Ikääntyneen läheisen poismeno on kuitenkin omalla tavallaan luonnollista ja vailla kipeää ahdistusta. Siihen sisältyy haikeuden lisäksi kiitollisuutta eletystä elämästä ja siitä, että kivut ovat päättyneet. Toisin on silloin, kun täältä lähdetään väärässä järjestyksessä. Tätä olen usein pohtinut sellaisten äitien ja isien kanssa, jotka ovat joutuneet hautaamaan oman lapsensa. Se on suru, joka kouraisee syvältä.
Olen miettinyt myös, että kuolema ei aina ole suurin suru. Suurin suru voi olla ihmisten kykenemättömyys elää ihmisiksi. Joskus on niin vaikea huomioida toinen ihminen, saatan olla itsekeskeisyyden vanki. Joskus on niin vaikea antaa anteeksi vääryys. Joskus olen sokea, en näe enkä osaa huomioida toista. Kun sitten itse joudun kohtaamaan vastaavaa, havahdun. Huomaan, miten tärkeää olisi ennen kuolemaansa oppia elämään. Mikä tekee ihmisestä pienisieluisen omaan napaan tuijottajan?
Olen muistellut vanhaa ystävääni, joka puhui usein sydämen sivistyksestä. Se on hieno ja kuvaava sana. Jos on sydämen sivistystä, on aina varaa sanoa kaksi ystävällistä sanaa. Jos on sydämen sivistystä, ei tarvitse nostaa itseään moittimalla muita. On helppo olla ja jutella sellaisen ihmisen lähellä, jolla tuollaista sivistystä on.
 |
| Minulla on viehättävä nenä, ja työnnän sen milloin mihinkin. |
Olen kiinnittänyt viime viikkoina huomiota myös siihen, että muutkin kuin kunnallisvaaliehdokkaat kehuvat itseään vuolaasti naamakirjassa ja joskus myös naamatusten. He ovat mielestään hyviä, osaavia, kauniita, rohkeita, ihania ja aina oikeassa. Ehkä kasvatuksestani johtuen tulen tällaisesta omakehusta jotenkin surulliseksi.
Omien hyvien puolien luettelemista täydennetään usein pintaliito-omakuvilla. Voiko tämä itseihailu edes olla aitoa, vai nouseeko se siitä, että muut eivät tarpeeksi kiitä? Ja syntyy kehä: Miksi kiittäisivät, jos toinen näyttää jo muutenkin pitävän itseään täydellisenä? Entä jos tämän energian voisi suunnata toisten kannustamiseen? En tarkoita epäaitoa toisen kehuskelemista tyyliin "huomaatko miten hyvä olen kun kiitän muita". Sen sijaan oikea rehti sana oikealla hetkellä saa aikaan ihmeitä.
Olen huomannut tuon lopussa mainitsemasi kehän. Minulla oli kerran nyt jo edesmennyt työtoveri, joka oli rasittavalla tavalla tyytyväinen itseensä ja kehui töitään ja itseään koko ajan. Hyvä työntekijä hän olikin, mutta se omakehu tuntui niin, niin ärsyttävältä. Kerran sitten tulin ajatelleeksi, että vaikka pidimme häntä työntekijänä arvossa, niin ikinä, koskaan, milloinkaan kukaan ei kiittänyt häntä - koska se omakehu oli niin ärsyttävää. En kyllä tiedä, miten paljon hän sitten olisi toivonut muitten kiitosta. Ehkä hän todella oli niin itsevarma ja -itseriittoinen, että oma kiitos riitti.
VastaaPoistaMeillä on samanlaisia havaintoja. Itsekehujan kohdalta asiat menevät erityisen pahasti lukkoon, jos hän myös tulee arvostelleeksi muita.
Poista