Takamus on kyllä vieläkin kipeä. Häntäluu ei tiettävästi ole murskana, mutta takalisto on mustelmilla. Ei kaatuminen mukavaa ole. Onneksi minulla on ollut hyvä ruokahalu, ja takamuksessani on jonkin verran pehmusteita. Takana on monta epäonnistumista, mutta ilman riskinottoa ei tule onnistumisiakaan.
Tänään on tullut uutta puhdasta pehmeää lunta. Juuri sopiva keli K-violetille, joka on eräs suosikkivoiteistani. Tuuli oli pyryttänyt ladun näkymättömiin, ja paikoin sai halkaista kinoksia, jotka ulottuivat puolisääreen. Mutta umpihankihiihtohan on hyvin kuntoa kasvattava urheilulaji. Niin kai ajatteli vastaan tullut mieskin, joka hiihteli vapaalla hiihtotyylillä. Sivuutimme hänet koirani kanssa sivistyneesti latu-uran laitaa kulkien. Hän kuitenkin pyllähti heti ihan tasaisella maalla, sotkeutui omiin suksiinsa. Varsin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon olosuhteet.
Elämän baana on haastava. Onnellinen se, jolla on edellähiihtäjiä, kanssatamppaajia ja rohkaisijoita ladun varrella. Kova pohja autta myös melkoisesti. Omassa elämässäni luja pohja on löytynyt siitä, että olen saanut luottaa Jumalan johdatukseen ja siihen, että hän virvoittaa väsyneen ja antaa voimattomalle voimaa (Jes.40).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti