Erilainen luonto, samanlainen ihminen

Olemme nyt ajaneet Etoshan kansallispuiston läpi ja saaneet nauttia täysin siemauksin Afrikan villistä luonnosta ja kauniista eläimistä. En ollut odottanut mitään tuollaista. Luulin, että hyvässä lykyssä näemme virtahepoja. Virtahevot räpiköivät kuitenkin Angolan rajavirralla, joten näimme kaikkea muuta, mutta sitäkin runsaammin.

Joissakin tilanteissa matkallamme olemme huomanneet, että pappi on täällä aikamoinen Kingi sukupuolesta riippumatta. Joukon mielestä se menee joskus vähän liiallisuuksiin, ei pappien tarvitsisi sekaantua joka asiaan. Luulen että se on kuitenkin osittain perintöä myös meiltä suomalaisilta. Jossain vaiheessahan meidänkin yhteiskunnassamme papit opettivat salpietarin käyttöä ja ojitusta. Täällä koko kirkon agenda perustuu ihmisen kokonaisvaltaiseen huomioimiseen ja työ on hyvin monipuolista. Monissa seurakunnissa pappi on ainut palkattu työntekijä ja siksi koettaa ohjata kaikkea laulun aloituksesta lähtien. Siinä on hyvää ja huonoa. Huonoa siinä on se, että pappi voi väsyä ja seurakuntalaiset voivat turhautua, sillä pappi ei ole kaikkien asioiden asiantuntija. Toisaalta Namibian kirkossa myös seurakuntalaisilla on paljon vastuuta, on toimintaryhmiä kuten pyhäkoulu, nuoret, eri kuorot, naisten ryhmä, miesten ryhmä, diakoniaryhmä - ja niillä omat veturit.

Uskonnollinen eetos ei tule kovin vahvasti esiin Namibian kirkossa. On selvää, että kaiken työn pohjavirtana on halu seurata Kristusta. Mutta kyllä täällä puhutaan paljon ihan tavallista arkipuhetta, sillä ihmisillä on paljon ongelmia.  Ryhmämme papit, diakonit ja muut asiasta kiinnostuneet saimme keskiviikkona iltapäivällä olla seurakunta- ja diakoniatyöhön painottuvassa workshopissa Läntisen hiippakunnan pääsihteeri Gideon Nitengen, Lähetystyön johtaja Nehemia Sheefenin ja Diakoniatyön johtaja Aina Sheethenin kanssa. Oppaana ja tulkkina meillä oli Päivi Löytty, joka tulee ensi vuonna tänne auttamaan uudistuksessa, jossa kirkon julistus- ja diakoniatyö yhdistetään. 

He kertoivat, että seurakuntalaiset etsivät kirkolta apua mm. perheongelmissa ja aviopuolison etsimisessä. Tyttöjen on vaikea löytää hyvää miestä, kun gentlemannit eivät lähesty ja kosi, eikä tyttöjen ole hyvä olla aloitteellisia. Osa miehistä on muuttanut etelän kaupunkeihin ja osa on alkoholisoitunut, joten hyvistä miehistä on myös pulaa. 

Kysyimme itsemurhien lisääntymisestä Namibiassa. Itsetuhoisuus on yleisempää nuorten miesten parissa.  Syinä mainittiin työttömyys, epäonnisesti päättynyt parisuhde, päihteidenkäyttö, vakavat sairaudet kuten AIDS sekä perheväkivalta. Kerroimme, että myös suomalaisilla on ollut korkeat itsemurhaluvut, mutta käyrissä ollaan päästy alaspäin. Välineinä meillä ovat olleet mm. mielenterveystyö ja palveleva puhelin. 

Diakoniajohtaja kertoi, että hyvin suuri osa hänen työpanoksestaan menee AIDS-työhön. Siinä onkin saatu tuloksia, kuten sairaalassa kuulimme. Seurakunnissa on ensinnäkin sairastuneiden kotihuolenpitoa. Koulutetut vapaaehtoiset menevät HIV-positiivisten koteihin, kehottavat ottamaan lääkityksen, syömään hyvin ja menemään tarvittaessa sairaalaan saamaan hoitoa. He antavat myös henkistä ja hengellistä tukea. Toiseksi kirkko järjestää sosiaalisen käyttäytymisen opetusta useille ikäryhmille erikseen:  11-15, 15-18, 18-24 ja yli 24-vuotiaille.  Nuoret ja nuoret aikuiset saavat oppia tärkeitä asioita mm. yhteisen keskustelun, draaman ja runojen kautta. 

Kirkko täällä tekee paljon sellaista sosiaalista työtä, joka on järjestetty hyvässä yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Tämä koetaan hyväksi asiaksi. Yli 90 % namibialaisista on kristittyjä ja kuuluu johonkin kirkkokuntaan, joten kirkolla on hyvät mahdollisuudet ja paljon asiantuntemusta tavoittaa ihmisiä. Kerroimme miten Suomessa köyhien auttaminen on yhteiskunnan tehtävä, mutta kirkon diakoniatyössä pyritään auttamaan erityisesti heitä, joita kukaan muu ei auta, väliinputoajia ja ongelmineen yksin jääneitä.

Kirkon huolena tuntuu täälläkin olevan nuorten vieraantuminen uskosta ja kristinuskon perusasioista, vaikka meidän silmin kirkoissa on paljon lapsia ja nuoria. Keskusteltuamme pitkään lapsi ja rippikoulutyöstä, joku kysyi lähetystyön johtajalta, mikä on hänen unelmansa, millainen hän toivoisi heidän kirkkonsa olevan kymmenen vuoden kuluttua. Hän sanoi, että unelma on parannettu, parantunut, tervehtynyt hiippakunta. Kärsiviä ihmisiä tulee auttaa. Toivoisin että ihmiset saisivat elää tasapainoisessa ympäristössä, että he voisivat ansaita jotain ja tulla toimeen ja että alkoholismi vähenisi. Tähän tarvitsemme tukea sekä sisältä että ulkoa, sillä tällä hetkellä suurin osa ihmisistä on avun tarpeessa.

Torstaiaamuna meillä oli Joukon kanssa mieluisa tehtävä, sillä saimme pitää ryhmällemme aamuhartauden Oniipan lähetystalolla. Oniipan lähetystalo on toiseksi vanhin pystyssä olevista suomalaisten rakentamista lähetysasemista. Talon tunnelma hiljensi meidät kaikki ja paikalla oli rukouksen henki. Rukoilimme hyvää sadekautta tähän maahan, ja jo illalla kasvoillemme lankesivat ensimmäiset pisarat, kun olimme katselleet leijonien ja sarvikuonojen kanssakäymistä vesipaikalla ja olimme kävelemässä taskulampun valossa hotelliin. Rukoilemme myös Jumalan siunauksen sateita niin Namibiaan kuin Suomeen, niin että Kristus saisi olla kuningas ja osaisimme seurata häntä ja säteillä hänen valoaan.