Tökkivät kelit

Tänään 17 kilometrin kotolenkillä sydämen syke tuppasi olemaan tasaisellakin yli 150, vaikka hiihtelimme hiljalleen. Olin porukan heikoin lenkki. Ihmekös tuo, kun ei ole kuukauteen ehtinyt ja jaksanut liikkua. Työ ja läheisen sairaus veivät ajan ja voimat. Keli oli aluksi luistava, mutta jossain vaiheessa pohjalumen märkyys yhdistettynä ilman ja taivaalta tuprunneen lumen lämpöön teki tepposet. Alkoi kerääntyä jäätelejä suksenpohjiin eikä taukotuvalla lisätty K-harmaakaan auttanut. Aloin olla jo aika pahantuulista hiihtoseuraa. Onneksi keksin mukaani ladun varresta hyvän kepin, jonka päällä sain tarvittaessa rullailtua pohjat puhtaiksi. 

Muistui mieleen, että taisin minä isällekin vähän tinttailla, kun lapsena hiihdin hänen kanssaan kerran Isossakylässä muistaakseni peräti kymmenen kilometrin lenkin. Se oli varmasti pisin hiihtolenkkini siihen ikään. Oli tulossa huomisin isot hiihtokisat ja sinne piti tuleman kovia hiihtäjiä Jurvastakin: Kuntolan sisaruksia, Heikki ja ehkäpä Hilkkakin (Riihivuori). Vihtori Leskinen oli poikiensa Tapion ja Harrin kanssa tehnyt suksilla hyvää latua, ja isän ajatuksena oli varmasti, että se entisestään paranee, kun mekin sen kierrämme. 

Isä järjesti usein myös Suorttilan kylässä hiihtokisoja. Olin aika haka hiihtämään ja tavoittelin kultaa omassa sarjassani. Kerran meni kyllä itkuksi, kun Kuolemanloukolla suksi sattui nuljahtamaan johonkin kivenkoloon ja räsähti poikki. Arvelin että perässä tuleva äiti varmaan lainaa mulle suksensa, mutta hän sanoi, että ei hän nyt kesken kisaa kerkiä auttamaan. Oli oma suoritus menossa. Itkua vääntäen rämmin poikkinaisella suksella maaliin. Niemelän Jussi oli kuitenkin todella reilu mies, ja isän estelyistä huolimatta sain hiihtää Sirkun suksilla lenkkini uudestaan. Ei ole jäänyt mieleen sainko kultaa, mutta aikuisen reilu ele ei ole päässyt unohtumaan. 

Myös äidin kanssa muistan hiihtäneeni kerran rankan pätkän Käyppälään mumman ja paapan luo. Olin alle kouluikäinen. Joen jäällä oli sulpukkaa ja suksenpohjat jäätyivät niin kuin tänäänkin. Perille päästyä Rajamäen paappa sulatti ne ja laittoi pohjiin kynttilää. Kotimatka taittui helpommin. Kynttilää tänäänkin kaipailin. En kuitenkaan ole koskaan sanonut, että sukuvika on kun suksi ei luista. Päinvastoin, on se luistanut ja vieläkin luistaa. Nyt takkatulen lämmössä väsymys on jo miltei poissa. 

Huonoista hiihtokeleistä on jäänyt monia hyviä muistoja.