirrytty keskusradioaikaan eikä enää kokoonnuttu juhlasaliin pyörtyilemään. Luukon aamuhartauksien musiikkivalikoima oli aika suppea, ehkä hänellä ei ollut niin montaa vinyylilevyä. Toinen kappale muistutti: Leivästä enkelten sai osan ihminen, taivainen voima sen on kautta aikojen... Toista kappaletta en juuri nyt saa päähäni, mutta muistan kyllä kun kuulen. Ehkä joku lukijoista muistaa? Leivästä enkelten oli soolokappale, mutta se toinen oli kuorosovitus. 

Luukon suosikkilauluista vähän vitsailtiinkin, mutta kun hän jäi eläkkeelle, niitä tuli tietenkin ikävä. Minullakin oli tapana pitää oppilaskunnan edustajana päivänavauksia, joiksi niitä jo alettiin kutsua, ja niinpä kerran pyysin Luukon vinyylin ja pyöräytin sitä. Luulenpa, että useinkin käy niin, että myöhemmin ikävöi juuri jotain sellaista mitä ei uskoisi kaipaavansa.

Muistan, että yleensä sain inspiraation pitämääni päivänavaukseen jostain hengellisestä laulusta, joita kuuntelin C-kaseteilta. Laulujen sanat tuntuivat niin merkityksellisiltä. Taisin vähän paasata silloin(kin). Olin tänään kirkkokahveilla Udeliuksen (isäni tapasi sanoa Udellin) Marja-Riitan luona Karjalaisessa, mutta emme onneksi päätyneet muistelemaan kouluaikoja, vaan keskustelimme pikemminkin sen jälkeisistä tapahtumista. 

Usein minua jotenkin kiusaa oma nuoruuteni ja 70-luku, vaikka eikö se ole aivan normaalia, että nuoret ovat niin on-off. Toisaalta kouluajoissa on kuitenkin paljon myös muistamisen arvoista. Jotkut opettajien opetukset vaikuttavat elämänasenteisiin ja tekemisiin vieläkin. Joitakin opetuksia pulpahtelee muistin uumenista sopivalla hetkellä. Rovasti Luukko veti kelloaan ja opetti, että siunaus on tärkeintä mitä kirkosta voi saada, ja hän suuresti ihmettelee, miten ovi käy ja joku lähtee jumalanpalveluksesta juuri ennen Herran siunausta - jos niin kiire on, niin on sitten paree lähtiä jo ennen kolehtia. Ja lehtori Laura Vilkki opetti, että ei pidä ottaa käsiinsä eksyneennäköistä linnunpoikaa, sillä siihen jää ihmisen haju, ja jos emo sen sitten löytäisikin, ei enää piankaan ota sitä omakseen. Sienestysaikana muistan aina, miten Vilkki kertoi kylväneensä vuosikymmenet puutarhaansa kanttarellien perkuutähteet, ja lopulta sinne nousi kuin nousikin kanttarelleja. 

Blogin kirjoittamisessa lienee ollut pitkähkö tauko. Olen kaivannut inspiraatiota, sillä ei viitsisi kirjoittaa, jos ei ole mitään sanottavaa. Kirjoittamistani inspiroi usein joku kuva, mutta kansioista ei ole löytynyt mitään, mikä olisi sytyttänyt. Niinpä olen viime päivinä vapaahetkin tepastellut luonnossa lumikengillä järjestelmäkameran ja pitkähkön putken kanssa. Mutta ei ole tullut yhtään kunnon kuvaa, ja niinpä kirjoittaminenkin on jäänyt. Tänään iltapäivällä kävin koiran kanssa haistelemassa majavan jälkiä, mutta emme jaksaneet purolle asti. Korkean kuusen latvassa oli lintu, jota epäilin kuukkeliksi, vaikka pyrstö näytti alaviistoon lyhyenlaiselta. Leipää ei ollut mukana. Aina ei ole annettavaa, joskus on hyvä tyytyä saamapuolen osaan. 

4 kommenttia:

  1. Alakoulun aamunavaus.. Olin lapsi 80-luvulla ja meillä oli koulun aulassa urkuharmoni jolla virret säestettiin. Muistan ilmapalkeiden suhisevan äänen vieläkin sekä monet virret. Enpä tosiaan olisi uskonut muistojen muuttuvan kultaisiksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Lapsena opitut virret ovat syöpyneet syvälle. Perälän kansakoulussa veisattiin usein "Nyt silmäni mä nostan taas ylös mäkihin, saan avun armaan sieltä, ja avun kaunihin. Hän on mun apunani ken maan ja taivaan loi. Hän kuulee huutoani ja auttaa kyllä voi." Virsi alkaa nykyään toisin ja siksi sitä on hieman vaikea löytää, mutta numero on 383. Muistan myös joitakin kansakoulun aamuhartauksien aiheita. Ehkä kerron niistä joskus blogissa :D

      Poista
  2. Luonto ei odota lahjoja, eikä kuukkeli sano, että on "autuaampi antaa kuin ottaa".
    50-luvulla aamuhartauksiin kokoonnuttiin koulun juhlasaliin pyörtyilemään. Ja niitä hetkiä tuli ikävä jo 1958, kun muutimme Australiaan ja hartaushetken sijaan marssimme ympäri helteistä koulun pihaa, välillä pyörtyen. Ohjelmaan kuului myös valan vannominen Australian lipulle ja kuningattarelle:
    "I am an Australian.
    I love my country.
    I salute her flag.
    I honor her queen.
    I promise to obey her laws."
    Oikein ihanaa huhtikuuta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olipa Australiassa marssimiset ja vannomiset. Tässä juuri pisteltiin paastoruokaa mämmiä, mutta kermalla. Hyvää pääsiäisen odotusta!

      Poista