maanantai 31. lokakuuta 2016

Juhlapuku

Namibialaiset pukeutuvat todella kauniisti, ihan viimeisen päälle. Melkeinpä sain matkalla hävetä omaa vaatimatonta tyyliäni. Windhoekin peltikylistäkin lähdetään kauniissa vaatteissa ja hienoissa kampauksissa sunnuntaiaamuisin yhdeksäksi kirkkoon. Minä käytin jumalanpalveluksissa Dahlstenin Suvin kehotuksesta papinpaitaa, ehkä se korvasi littanat hiukset ja meikkauksen puutteen.
Emmanuelin seurakuntaa
Hyvästelimme Namibian pääkaupungin osallistumalla sunnuntaina Emmanuelin seurakunnan jumalanpalvelukseen. Kirkossa oli yli 2000 henkeä väkeä, ja kirkkosalia olikin hiljakkoin laajennettu yli 700 hengen lisäosalla, että mahdollisimman moni mahtuisi mukaan. Aamusella klo 7 alkaen kirkossa oli ollut kuukausittainen kastejuhla, jossa oli kastettu 141 lasta. Kun astelimme kirkkoon, näin miten eräs äiti vaihtoi lapseltaan kastemekkoa. Menin muitta mutkitta vauvan luo ja luin hänelle siunauksen. Kirkon penkissä taas eräs noin kolmivuotias poika tuli suloisena lähelle ja luin hänellekin siunauksen.

Oli  taas lämmin sekä tunnelman että ilmaston puolesta. Jaksamista auttoi, että olin ostanut virsikirjan ja saimme lauleskella mukana ndongaksi ja kwanyamaksi. Suuri osa sävelmistä oli tuttuja körttisävelmiä. Lähetystyöntekijämme ovat vieneet herännäisyyden henkeä Namibiaan, mutta ehkäpä namibialaisissa on jotain sellaista hiljaista iloa, että se istuukin kulttuuriin.

Jumalanpalveluksen aikana eri ikäiset lapset poistuvat vähän eri aikaan omaan pyhäkouluunsa. Tämän kirkon vieressä oli katos, jossa yli 100 lasta kerrallaan osallistui pyhäkoulujuhlaan. Jumalanpalvelus kesti kolmisen tuntia, joten loppupuolella palvelusta vauvat alkoivat kitistä, mutta ei se ainakaan minua haitannut – ehkä kävi vähän sääli, josko vauvoille riittää maitoa tuossa helteessä.  

Jumalanpalveluksen mitta ei johdu saarnasta eikä liturgiasta, mutta asiaan kuuluu tervehdyksiä ja paljon kuoroesityksiä. Kirkolliset ilmoitukset kestävät puolisen tuntia, joskus tunninkin. Ehkä ne yhteisölle ovat tärkeitä, vaikka ulkopuolisesta näyttää, että suurimmalla osalla on kännykät, ja sitäkin kautta tieto liikkuisi. Ilmoitusten aikana pyydettiin mm. kaikkia aamun kasteperheitä nousemaan ylös ja heille lausuttiin onnittelut.

Seurakunnassa on paljon kuoroja, jotka kilpailevat siitä, mikä kuoro saa kulloinkin esiintyä jumalanpalveluksessa. Nyt lauluvuorossa oli kaksi kuoroa, ja emerituspiispa Tomas Shivute johti toista hyvin tasokasta kuoroa parin laulun ajan. Ehtoollismessua vietetään vain kerran kuussa. Kolehdin antaminen on yleensä varsinainen tapaus, kun kaikki tulevat riveittäin eteen antamaan lahjansa. Tällä kertaa jumalanpalvelusta oli ehkä lentoaikataulumme takia lyhennetty niin, että kolehdin sai antaa jumalanpalveluksen päätteeksi ja me saimme antaa ensiksi.

Ilmeisesti aina kuun viimeisessä jumalanpalveluksessa kutsutaan siinä kuussa vuosia täyttäneet eteen siunattavaksi, sillä tällä kertaa kutsu kävi lokakuussa syntyneille. Astelimme Joukon kanssa eteen ja saimme muiden mukana siunauksen ja muistolauseeksi Room. 1:16-17: Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Siinä muistolausetta tulevalle vuodelle: että en häpeä evankeliumia!

Päivi ja Ilkka Repo
Jumalanpalvelukseen osallistuivat myös Vaasan suomalaisen seurakunnan nimikkolähetit Päivi ja Ilkka Repo, jotka tällä hetkellä ovat ainoat suomalaiset lähetit Namibiassa. Ilkka Repo koordinoi Suomen Lähetysseuran Lounais-Afrikan (Namibia, Angola, Botswana, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe) työtä ja yhteistyötä kirkkojen kanssa. Päivi toimii mm. tiedotustehtävissä. Hän on myös pastori, lukenut myöhemmällä iällä niin kuin minäkin.

Tapasimme lähetit ensi kerran aivan matkan alussa ja he osallistuivat kanssamme perjantai-iltana myös illalliselle. Minua hävetti, kun vasta illallisella tajusin, että he ovat nykyään seurakuntamme nimikkolähettejä. Asiasta ei ollut töissä puhetta ehkä siksikään, että olin matkalla omin kustannuksin, enkä seurakunnan lähettämänä. Sain kyllä toisen viikon palkallista virkavapaata. Repojen lähettisopimus on solmittu sen jälkeen, kun jätin lähetyspastorin tehtävät. Muistelen nyt, että heidän puolestaan on rukoiltu messussa, mutta nimimuistinihan on aivan olematon. No, nyt lähetit tulivat persoonallisesti tutuiksi ja yhteys varmaan säilyy tästä eteen päinkin, ainakin rukousyhteys. Lähetystyö vaatii tänäkin päivänä sekä henkilökohtaisia uhrauksia että varjelusta ja siunausta.

Viimeisen iltamme kokoavassa keskustelussa kysyimme mainioilta matkanjohtajiltamme Päivi ja Sakari Löytyltä, mistä saa voimaa, että jaksaa tehdä työtä noissa erilaisissa olosuhteissa. He kun ovat aiemmin toimineet Namibiassa 12 vuotta ja aikovat ensi vuonna taas kentälle. Päivi vastasi, että namibialaiset ovat aivan ihania, keskustelevia ja kannustavia työtovereita. Heidän kanssaan on innostavaa tehdä työtä. Ja voimaa saan ennen kaikkea yhteisestä joka sunnuntaisesta jumalanpalveluksesta.

Kotilentomme kulki Johannesburgin ja Lontoon kautta niin kuin menomatkakin. Lontoon aamusumu aiheutti pienen viivästyksen, mutta pitkällä matkalla se on luonnollista. Seutulassa kaipasin Windhoekin, Johannesburgin ja Lontoon lentoasemien siistejä vessoja, ja vaikka Namibian helle vähän uuvutti, sopi se mainiosti nivelilleni. Muuten on mukava palata taas kotiin. Iloisina ajelemme nyt Pohjanmaalle hyvin rikkaina kokemuksista ja kiitollisina mukavista matkatovereista. Nuhjaantunutta matkaolemusta ei tarvitse hävetä, sillä Jumalan voima voi joskus heijastua vaatimattomastakin kulkijasta.
Emmanuelin kirkonmäki



sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Erilainen luonto, samanlainen ihminen



Olemme nyt ajaneet Etoshan kansallispuiston läpi ja saaneet nauttia täysin siemauksin Afrikan villistä luonnosta ja kauniista eläimistä. En ollut odottanut mitään tuollaista. Luulin, että hyvässä lykyssä näemme virtahepoja. Virtahevot räpiköivät kuitenkin Angolan rajavirralla, joten näimme kaikkea muuta, mutta sitäkin runsaammin.


Joissakin tilanteissa matkallamme olemme huomanneet, että pappi on täällä aikamoinen Kingi sukupuolesta riippumatta. Joukon mielestä se menee joskus vähän liiallisuuksiin, ei pappien tarvitsisi sekaantua joka asiaan. Luulen että se on kuitenkin osittain perintöä myös meiltä suomalaisilta. Jossain vaiheessahan meidänkin yhteiskunnassamme papit opettivat salpietarin käyttöä ja ojitusta. Täällä koko kirkon agenda perustuu ihmisen kokonaisvaltaiseen huomioimiseen ja työ on hyvin monipuolista. Monissa seurakunnissa pappi on ainut palkattu työntekijä ja siksi koettaa ohjata kaikkea laulun aloituksesta lähtien. Siinä on hyvää ja huonoa. Huonoa siinä on se, että pappi voi väsyä ja seurakuntalaiset voivat turhautua, sillä pappi ei ole kaikkien asioiden asiantuntija. Toisaalta Namibian kirkossa myös seurakuntalaisilla on paljon vastuuta, on toimintaryhmiä kuten pyhäkoulu, nuoret, eri kuorot, naisten ryhmä, miesten ryhmä, diakoniaryhmä - ja niillä omat veturit.

Uskonnollinen eetos ei tule kovin vahvasti esiin Namibian kirkossa. On selvää, että kaiken työn pohjavirtana on halu seurata Kristusta. Mutta kyllä täällä puhutaan paljon ihan tavallista arkipuhetta, sillä ihmisillä on paljon ongelmia.  Ryhmämme papit, diakonit ja muut asiasta kiinnostuneet saimme keskiviikkona iltapäivällä olla seurakunta- ja diakoniatyöhön painottuvassa workshopissa Läntisen hiippakunnan pääsihteeri Gideon Nitengen, Lähetystyön johtaja Nehemia Sheefenin ja Diakoniatyön johtaja Aina Sheethenin kanssa. Oppaana ja tulkkina meillä oli Päivi Löytty, joka tulee ensi vuonna tänne auttamaan uudistuksessa, jossa kirkon julistus- ja diakoniatyö yhdistetään. 

He kertoivat, että seurakuntalaiset etsivät kirkolta apua mm. perheongelmissa ja aviopuolison etsimisessä. Tyttöjen on vaikea löytää hyvää miestä, kun gentlemannit eivät lähesty ja kosi, eikä tyttöjen ole hyvä olla aloitteellisia. Osa miehistä on muuttanut etelän kaupunkeihin ja osa on alkoholisoitunut, joten hyvistä miehistä on myös pulaa. 

Kysyimme itsemurhien lisääntymisestä Namibiassa. Itsetuhoisuus on yleisempää nuorten miesten parissa.  Syinä mainittiin työttömyys, epäonnisesti päättynyt parisuhde, päihteidenkäyttö, vakavat sairaudet kuten AIDS sekä perheväkivalta. Kerroimme, että myös suomalaisilla on ollut korkeat itsemurhaluvut, mutta käyrissä ollaan päästy alaspäin. Välineinä meillä ovat olleet mm. mielenterveystyö ja palveleva puhelin. 

Diakoniajohtaja kertoi, että hyvin suuri osa hänen työpanoksestaan menee AIDS-työhön. Siinä onkin saatu tuloksia, kuten sairaalassa kuulimme. Seurakunnissa on ensinnäkin sairastuneiden kotihuolenpitoa. Koulutetut vapaaehtoiset menevät HIV-positiivisten koteihin, kehottavat ottamaan lääkityksen, syömään hyvin ja menemään tarvittaessa sairaalaan saamaan hoitoa. He antavat myös henkistä ja hengellistä tukea. Toiseksi kirkko järjestää sosiaalisen käyttäytymisen opetusta useille ikäryhmille erikseen:  11-15, 15-18, 18-24 ja yli 24-vuotiaille.  Nuoret ja nuoret aikuiset saavat oppia tärkeitä asioita mm. yhteisen keskustelun, draaman ja runojen kautta. 

Kirkko täällä tekee paljon sellaista sosiaalista työtä, joka on järjestetty hyvässä yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Tämä koetaan hyväksi asiaksi. Yli 90 % namibialaisista on kristittyjä ja kuuluu johonkin kirkkokuntaan, joten kirkolla on hyvät mahdollisuudet ja paljon asiantuntemusta tavoittaa ihmisiä. Kerroimme miten Suomessa köyhien auttaminen on yhteiskunnan tehtävä, mutta kirkon diakoniatyössä pyritään auttamaan erityisesti heitä, joita kukaan muu ei auta, väliinputoajia ja ongelmineen yksin jääneitä.

Kirkon huolena tuntuu täälläkin olevan nuorten vieraantuminen uskosta ja kristinuskon perusasioista, vaikka meidän silmin kirkoissa on paljon lapsia ja nuoria. Keskusteltuamme pitkään lapsi ja rippikoulutyöstä, joku kysyi lähetystyön johtajalta, mikä on hänen unelmansa, millainen hän toivoisi heidän kirkkonsa olevan kymmenen vuoden kuluttua. Hän sanoi, että unelma on parannettu, parantunut, tervehtynyt hiippakunta. Kärsiviä ihmisiä tulee auttaa. Toivoisin että ihmiset saisivat elää tasapainoisessa ympäristössä, että he voisivat ansaita jotain ja tulla toimeen ja että alkoholismi vähenisi. Tähän tarvitsemme tukea sekä sisältä että ulkoa, sillä tällä hetkellä suurin osa ihmisistä on avun tarpeessa.

Torstaiaamuna meillä oli Joukon kanssa mieluisa tehtävä, sillä saimme pitää ryhmällemme aamuhartauden Oniipan lähetystalolla. Oniipan lähetystalo on toiseksi vanhin pystyssä olevista suomalaisten rakentamista lähetysasemista. Talon tunnelma hiljensi meidät kaikki ja paikalla oli rukouksen henki. Rukoilimme hyvää sadekautta tähän maahan, ja jo illalla kasvoillemme lankesivat ensimmäiset pisarat, kun olimme katselleet leijonien ja sarvikuonojen kanssakäymistä vesipaikalla ja olimme kävelemässä taskulampun valossa hotelliin. Rukoilemme myös Jumalan siunauksen sateita niin Namibiaan kuin Suomeen, niin että Kristus saisi olla kuningas ja osaisimme seurata häntä ja säteillä hänen valoaan. 

torstai 27. lokakuuta 2016

Onandjokwe

Onandjokwe tarkoittaa mustaa hanhea
Tänään oli ihana lähteä aamukävelylle, kun vähän kalvehti niin kuin kotona Laihialla sanotaan. Kävimme tohtori Selma Raunion haudalla ja jatkoimme siitä Onandjokwen sairaalaan, jonka Selma perusti 1911. Sitä ennen hän otti vastaan potilaita Oniipan lähetysasemalla tultuaan maahan 1908. Kesti kuukausia ennen kuin lääkkeet tulivat Suomesta, mutta tohtori sai heti paljon potilaita. Hän ei nyrpistänyt nenäänsä luonnonlääkinnällekään ja amboissa herätti suurta luottamusta, että haavan päälle pantiin valkoinen side.  Olen aiemmin kirjoittanut Selmasta jotain blogikirjoituksessa Kylmäkorven tiellä ja etelänristin alla.

Onandjokwen sairaalan
ylilääkäri Igor Petrov
Alkuperäinen Onandjokwen sairaala pyöreine sairasmajoineen paloi 1958, mutta paikalla on nyt moderni sairaala, Onandjokwe Lutheran hospital. Enpä olekaan ennen nähnyt luterilaista ksairaalaa, mutta varmaan niitä maailmassa on muitakin. Sairaalan kauniissa kirkossa kuulimme sairaalan ylilääkäri Igor Petrovilta, että sairaalassa on 6500 synnytystä vuodessa ja lapsikuolleisuuden vähentämisessä ollaan päästy eteenpäin. Sairaalassa syntyneistä kilon painoisista keskosista joka neljäs selviää. 

Myös odottavien äitien AIDS on vähentynyt niin että tällä hetkellä vain noin 12,5 % äideistä kantaa AIDS:ia. Sairaalassa on vain 25 lääkäriä ja 400 sairaanhoitajaa, mutta päivittäin tulee hoidettavaksi 1700 ihmistä, osa lähetteellä niin kuin on tarkoitus, suuri osa ilman lähetettä. Keskimääräinen elinikä Namibiassa on nyt reilut 61 vuotta, mutta pääministerin asettama tavoite on 64 vuotta. 

Rainion seuraaja venäläinen Igor on rakentanut sairaalan alueelle uuden hyvän saunan ja saunonut yli 140 asteen löylyissä. Hän kertoi, että usein ihmetellään suomalaisten ja venäläisten saunomisinnostusta. Siihen on olemassa sellainen vastaus, että kun ei olla varmoja taivaaseen pääsystä niin harjoitellaan, jos joudutaan siihen kuumaan paikkaan. Kuulosti varsin körttiläiseltä puheelta.

Selma Rainio oli monessa suhteessa edistyksellinen. Hän ymmärsi mm. sen, että suomalaiset lähetit väsyvät helteessä ja malarian kourissa, eivätkä jaksa tauotta, vaan tarvitsevat vuosittain muutaman viikon virkistysloman, jolloin on oikeus poistua lähetysasemalta. Viiden vuoden välein olisi syytä päästä Kapmaalle asti. Lääkärin auktoriteetilla hän puhui tästä asiasta 1911 Lähetysseuran apulaisjohtajalle Hannu Haahdelle, joka vieraili työkentällä.

Sairaalapastori Teopolina Amoomo
Sairaalassa vaikuttaa edelleen tohtori Selma Rainion henki niin että ihminen pyritään huomioimaan kokonaisvaltaisesti. Tässä työssä sairaalapastori Teopolina Amoomolla on suuri merkitys. Viime ajat työssä ovat olleet raskaita, sillä monella on nyt vaikeaa ja itsetuhoisuus on lisääntynyt. Sairaalan kauniissa kirkossa pidettyjä hartauksia voi kuunnella potilashuoneissa ja siinä on hänen tilaisuutensa julistaa ihmisille, jotka ovat vieraantuneet uskosta eivätkä tunne Jumalan armoa ja voimaa. 

Sairaalan alueella on huone, jossa Onandjokwella pitkään työskennellyt sairaanhoitaja Kirsti Pakkala hoiti vanhaksi elänyttä Frieda ja Martti Rautasen tytärtä Johannaa hänen viimeisinä elinviikkoinaan. Kirsti myös sopimuksen mukaan huolehti hänen hautaamisestaan. Otin valokuvan tuon huoneen ikkunasta ja ovesta.

Aikanaan ambolaiset kristityt puettiin Suomesta tuotuihin valkoisiin kastepukuihin, joita he saivat käyttää niin kauan kuin vaate kesti. Jotkut alkoivat toivoa sitten uuttakin vaatetta. Martti Rautanen oli joskus pahoillaan, kun Oniipan asemalle ei tullut kastepukulähetyksiä, vaan ne oli osoitettu Omulongalle ja Omandongalle. Syynä oli se, että suomalaiset aloittelivat tällä alueella Albin Savolan johdolla puuvillanviljelystä. Suomesta lähetettiin jopa kehruuvälineitä, kerinpuita ja kankaanvalmistuksen opettajia. Niinpä luultiin, että Rautasen asema on jo kastepukujen suhteen omavarainen. Mutta puuvillan viljely ei ollut tuottanut tulosta. Kastepuvuista oli pulaa. 

- Selma Rainio kertoi eräässä eräässä päiväkirjamerkinnässään katselleensa, miten kauniita ambonaiset ovat omissa kansallisasuissaan, vaikka rinnat ovatkin paljaana. On sääli, että heidät puetaan eurooppalaisittain. Toisaalta Selma ymmärsi, että lämpimämpi pukeutuminen kylmänä aikana suojelee monilta taudeilta. 

Matkapäivämme jatkui jopa vielä helteisempänä ja kiinnostavampana kuin edelliset. Juhlimme myös Joukon syntymäpäivää. Muusta kuullusta, opitusta ja eletystä kerron myöhemmin, jos pääsen nettiyhteyksien ääreen. Huomenna lähdemme Oniipasta.

Jokainen meistä on kaunis Jumalan luomus. Samalla sydämessämme on paljon pimeyttä, mutta jokainen Kristukseen kastettu kantaa koko elämänsä ajan Kristuksen valkeana hohtavaa kirkkautta ja pyhyyttä. Kristus voi myös hoitaa niitä moninaisia haavoja joita saamme elämän helteissä.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Itku

Tänä aamuna liikutuin Namibian kirkon keskustoimistossa Oniipassa pidetyssä aamuhartaudessa. Aamuhartaus sinänsä pidettiin ndongan kielellä enkä ymmärtänyt juuri mitään. Mutta tuntui siltä, että olen jo lapsena alkanut kulkea matkaa tänne ja nyt olen vihdoin päässyt perille. 

Isokyröläinen lähetti Kirsti Pakkala teki täällä pitkän elämäntyön Onandokwjen sairaalassa, ja sytytti minuun lähetyskipinän 60-luvulla, kun olin lapsi. Hän oli kummitätini luona lähetysompeluseurassa, näytti diakuvia ja kertoi elävästi amboista ja bushmanneista. Keräsin hänen työnsä kannatukseen pienistä varoistani ison setelin ja lähetin myös kirjeen, johon sain vastauksen. Ajattelin, että minusta tulee isona lähetystyöntekijä, mutta Herra johdatti toisin. Koin tuossa aamuhartaudessa kuitenkin väkevästi, että nyt minut on tänne johdatettu. 

Aamuhartauden jälkeen tapasimme kirkon pääsihteerin ja kaupungin johtoa. Oniipasta on juuri tullut kaupunki ja kun kaupunginjohtajaa pyydettiin toivottamaan meidät tervetulleeksi, hän sanoi että se tuntuu vähän oudolta. Oikeastaan teidän tulisi toivottaa tervetulleeksi minut, sillä ilman suomalaisia lähetystyöntekijöitä tuskin olisi koko Oniipaa emmekä ainakaan olisi tässä.

Teimme sitten viidellä jeepillä safarin vanhoille lähetysasemille: Omandongolle, Omulongalle ja Olukondaan. Kahdelle ensimmäiselle asemalle saimme etsiä hiekassa tietä aika kauan, vaikka meillä oli paikallisoppaita. Tiet erämaassa ovat vaikeasti havaittavia uria ja maisema on tasaista. Suomalaiset lähetyssaarnaajat aloittivat työnsä Omandongolla 1870 ja se toimi lähetysasemana 1870 - 1888. Sinne on haudattu yksi Martti ja Frieda Rautasen lapsista. 

Aasivaljakko johdatti meitä erämaassa Omulongan lähetysasemalle

Omulongan asemalle emme olisi ehkä helposti löytäneet, ellei matkalle olisi sattunut aasivaljakkoa, jonka kuljettaja ajoi viiden maasturimme edellä ja johdatti meidät paikalle. Asema perustettiin 1874. Vuonna 1880 siellä vietettiin leskiruustinna Amalia Ingmannin ja lähetyssaarnaaja Gustaf Skoglundin häitä. He olivat kihlautuneet kymmenen vuotta aiemmin Suomessa, mutta Amalian pääsy Ambomaalle viivästyi. Nyt he vihdoin saivat toisensa. Ikävä kyllä Gustaf Skoglund sairastui neljän viikon kuluttua malariaan ja kuoli noin viisi viikkoa häistä. Hän oli saanut luotua hyvät suhteet mm. kuningas Kambondeen ja työ oli hyvällä alulla. Merkillisiä ovat Herran tiet! Amalia jäi kuitenkin lähetystyöhön ja avioitui saksalaisen lähetin Philipp Diehlin kanssa.

Omulonga on erityisen merkittävä paikka sikäli, että siellä tapahtui ensimmäinen kaste. Tobias Reijonen kastoi paikalla ensimmäiset kuusi ambolaista kristityiksi v. 1883. Paikalla on tästä muistomerkki ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja otti kamerallani ryhmäkuvan meistä tuolla paikalla.  
Ensimmäisen kastejuhlan muistomerkillä


Martti Rautasen rakentama Olukonda oli viimeinen kohteemme. Asema perustettiin 1871. Siellä saimme syödä lounasta: hirssipuuroa, kanaa ja kastiketta. Kyllä se virkisti kuumassa hiekassa ajelun jälkeen! Tutustuimme Nakambale-museoon, jossa oli mm. näyte Friedan karderobista ja Martti Rautasen työpöytä, jonka äärellä hän loi ndongan kirjakielen ja käänsi Raamatun.

Lapsuudesta muistan Olukondan kirkon mallilla tehdyn lähetyslippaan, joka kummitädillä oli. Sellaisen kun jostain saisi! Nyt sain jakaa tuossa kirkossa matkaseurueellemme ehtoollista. Kirkon pääty on pahasti halkeillut ja tarvitsisi korjausta, ettei se romahda. Voi jospa esimerkiksi Ulkoministeriö tai Kulttuurirahasto voisivat myöntää tukea tällaiseen kulttuurihankkeeseen. Kukahan voisi ottaa asian ajaakseen?

Olukondan hautausmaalla ovat Frieda ja Martti Rautasen kolmen pienen lapsen haudat. Yksi on Suomessa, yksi muistaakseni jonkun härkävankkurireitin varrella ja yksi Omandongolla. He menettivät kuusi lasta pieninä. Olukondaan on haudattu myös heidän lapsenlapsensa eli Reinholdin poika Martin. Niinpä Martin ja Friedan muistokivien lähellä on neljä lasten ristiä. Myös isänsä Martin siunannut Reinhold on haudattu sinne, ja tytär Johanna, joka eli täällä pitkän elämän.

Näihin hautoihin liittyy paljon itkuja. Vaikka Rautasilta kuoli useita lapsia, kuolema oli raskas vihollinen. Aina ei ollut edes arkkulautoja varattuna. Kun tytär Frieda Katariina kuoli, Martti Rautanen ei itse jaksanut siunata häntä. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: 
Herra, tahdotko ottaa meiltä tämänkin lapsen?! Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi. Meidän on vaikea tätä sanoa, mutta tahdomme taipua sinun pyhään tahtoosi. Mitä sinä teet, on hyvin tehty. – Hän, rakas lapsukaisemme, avasi vielä kerran niin kirkkaana ja iloisena pikku silmänsä ja katsoi ylös ikään kuin hän näkisi jotakin. – Mene vain rakas lapsukaisemme Vapahtajasi luo taivaalliseen iloon. Lyhyeksi ajaksi sinä jätät meidät, mutta sitten olet ikuisesti meidän rakas lapsukaisemme
Olukondan kirkko



Luomakunnan hyvinvointi

Kysyimme tänään Namibian läntisen hiippakunnan piispa Veikko Munyikalta, miten hän ymmärtää mission, mistä on kysymys kun meidät on lähetetty. Hän sanoi, että kun Jumala loi maailman, hän totesi joka päivä, että hyvä tuli. Erityisen tyytyväinen hän oli luotuaan naisen. Jostain samanlaisesta on kysymys meidän missiossamme. Meidän tulee pyrkiä luomakunnan ja ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Siksi myös lähetystyössä tarvitaan erilaisia ihmisiä: opettajia, sairaanhoitajia, pappeja, maanviljelijöitä, insinöörejä ja niin edelleen.

Tämä kokonaisvaltainen näkemys lähetyksestä oli puhutteleva. Ei ole kyse vain ihmisen pelastumisesta iankaikkiseen elämään, vaan koko ihmisen elämä alusta loppuun on arvokasta, samoin luomakunnan eheys ja hyvinvointi. Piispa sanoi, että suomalaiset lähetyssaarnaajat ymmärsivät pian, että tarvitaan muutakin kuin julistamista, ja me saamme ottaa heiltä mallia.

Tänään tutustuimme myös vanhaan suomalaiseen lähetysasemaan Tsandissa, missä mm. Heikki Saari on työskennellyt. Heikki Saaren tytär Pirkko Känninen on retkikunnassamme mukana elämässä kokonaisvaltaisesti todeksi lapsuutensa sielunmaisemaa. Lapset olivat innokkaina koulussa suomalaisten rakentamassa rakennuksessa. Rakennus oli ihmeen vilpoisa, koska lämpö pääsi nousemaan välikattoon. Pihassa oli myös saunan virkaa toimittanut rakennus ja entinen uima-allas.

Viivähdimme ikivanhan valtaisan apinanleipäpuun varjossa ja kuulimme oksistosta historian havinaa. 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Erilaiset kulttuurit

Sunnuntaiaamuna menimme yhdeksäksi kylän kirkkoon. Kirkko täyttyi hyvin kauniisti pukeutuneista seurakuntalaisista, joista todella suuri osa oli lapsia. Monet lapset ja nuoret näyttivät tulleen kirkkoon ilman vanhempiaankin. Pastori Johannes Tolu opetti ennen jumalanpalveluksen alkua virsisävelmiä hyräillen niitä. Monet sävelmistä olivat meille tuttuja suomalaisia sävelmiä, vaikka tulostamme ei oltu tiedetty seurakunnassa. Itse asiassa Nambian kirkossa keskushallinto suunnittelee joka sunnuntaille virsilistat. Seurakunnalle sävelmät olivat kuitenkin outoja, ja niinpä pastori Johannes Tolu nostatti kaksi ja puoli tuntia kestäneen jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntansa ylös ja sanoi, että ylistysvirsi ei mennyt oikein hyvin, teidän tulee laulaa kuin enkelit. Otetaanpa uudestaan! Ehkäpä tuota pitäisi kokeilla Vaasassakin. Mutta jumalanpalveluksia namibialaiset voisivat vähän napakoittaa.
Lapsia Opuwon kirkossa
 Saarnan piti diakoni, ja siitä jäi mieleen, että olemme saaneet Jumalalta hengen ja elämän, ja ne kuuluvat hänelle. Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on! Tekstinä oli siis Jeesuksen kehotus antaa keisarille mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on. Jokainen vuorollaan kantoi uhrilahjansa kirkon edessä oleviin koreihin. Toiseen koriin annettiin lahja seurakunnan yhteiseen työhön, ja toiseen koriin lahja seurakunnan ensi viikonvaihteen work shoppiin, missä suunnitellaan diakoniatyötä.

Jumalanpalveluksen lopuksi ryhmämme esiteltiin ja esitimme myös laulutervehdyksiä seurakunnalle peruskokoonpanolla ja muusikkojen ryhmänä.  Ulkona oli noin 40 asteen helle, joten kyllähän jumalanpalvelus kaikkineen oli imenyt mehut aika kuiviin. Seurakunnan meille tarjoamien kirkkokahvien jälkeen pääsimme levähtämään päivän kuumimmaksi hetkeksi. Yritin kuumeisesti päästä koneellani nettiin voidakseni päivittää blogia, mutta tuossa hotellissa pääsin nettiin vain kännykällä.
Naisia ja lapsia himbakylässä 40 asteen helteessä
Iltapäivällä ajoimme parikymmentä kilometriä hiekkatietä ja tutustuimme noin 50 asukkaan himbakylään. Tuliaisiksi veimme ruokaa. Himbat ovat alkuperäiskansaa, joista vain harvat ovat kääntyneet kristityiksi. Heillä on oma luonnonuskontonsa. He asuvat savimajoissa kuumalla aavikolla ja pukeutuvat traditionaalisesti eli naisilla oleellisin varuste on nahasta tehty päähine ja parikiloiset nilkkarenkaat. Iho värjätään kivijauhon ja rasvan seoksella okranväriseksi ja tuo aine hoitaa myös hygienianvirkaa, koska peseytymismahdollisuuksia ei ole.

Jokaisella naisella on nukkumapaikkana savimaja, johon puoliso sitten tulee yöllä, ellei mene jonkun muun vaimon majaan. Makuualustana on matrassi, jonka virkaa toimittaa nahanpalanen. Naiset istuivat päivällä lasten kanssa keittokatosten varjossa. Miehet olivat paimenessa tai muilla retkillä. Kuuma kuiva hiekkatuuli puhalsi ja teki olon aivan sietämättömäksi, mutta olimme sitkeitä sissejä ja odotimme lopputansseihin saakka.

Tuntui vähän oudolta pällistellä ihmisiä kotinsa edustalla ja valokuvata heitä. Kaiken kaikkiaan koko himbakyläretki tuntui aivan epätodelliselta siinä paahtavassa kuumuudessa. Kuinka joku voi elää näin? Miten pienet vauvat kestävät tätä hellettä?  Mikähän tässä kulttuurissa on säilyttämisen arvoista ja mikä joutaisi pois? 

Matkalla pohjoisessa

Lauantai-aamulla kävimme Omarurussa erään kädentaitajan, monitoimilähetystyöntekijän Antti Piiraisen haudalla. Tai ne kävivät, jotka pääsivät kiipeämään hautausmaan aidan yli, sillä portti oli lukossa. Monet ottivat haudalta kuvia, ja lopuksi huikkasin Joukolle: Lue Herran siunaus, kun te siellä hortoilette niin levottomasti. Äiti opetti minulle, että haudalla voi lukea aina Herran siunauksen. Äidin äiti oli  niin neuvonut. Se tuntuu luontevalta hiljentymiseltä.

Antti Piirainen teki 1800-luvun lopulla ambokuninkaille yhtä ja toista mitä he pyysivät. Ehkä senkin takia lähetystyöntekijät saivat toimia alueella. Sitten Piirainen perusti kauppahuoneen Omaruruun ja palveli sillä tavoin lähetyksen asiaa. Lähetystyö on alusta alkaen ollut moninaisten asioiden toimittamista.

Aamu oli niskasärkyinen, mutta matkalla pohjoiseen saimme pienellä huoltoasemalla vahvaa kahvia ja jättiläispalan juustotorttua. Oiva lääke! Ajoimme hyvää pikitietä 580 km Namibian pohjoisosaan, Opuwoon eli ikään kuin loppuun. Namibia on Mongolian jälkeen maailman toiseksi harvaanasutuin maa eli voittaa kirkkaasti Suomen. Tämän päivän jälkeen sen kyllä uskon, sillä vähissä olivat ihmisasumukset matkan varrella. Siunattu asia, että bussin ilmastointi toimi, sillä aurinko helotti ja noin 40-asteinen tuuli teki kiertoilmauunimaisen vaikutelman.

Tie kulki pitkään Etoshan kansallispuiston länsireunaa ja bongasimme tien varresta mm. strutseja, kirahveja ja norsuja. Jouko huomasi myös seepran tienposkessa. Useimmat eläimet ohitimme melkoista vauhtia, mutta norsulauman kohdalla kuski ystävällisesti peruutti. Onnistuin sitten ottamaan norsukuvia manuaaliasetuksella, joka oli niin pielessä, että sain blancoja otoksia. Harmitti, kieltämättä, sillä meillä oli oiva istumapaikka, josta sai ruudun auki, ja olimme aika hyvällä hollilla. No, virheistä oppii.

Tutunoloinen tienviitta ohjasi meidät majataloon. Majatalo oli hivenen vaatimattomampi kuin aikaisemmat, enkä päässyt kannettavalla verkkoon päivittääkseni blogia. Olemme tulleet malaria-alueelle, joten suihkun jälkeen levitin sääriin Suvilahden koulun kevätjuhlassa saamaani hyttyskarkotetta.

Tuntuu täysin epätodelliselta olla täällä ja imeä joka solulla uusia elämyksiä. Olemme nyt siirtyneet turistirannalta vähän vaatimattomampiin oloihin. Muistan, miten seurakuntamme tiedottaja kiinnitti kerran huomiota tärkeään asiaan: Miksi Afrikka nähdään aina yhtenä ja samana, vaikka se on suuri maanosa moninaisine kulttuureineen? Miksi niin mielellämme julkaisemme Afrikasta vain savimajakuvia, kun siellä on myös pilvenpiirtäjiä ja luxusta?

Ainakin täällä Namibiassa on nähtävillä valtavia eroja: Pitkällä olevaa suunnittelua, kauniita hyvässä maalissa olevia kaupunkitaloja, hienostunutta sisustusta ja ihania bulevardeja – ja sitten niitä moninaisista materiaaleista kasattuja pieniä asuinmajoja. Jos kerron vain sen köyhimmän puolen, saatan paistatella ylemmyydentunnossa. Ja se, mikä näyttää köyhältä, voikin olla henkisesti ja kulttuurisesti paljon rikkaampaa elämää.




lauantai 22. lokakuuta 2016

Ikilehti

Saimme tänään tutustua kummalliseen aavikon kasviin, ikilehteen eli Welwitschia mirabilikseen. Se kasvaa vain Namibian ja Angolan aavikoilla. Suurimmat kohtaamistamme kasveista olivat halkaisijaltaan noin kolmimetrisiä ja saattoivat olla jopa yhtä vanhoja kuin kristinusko. Parituhatvuotisen kasvin kasvu on siis aika hidasta. Myös uskon juurtuminen ihmissydämiin on usein hidasta.
Ikilehti 1500 vuotta?

Vähäistä alkua ei kannata kuitenkaan surra, sillä Jumalan avulla niin kasvi kuin usko voivat kasvaa olosuhteista riippumatta. Ikilehden noin kolmen millimetrin mittaiset sirkkalehdet aluksi kuolevat ja kasvi näyttää menetetyltä. Sitten nousee hitaasti kaksi kasvulehteä, jotka siis voivat saavuttaa jopa 2000 vuoden iän. Polvistuin 36 asteen helteessä kuumaan hiekkaan ja otin hellästi kuvia näistä pienistä aluista. Yritimme myös eläytyä ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden vaivalloiseen matkantekoon noilla härkävankkuriteillä, vaikka ilmastoidussa bussissa en aivan päässytkään tunnelmaan. 
Ikilehti joitakin satoja vuosia vanha?

Ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät ehtivät jo elinaikanaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa nähdä miten kristinusko alkoi juurtua namibialaisiin. Me saamme tutustua kirkkoon, jonka kasvulehdet kukoistavat. Meillä suomalaisilla on paljon opittavaa tältä kirkolta. Voisimme esimerkiksi ottaa mallia siitä, että jokainen laulaisi rohkeasti ja voimakkaasti omalla äänellään. Erityisen hyviä ja pyhiä ihmisiä tässäkään kirkossa ei ole, vaan laillani vähän repaleisia ihmisiä, jotka tarvitsevat armoa ja apua. Kerran taivaan kodissa Kristuksen kirkko on koolla valmiina, täydessä loistossaan ja luulenpa, että silloin lauletaan, soitetaan ja riemuitaan.

Saavuimme päivän viimeiselle keitaalle ennen auringon laskua, majoituimme mukavaan hotelliin ja nautimme illallisen ulkona 25 asteen suloisessa lämmössä. Iltavirtenä veisasimme Mua siipeis suojaan kätke oi Jeesus Herrani... Ikilehdet tarvitsevat suojelua, niin myös uskomme elämän härkävankkuriteillä. 


torstai 20. lokakuuta 2016

Vettä!


Eräs Namibian päivänpolttava rukousaihe on sateen tulo. Viime sadekausi oli heikonlainen ja vesivarat ovat ehtyneet niin, että käyttövedestä on huutava pula. Kaikki on kulottunutta ja keltaista. Karja läähättää. Olen liittynyt rukoilijoiden joukkoon!

Muistan maanviljelysuramme alkuvuosilta eräitä kesiä, jolloin laitumet kulottuivat kuivuudessa. Kerran äiti ja isä tulivat MTK:n kesäjuhlilta, missä piispa Laulaja oli rukoillut: Anna sateen tulla! He riemuitsivat: Ja nyt sataa. Tanssin onnellisena puutarhassa ja annoin sateen valua kasvoilleni. Jorma Laulaja kertoi myöhemmin, että joku maanviljelijä oli soittanut hänelle, että voisko piispa pyytää vähän lisää vettä, kun me saimme vain kuusi millimetriä.
Tänään saimme olla veden äärellä. Meillä oli hieno risteily valaskalalahdella: Näimme hyljeyhdyskuntia ja hauskoja pelikaaneja ja saimme maistaa namibialaisia ostereita. Vierailimme Valvis Bayn luterilaisessa seurakunnassa, missä kirkossa käy joka sunnuntai vähintään 500 henkeä, mutta toisinaan 1500. Kuoroja seurakunnassa on nelisenkymmentä. Seurakunnan pastori Lusia Nghuutoolan sydämenasia on seurakunnan musiikkielämän vahvistaminen. 

Swakopmundin luterilaisen seurakunnnan pastori on niin ikään nainen, Josefina Mulongeni. Hänen seurakunnassaan saimme kokea unohtumattoman iltakirkon. Seurakunta lauloi, seurakunta eli! Mukana oli ainakin kirkkokuoro, nuorten kuoro, naisten kuoro, miesten kuoro, apudiakonien kuoro, pyhäkoululaisten kuoro... Ja kukin kuoro lauloi niin että se aivan varmasti kohosi taivaaseen asti. Josefina kertoi, että työn haasteita ovat alkoholinkäyttö, köyhyys ja asunnottomuus. 

Saimme illansuussa myös matkalaukut ja oli ihana vaihtaa vaatteita. Matkanjohtajamme Sakarin matkalaukku on kuitenkin edelleen kateissa. Hänelle eivät taida valitettavasti mahtua mukanani olevat Vaasan Lähetysjuhlien Veden äärelle -paidat, joita toin mukanani jättääkseni niitä diakoniatyölle. Kuivassa erämaassa olemme kuitenkin saaneet olla pulppuilevien lähteiden äärellä ja kokea syvää iloa.
Eräs lempikohtani Raamatussa on Joelin kirjassa:
Älkää pelätkö, pellot,
iloitkaa ja riemuitkaa!
Herra tekee suuria tekoja.
Älkää pelätkö, metsien eläimet!
Autiot laitumet tulevat jälleen vihreiksi,
puut kantavat hedelmää,
viikunapuu ja viiniköynnös
antavat runsaan sadon.
Siionin lapset,
iloitkaa ja riemuitkaa
Herrasta, Jumalastanne!
Hyvyydessään hän lahjoittaa teille jälleen sateen,
lähettää sadekuurot ajallaan,
antaa syyssateen ja kevätsateen
niin kuin ennen. (Joel 2:21-24)