Rakkaudesta vanhuksiin

Tänään vähän jännitti, kun menin täällä Taivalkoskella ensimmäistä kertaa pitämään ehtoollishartauksia vanhusten palvelukoteihin ja terveyskeskuksen vuodeosastolle, ihan yksinäni. Hartauskierros tehdään kaksi kertaa kuukaudessa, ja ehtoollista vietetään noin kerran kuussa. Onko väkeä, osaanko toimia, osaanko kohdata nämä vähän eri kieltä puhuvat vanhukset? Sitäkin iloisempaa oli todeta, että hoitajat olivat kahdessa paikassa kuljettaneet runsain määrin asukkaita saliin odottamaan jumalanpalvelusta. Terveyskeskuksessa oli tapahtunut inhimillinen erehdys, ja hartaushetki oli unohtunut. Siitä huolimatta hoitajat kiirehtivät heti kutsumaan väkeä paikalle, ja koolla oli lopulta saman verran väkeä kuin "viimeisellä ehtoollisella". 

Arvostan valtavasti sitä, että hoitajat näkevät ja tunnustavat vanhusten hengelliset tarpeet ja näkevät vaivaa, että asukkaat pääsevät veisaamaan ja nauttimaan Herran ehtoollista. Hartauden jälkeen monet ovat kuulemma usein myös iloisempia ja  rauhallisempia, kun ovat saaneet hengellistä ravintoa. On myös pienelle pitäjälle iso asia, että on oma terveyskeskuksen vuodeosasto, missä potilaat ovat "lähihoidossa". Asiat tuntuvat olevan täällä vanhusten osalta hyvällä mallilla. 

Tänään noihin kolmeen hartauteen osallistui yhteensä 67 henkeä. Veisuu kaikui, ja 56 henkilöä nautti ehtoollisen. Saamme pitää Taivalkosken kirkossa monta messua ennen kuin saamme saman verran ehtoollisella kävijöitä, sillä täällä on selvästi arkuutta tulla ehtoollispöytään. Messukävijöistä yleensä alle puolet osallistuu ehtoolliselle. Olen useammalta ihmiseltä kuullut, että muistissa on opetus, jonka mukaan täytyy olla vahva usko ennen kuin voi mennä ehtoolliselle. Kuitenkin ehtoollinen on annettu uskon vahvistukseksi, ja Luther käskee suorastaan tunkemaan ehtoolliselle. 

Olen muistellut tänään myös ensimmäisen seurakuntani Jurvan terveyskeskuksen rakkaita vanhuksia, joista muutamat sanoivat, että he rukoilevat puolestani joka päivä. Monet heistä olivat uskon esimerkkejä ja sain heiltä paljon voimaa. He kaikki ovat jo siirtyneet kirkkaampaan kevääseen, mutta ehkä saan täältä uusia vanhusystäviä.

Yritimme Vaasassa viime vuoden lopulla koota palvelukotien johtavia hoitajia keskustelemaan vanhusten hengellisistä tarpeista. Kaupunkiin on noussut runsaasti uusia palvelukoteja, ja seurakunnan työntekijät ehtivät vierailla niissä nykyään kolme kertaa kevätkaudella ja kolme kertaa syyskaudella. Halusimme kuulla hoivalaitosten odotuksia ja toiveita seurakunnan hartauksiin nähden. Toki seurakunnallakin on toiveita, kuten että joku hoitajista olisi paikalla hartaudessa eivätkä läsnä olevat hoitajat häiritsisi tilannetta liikaa keskinäisellä keskustelullaan. Joskus tuntee itsensä myös vähemmän tervetulleeksi, vaikka haluaa vain palvella seurakunnan jäseniä, joille hengelliset asiat ovat tärkeitä. Neuvotteluumme ilmoittautui muistaakseni vajaat puolet kutsutuista eli seitsemän johtavaa hoitajaa, mutta vain kolme tuli. Jotainhan se kertoi. On tietenkin jotenkin ymmärrettävääkin, että jos eivät uskonasiat ole tärkeitä itselle, ei ehkä ymmärrä, miten tärkeitä ne saattavat olla hoivattavalle. Omalta osaltaan asiaan vaikuttaa tietysti myös hoitotyön kiireisyys.

Olen ilmaissut oman hoitotahtoni lapsilleni näin: Toivoisin pääseväni heidän isänsä kanssa samaan dementiakotiin, ja toivon, että he muistaisivat mainita hoitajille, että se on sitten hoitovirhe, jos ei äitiä viedä kaikkiin hartauksiin.