Erilaiset kulttuurit

Sunnuntaiaamuna menimme yhdeksäksi kylän kirkkoon. Kirkko täyttyi hyvin kauniisti pukeutuneista seurakuntalaisista, joista todella suuri osa oli lapsia. Monet lapset ja nuoret näyttivät tulleen kirkkoon ilman vanhempiaankin. Pastori Johannes Tolu opetti ennen jumalanpalveluksen alkua virsisävelmiä hyräillen niitä. Monet sävelmistä olivat meille tuttuja suomalaisia sävelmiä, vaikka tulostamme ei oltu tiedetty seurakunnassa. Itse asiassa Nambian kirkossa keskushallinto suunnittelee joka sunnuntaille virsilistat. Seurakunnalle sävelmät olivat kuitenkin outoja, ja niinpä pastori Johannes Tolu nostatti kaksi ja puoli tuntia kestäneen jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntansa ylös ja sanoi, että ylistysvirsi ei mennyt oikein hyvin, teidän tulee laulaa kuin enkelit. Otetaanpa uudestaan! Ehkäpä tuota pitäisi kokeilla Vaasassakin. Mutta jumalanpalveluksia namibialaiset voisivat vähän napakoittaa.

Lapsia Opuwon kirkossa

 Saarnan piti diakoni, ja siitä jäi mieleen, että olemme saaneet Jumalalta hengen ja elämän, ja ne kuuluvat hänelle. Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on! Tekstinä oli siis Jeesuksen kehotus antaa keisarille mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on. Jokainen vuorollaan kantoi uhrilahjansa kirkon edessä oleviin koreihin. Toiseen koriin annettiin lahja seurakunnan yhteiseen työhön, ja toiseen koriin lahja seurakunnan ensi viikonvaihteen work shoppiin, missä suunnitellaan diakoniatyötä.

Jumalanpalveluksen lopuksi ryhmämme esiteltiin ja esitimme myös laulutervehdyksiä seurakunnalle peruskokoonpanolla ja muusikkojen ryhmänä.  Ulkona oli noin 40 asteen helle, joten kyllähän jumalanpalvelus kaikkineen oli imenyt mehut aika kuiviin. Seurakunnan meille tarjoamien kirkkokahvien jälkeen pääsimme levähtämään päivän kuumimmaksi hetkeksi. Yritin kuumeisesti päästä koneellani nettiin voidakseni päivittää blogia, mutta tuossa hotellissa pääsin nettiin vain kännykällä.

Naisia ja lapsia himbakylässä 40 asteen helteessä

Iltapäivällä ajoimme parikymmentä kilometriä hiekkatietä ja tutustuimme noin 50 asukkaan himbakylään. Tuliaisiksi veimme ruokaa. Himbat ovat alkuperäiskansaa, joista vain harvat ovat kääntyneet kristityiksi. Heillä on oma luonnonuskontonsa. He asuvat savimajoissa kuumalla aavikolla ja pukeutuvat traditionaalisesti eli naisilla oleellisin varuste on nahasta tehty päähine ja parikiloiset nilkkarenkaat. Iho värjätään kivijauhon ja rasvan seoksella okranväriseksi ja tuo aine hoitaa myös hygienianvirkaa, koska peseytymismahdollisuuksia ei ole.

Jokaisella naisella on nukkumapaikkana savimaja, johon puoliso sitten tulee yöllä, ellei mene jonkun muun vaimon majaan. Makuualustana on matrassi, jonka virkaa toimittaa nahanpalanen. Naiset istuivat päivällä lasten kanssa keittokatosten varjossa. Miehet olivat paimenessa tai muilla retkillä. Kuuma kuiva hiekkatuuli puhalsi ja teki olon aivan sietämättömäksi, mutta olimme sitkeitä sissejä ja odotimme lopputansseihin saakka.

Tuntui vähän oudolta pällistellä ihmisiä kotinsa edustalla ja valokuvata heitä. Kaiken kaikkiaan koko himbakyläretki tuntui aivan epätodelliselta siinä paahtavassa kuumuudessa. Kuinka joku voi elää näin? Miten pienet vauvat kestävät tätä hellettä?  Mikähän tässä kulttuurissa on säilyttämisen arvoista ja mikä joutaisi pois?