Lauantai-aamulla kävimme Omarurussa erään kädentaitajan,
monitoimilähetystyöntekijän Antti Piiraisen haudalla. Tai ne kävivät, jotka
pääsivät kiipeämään hautausmaan aidan yli, sillä portti oli lukossa. Monet
ottivat haudalta kuvia, ja lopuksi huikkasin Joukolle: Lue Herran siunaus, kun te siellä hortoilette niin levottomasti.
Äiti opetti minulle, että haudalla voi lukea aina Herran siunauksen. Äidin äiti
oli niin neuvonut. Se tuntuu luontevalta
hiljentymiseltä.
Antti Piirainen teki 1800-luvun lopulla ambokuninkaille yhtä
ja toista mitä he pyysivät. Ehkä senkin takia lähetystyöntekijät saivat toimia
alueella. Sitten Piirainen perusti kauppahuoneen Omaruruun ja palveli sillä
tavoin lähetyksen asiaa. Lähetystyö on alusta alkaen ollut moninaisten asioiden
toimittamista.
Aamu oli niskasärkyinen, mutta matkalla pohjoiseen saimme
pienellä huoltoasemalla vahvaa kahvia ja jättiläispalan juustotorttua. Oiva lääke!
Ajoimme hyvää pikitietä 580 km Namibian pohjoisosaan, Opuwoon eli ikään kuin
loppuun. Namibia on Mongolian jälkeen maailman toiseksi harvaanasutuin maa eli
voittaa kirkkaasti Suomen. Tämän päivän jälkeen sen kyllä uskon, sillä vähissä
olivat ihmisasumukset matkan varrella. Siunattu asia, että bussin ilmastointi
toimi, sillä aurinko helotti ja noin 40-asteinen tuuli teki
kiertoilmauunimaisen vaikutelman.
Tie kulki pitkään Etoshan kansallispuiston länsireunaa ja
bongasimme tien varresta mm. strutseja, kirahveja ja norsuja. Jouko huomasi
myös seepran tienposkessa. Useimmat eläimet ohitimme melkoista vauhtia, mutta
norsulauman kohdalla kuski ystävällisesti peruutti. Onnistuin sitten ottamaan
norsukuvia manuaaliasetuksella, joka oli niin pielessä, että sain blancoja
otoksia. Harmitti, kieltämättä, sillä meillä oli oiva istumapaikka, josta sai
ruudun auki, ja olimme aika hyvällä hollilla. No, virheistä oppii.
Tutunoloinen tienviitta ohjasi meidät majataloon. Majatalo oli hivenen vaatimattomampi kuin aikaisemmat, enkä päässyt kannettavalla verkkoon päivittääkseni blogia. Olemme
tulleet malaria-alueelle, joten suihkun jälkeen levitin sääriin Suvilahden
koulun kevätjuhlassa saamaani hyttyskarkotetta.
Tuntuu täysin epätodelliselta olla täällä ja imeä joka
solulla uusia elämyksiä. Olemme nyt siirtyneet turistirannalta vähän
vaatimattomampiin oloihin. Muistan, miten seurakuntamme tiedottaja kiinnitti
kerran huomiota tärkeään asiaan: Miksi Afrikka nähdään aina yhtenä ja samana,
vaikka se on suuri maanosa moninaisine kulttuureineen? Miksi niin mielellämme
julkaisemme Afrikasta vain savimajakuvia, kun siellä on myös pilvenpiirtäjiä ja
luxusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti