Luontopäivä

Metsässä on hyvä olla ja hengittää. Jotkut pienet olennot nyt syksymmällä hiukan häiritsevät lontimalla niskavilloissa ja paidan alla, mutta kaikkeen tottuu. Tässä elämänvaiheessa on upeaa, kun päivätyö ei häiritse marjastusta ja sienestystä. Tosin on kiitollisena todettava, että onnistuin myös seurakuntatyössä hämmästyttävän hyvin saamaan vuosilomani niin, että ehdin kerätä pakastimet täyteen. 

Olin haaveillut luontoretkestä lastenlasten kanssa, ja kun en aina seuraa kännykkää niin tiiviisti, ehdotin sitä ihan oma-aloitteisesti samana päivänä kuin lasten isä tuntia aiemmin. Oli kuulemma sopivasti Suomen luontopäivä ja lippukin siksi salossa. Retkikohteeksi valikoitui isäni rakentama Jokisalon laavu. Siis poimurit ja eväät mukaan ja menoksi. 

Ihmettelimme, miten hiljaista metsässä oli, eikä kuitenkaan yhtään pelottavaa. Poimimme vähän mustikoita ja puolukoita. Paistoimme makkaraa ja maistelimme pusuja, jotka osoittautuivat liian makeiksi, joten ketulle jätettiin vähän. Luimme isäni laatimat ohjeet kulkijalle. Hänellä oli enemmän runosuonta kuin minulla:

Heipä hei
Huilaa hetki
kunnes taasen jatkuu retki.
Käristääkin voit
kunhan tulen vartioit.
Siisteys on silmänruokaa,
roskista taas luonto huokaa!
Roskat viethän mennessäs -
silmälle helppo tullessas.
Siitä kiitos sulle,
hyvä mieli mulle!

Terveisin Tekijä.

Isän kunniaksi on sanottava, että hän taisi positiivisen vaikuttamisen taidon. Ainahan positiivisella vireellä saa aikaan enemmän kuin ikävillä heippalapuilla. Ja varmasti isä olisi mielissään, jos tietäisi, että pikkuPertun lapset ovat nyt poimuriensa kanssa laavulla. Lapset kyllä väittivät, että heidän isänsä on isoPerttu eikä mikään pikku.

Minun oli tietenkin vähän vaikea irtautua metsästä ja omasta poimuristani. Mutta kun nuotio hiipui, "palomies Sami" huolehti jälkisammutuksesta vesitilkkasella. Neiti kesäheinä ilmoitti kotimatkalla, että oli tosi tylsää, mutta onneksi ei ollut rosvoja. Palomies taas kertoi, että  hänen mielestään oli tosi kivaa, ja hyvä kun saatiin marjoja. Sanoin että momma saa hänestä hyvän marjastuskaverin, johon neiti totesi, että kyllä minustakin tulee marjastaja, kun vielä vähän kasvan. 

Olen ihmetellyt, miten hyvin esimerkiksi Laihialla asuvat thaimaalaiset ovat ottaneet metsät omikseen. He löytävät marjoja, poimivat nopeasti ja liikkuvat kepeästi erilaisissa maastoissa. Toivotaan, että myös meidän suomalaisten metsäsuhde pysyy vahvana. Osin se on geeneissä, mutta myös tutustumista tarvitaan. Nykyään ei tarvitse pelätä eksymistäkään, kun on kännykät ja muut suunnistamisen oivalliset apuvälineet. Muuta pelättävää ei metsässä oikeastaan olekaan. 

P.J. (Paavo Juhani) Rinta v. 1998

Sopimattomat

Ai mitkä sopimattomat? No säästöt ja satsaukset. Laihialaisillekin on olemassa sopimattomia säästöjä, joskin ennen kaikkea sopimattomia satsauksia. Molempia löytyy mm. valtion budjettikirjasta. Keskityn nyt satsauksiin. 

Käykö vanha valuutta?

Olen samaa mieltä kokoomusnuorten kanssa, että Kelakorvausten paasaaminen yksityiseen terveydenhuoltoon on ollut typerää ja siinä valtion rahat menevät kankkulan kaivoon. Yksityiset lääkäriasemat ovat vain nostaneet hintojaan ja hoitojonot eivät ole lyhentyneet. Niinpä julkisesta terveydenhuollosta leikataan. Potilas ei hyödy, päinvastoin. Toivottavasti pääpuolue kuuntelisi nyt nuoriaan.

Toisaalta samalla kokoomusnuoret yllättäen kannattivat yli 65-vuotiaiden valinnanvapauskokeilua. Siinä meikäläinen pääsisi samaan hintaan lääkärille yksityiselle tai julkiselle puolelle. Ainut vain, että yksityislääkäri ei ole sen ihmeellisempi kuin terveyskeskuslääkärikään. Hänkin tarvitsee hoitopäätöksen tueksi erinäisiä tutkimuksia, kuten verikokeita, pissanäytteitä, röntgeniä, magneettikuvausta tai tähystystä. Ja minä joudun sitten lääkäriasemalla maksamaan nämä kalliit tutkimukset itse. Ehkä kokeilu pyrkii vain johdattamaan vanhemmat ihmiset maksullisten palvelujen asiakkaaksi syöttämällä valtion rahaa. Ei hyvä! Muutenkin asioin mieluummin lähellä olevan terveyskeskuksen pätevien lääkärien pakeilla. Toivon että ei kokeilla mitään, vaan satsataan siihen, että julkinen terveydenhuolto saa tarvittavat resurssit.

Myöskään Turun tunnin junaan ei kannata laittaa lantin lanttia niin kauan kuin maanteissä on niin valtavasti paikattavaa kuin on - ja silloissa korjattavaa! Perusinfrastruktuurista huolehtiminen edesauttaa paljon varmemmin Suomen taloutta. 

Miksi muuten tiet kuluvat nykyään niin nopeasti? Vuosi sitten päällystetyt tiet ovat jo urilla ja koloilla. Voisiko yksi syy olla sähköautojen massiivinen paino?  Valtio on kuitenkin halunnut edesauttaa siirtymistä sähköautoihin vapauttamalla ne autoverosta ja tukemalla sähköautojen latausverkoston rakentamista. Sähköautot on siis vapautettu autoverosta, joten verotulot ovat pienentyneet ja samalla teiden kunnostustarve on lisääntynyt. Hyvä puoli sähköautoilussa on fossiilisten polttoaineitten käytön väheneminen liikenteessä. Mutta teiden kunnostukseen öljyä kuitenkin kuluu. Ja sähköstä tulee olemaan vielä kova pula, kun kaikki datakeskukset valmistuvat. Sähkön käyttäjät joutuvat sopeutumaan aivan erilaisiin hintoihin kuin tämänpäiväinen keskimääräinen pörssihinta, joka on 17,75 snt/kWh.

Laihialaisena olen oppinut, että jos laitan euron likoon, pitäisi saada vähintään 1,10 euroa takaisin, tietysti riskistä riippuen. Mutta ilmeisesti hallitukselle tuntuu riittävän, että miljardin verokevennyksistä palkansaajille (keski- ja suurituloisille, jälkimmäisiä painottaen) saadaan takaisin talouden kasvuna puoli miljardia. Kuitenkin valtion talous on sellaisessa pisteessä, että tällaisia kannattamattomia liikkeitä ei pitäisi tehdä.

On mielenkiintoista nähdä jatkuuko hallituksen linja yhtä merkillisenä loppuun saakka. Leikataanko siitä, mikä voisi tuoda uutta osaamista ja innovaatioita - koulutuksesta ja tutkimuksesta? Leikataanko yhdistyksiltä 1000 euroa ja ostetaan heidän tekemänsä työ 20 000 eurolla jostain muualta? Kuristetaanko kuntatalous niin tiukalle, että lapsia kuljetellaan suuriin kouluihin, joissa he voivat huonosti? Pidetäänkö kansanterveyden edistäminen mielessä yhtenä myös säästöjä tuovana satsauksena?

Valtion rahatilanne on tosi huono, mutta se ei oikeuta siihen että tehdään huonosti harkittuja ja pitkällä tähtäyksellä kalliita säästöjä ja satsauksia. Toivon viisautta ja voimia isommille päättäjille. Paukkuja sinne - ja myös tänne. Niillä autonikin saadaan liikkeelle.

Vetovoimatekijöitä

Laihialla olisi tilaa uusillekin asukkaille. Olen miettinyt Laihian vetovoimatekijöitä ja hakenut osviittaa historiasta. Minkähän tähden esivanhemmat ovat asettuneet Laihialle asumaan? Ajatus harppoo muinaisuudesta nykyisyyteen.

Kulkuväylät

Laihianjoki oli asutusta houkutteleva tärkeä kulkuväylä, jota pitkin päästiin rannikko- ja merikalastuspaikoille vetämään nuottaa. Laihialaisilla oli kalastusoikeuksia rannikolla, mutta maan nousemisen takia ne jäivät lopulta kuiville. Kalaa saatiin toki myös Laihianjoesta. Joen varrella oli viljavaa maata, ja syntyi kyläryhmiä, joiden väliset polut kehittyivät vähitellen teiksi joen kahta puolen. Laihialaisten polttama terva liikkui kuitenkin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla Vaasan kauppiaille pääosin venekyydillä. 

Laihianjoki

Hyvät kulkuyhteydet ovat tärkeitä myös nykyään. Laihian sijainti on hyvä: kaunista maaseutua, mutta lähellä Vaasaa - eikä Seinäjoelle tai Uumajaankaan ole pitkä. On tärkeää, että puolustetaan teiden kuntoa ja pidetään huolta riittävästä julkisesta liikenteestä ja asiointikyydeistä. 

Kauppa

Kauppa se on joka kannattaa. Vaasan läheisyys oli tärkeää satoja vuosia sitten, ja laihialaiset maakauppiaat hakivat tuotteita paitsi lähikaupungista, myös Mälarilta ja Tallinnasta asti. Kolme esivanhemmistani olivat tällaisia talonpoikaispurjehtijoita 1500-luvulla: Jaakko Miemoinen, Mikko Jaaksi ja Erkki Lyyski. 

Vaikka laihialaiset ovat tarkkoja kaupoillaan, ei pelkkä halpa hinta ratkaise, vaan myös laatu ja kestävyys. Matka Vaasaan on turha, jos omasta pitäjästä saa hyvää. Laihialla onkin nykyään monipuolinen kattaus kauppaliikkeitä. Monet erikoisliikkeet, kuten urheilutarvikeliike ja pienkoneliike ovat siirtyneet paremmille apajille, mutta jos asukasluku kasvaa, voivat erikoisliikkeetkin kannattaa paremmin. Myös nettikauppa on avannut uusia mahdollisuuksia kaupanteolle.

Luonnonantimet

Arvelisin että jo vuosisatoja sitten todettiin, että Laihialla on hyvä asua siksikin, että täällä on hyvät puolukka-  ja valokkimaat. Nämä marjat kun säilyivät omassa liemessään - ja siksi täydensivät erinomaisesti talven ravintotilannetta. Valokkinevat ovat toki vähentyneet, ja tuulet ja hallat pilaavat usein "hillan" kukinnan, mutta joka 15. vuosi saa kerätä niin paljon kuin jaksaa. Myös mustikoita ja vadelmia löytää sen verran, että marjoissa pysyy. Löytyy mahtavia kanttarelli- ja suppilovahveropaikkoja. Myös metsästys tarjoaa hyvää liikuntaa niille, jotka viihtyvät muuallakin kuin urheiluhalleissa.

Rakentaminen

Rakentaminen on Laihialla ollut edistyksellistä jo 1600-luvun lopulla, jolloin pitäjässä asui muurimestari ja lasinleikkaaja. Pitäjässä valmistettiin myös tiiliä. Siirryttiin vähitellen savupirteistä hormillisiin taloihin, joissa oli lasi-aakkunat. Pian isonvihan hävityksen jälkeen jo 1700-luvun lopulla vaurastuttiin, varmaankin paljolti tervanpolton ansiosta. Alettiin rakentaa "komian tähren" kaksifooninkisia pitkiä taloja. Laihialla on säilynyt asumiskäytössä erityisen paljon vanhoja pohjalaistaloja. On kulttuuriteko, että näitä puutaloja on jaksettu kunnostaa ja rakastaa. Ne antavat pitäjälle sen ominaisilmeen.

Maalattiin alkukesästä Naskalin lutti

Nyt uutta rakennetaan vauhdilla, on tekemisen meininki. Kirkonkylään nousee mm. Halpa-Halli ja kunnantalo, Maunulaan suuri yrityshalli. On tilaa ja tontteja jokaiselle, joka tahtoo rakentaa uutta, mutta on myös käyttökelpoisia yritystiloja ja asumuksia sille, joka haluaa vuokrata tilaa tai ostaa valmista.

Maanviljelys 

Laihian kappalaisen Israel Reiniuksen aktiivisuuden vuoksi pitäjän maanviljelys alkoi kehittyä 1750-luvulla. Reinius aloitti perunan- ja tupakanviljelyn ja tuotti ulkomailta heinänsiementä. Alettiin lannoittaa niittyjä ja kehittää lampaiden kasvatusta ja rotua. Perustettiin kankaiden vanutuslaitos ja useita salpietaritehtaita. Laihia olikin silloin maamme tärkeimpiä salpietarin tuotantopaikkoja. Pitäjän viljavat ja hyvin hoidetut pellot tuottavat nykyään merkittävän osan Suomen ravintokasveista. Erilaista teollisuuttakin on pienessä mittakaavassa.

Maisema

Laihian luonto on omaleimainen: on avaraa lakeusmaisemaa ja suuria metsäalueita. Metsissä kulkiessa törmää usein pronssi- tai rautakautisiin kiviroukkioihin eli muinaishautoihin. Ne muistuttavat siitä, että alueella on asuttu jo ennen meitä maahanmuuttajia. 

Joki halkoo yhä maisemaa, ja jokitöyrän asukkaana toivoisin, että sen kuntoa vaalittaisiin. Eihän meillä ole täällä paljon vesistöjä. Joessa on kaloja, joita saukot sukeltelevat meidänkin klasin alla. On jopa taimenia, olen nähnytkin. Joen kunto on kuitenkin alkanut huolettaa. Lapsuudessani se pilaantui ojitusten ja sahan päästöjen takia. Nyt kun tilanne on petraantunut ja kala taas viihtyy, on rehevöityminen ja kalakuolemat jälleen uhkana. Uusi joen vihollinen on haitallinen vieraslaji jättipalsami, joka on vallannut penkat, mutta ei sido maata. Kun sataa, vesi näyttää heti rapavelliltä. Outo kasvi: Palsamin kasvu lähtee hitaasti kevätkesällä ja penkat näyttävät paljailta, mutta silti se pystyy estämään muiden kasvien kasvun. Sitten palsamikasvusto röyhähtää jopa naisen mittaiseksi. Ja niin olematon juuri sillä on, että jokitöyrä pääsee lomahtelemaan veteen.  Olen koettanut nyhtää palsamia omalta maalta, mutta aika ja voimat eivät riitä satojen metrien puhdistamiseen. 

Tarvitaan yhteistä innostusta ja työtä pitää arvokkaat asiat arvossa. Asukkaat ovat luomassa asuinympäristöä.

Oma laituri

Maanviljelijä on asiantuntija

Maanviljelijät ovat oppineet, että mikään ei ole varmaa ennen kuin vilja on laarissa. Tänä vuonna on pitkästä aikaa ollut hyvät satonäkymät. Kevätkesä oli kylmä, mutta kosteutta riitti. Viljat juroivat, kasvattivat hyvät juuret ja pensoivat tuuheiksi. Sitten tuli lämpimät kelit ja pellot näyttivät pelottavan tummanvihreiltä. Sydän syrjällään olen katsellut viljelyksiä: kunpa sataisi, mutta ei kuitenkaan tulisi rankkasateita ja raekuuroja, jotka piiskaavat laihot matalaksi.  Tänään oli ukkosta ja luumupuu taipui luokalle maahan saakka, miten lie käynyt viljelysten? Jos kaura tai ruis lakoaa, se ei enää nouse, mutta ohra saattaa vielä nousta "polvelle". Vehnällä on aika vahva korsi. Tänä vuonna on tosi upeita hernekasvustoja ympäri pitäjää. Herneet jos painuvat, painuvat varmasti kaikki yhdessä, sillä ottavat tuen toisistaan. - Lakoviljan laatu kärsii, kun se muhii kosteassa. Puiminen on hankalampaa ja kuivauskustannukset suuremmat.

Komea kauravainio Alapäässä

Hernepellon poutapilvet Allisilla

Myrskyluodon Maija -näytelmässä on laulu: "Kuka osaa luontoa lukea, sen viestit sanoiksi pukea?" Maanviljelijä elää hyvin lähellä luontoa, oppii lukemaan säätiedotuksia, mutta myös haistelemaan tuulta. Täytyy katsoa millainen maan mururakenne on ja oppia tunnistamaan sadon uhkatekijät. On muitakin kuin märkyys, kuivuus, halla ja rajuilma. Nimittäin ravinteiden epätasapaino, erilaiset rikkaruohot, tuholaiset ja sienitaudit... Ehkä myös konerikot ja viljelijän uupumus! Ja vaikka tekee parhaansa, kaikki on lopulta Luojan kädessä. Ihminen on niin riippuvainen luonnosta kuin olla ja voi, ja voimaton luonnonvoimien edessä.

Vihreä liike on siitä hyvä, että se on nostanut tämän riippuvaisuussuhteen myös muiden kuin luonnonvaraisista elinkeinoista toimeentulonsa saavien tietoisuuteen. Toisaalta monissa tapauksissa ns. luonnonsuojelu on jossain määrin irti luonnosta ja maasta. Ja saattaapa sitä vaivata sellainen virheellinen tietämisen tuska ja varmuus, joka nostaa vastakarvaan. Kuitenkin ns. "veheriäästen" ja viljelijöiden tavoitteet ovat perimmältään yhteisiä: varjella tätä palloa elinkelpoisena. Kaikki luonnon kasvit ja muut eliöt tarvitsevat ravintoa, valoa, tilaa ja vettä. Onpa myös ihmisillä samat tarpeet ja oikeudet.

Ilo ja itku

Olen jo monena vuonna suunnitellut pyöräretkeä Jurvaan ystävän haudalle. Nyt olen ollut monta päivää kesäleskenä ja poika vei eilen johonkin maalaustikkaani. Koitti myös kesäinen ja vähätuulinen päivä sopivaan aikaan. Joku julkaisi aamulla kuvan valkolehdokista. Olisipa kiva nähdä sellainen, mietin. Laskeskelin, että jos keitän ajoissa perunat, ehdin takaisin koiraa ulkoiluttamaan.

Olin Jurvassa seurakuntapastorina ja vs. kirkkoherrana heti pappisvihkimyksen saatuani. Tuohon aikaan sisältyy monta surua, ja suurin niistä oli, että jouduin siunaamaan hautaan rakkaan ystäväni Päivin. Hänen kanssaan oli helppo olla, puhumatta mitään tai puhellen arjen sattumuksista, luonnosta, virsistä. Ajattelen häntä usein.

Menomatkalla mietin, että hän taisi kuolla kesäkuussa, koska hautajaiset olivat heinäkuun alussa. Olin rippileirillä ja kävin sieltä keskussairaalassa veisaamassa perheenjäsenten kanssa "Sinuhun turvaan Jumala" tajuttoman ystävän vuoteen äärellä. Tunsin, että hän oli vielä läsnä. Hautajaispäivän iltana veisattiin Ylistaron herättäjäjuhlilla Päivin sanoittama virsi "Arkihuolten alla". 

Piennarniittokone oli työssään, mutta ei se minua haitannut, täytyyhän pientareet niittää eikä se niin kovin leveä niitto ole. Poimin joitakin kukkasia tien varrelta: lehtoakileijaa, metsäkurjenpolvea, apilaa. Päivin haudalle sopisivat luonnonkukat, mietin, mutta en ollut huomannut varata niille vettä. Näin myös valkolehdokkeja, mutta ne ovat rauhoitettuja. Nypin pois pikku lupiiniesiintymiä matkan varrelta, ettei lupiini hautaa alleen lehdokkeja ja muita herkkiä ja hentoja. Arvelin poimimieni kukkien sen verran nuupahtaneen että poikkesin vielä Jurvan kukkakauppaan. Vaivaisukolle ei ollut antaa yhtään kolikkoa, ja se jäi vaivaamaan. Miten heikossa asemassa olevat pärjäävät, jos kukaan ei auta?

Valkolehdokki tuskin pärjää lupiinille

Sähköpyörällä jaksaa pyöräillä tuollaiset 80 kilometriä, kun olen tuon matkan taittanut muutaman kerran tavallisellakin pyörällä. Minua kutsuttiin usein Metsäkylään: "Sun pitää tulla". Silloin Päivin lapsuudenkodissa odotti hänen Inkeri-äitinsä ja aina joku suussa sulava herkkupannari tai piiras. Inkeri kertoi, että rovasti Kärki (Uskon, Toivon, Armon ja Lahjan isä) tapasi ajaa pyörällä pihaan, vaihtaa paitansa ja sanoa, että teillä on kohta seurat, hän on jo matkalla kutsunut seuraväkeä. 

Löysin helposti hautakiven, koska se on luonnonkivi. Itku tuli, kun huomasin, että olin liikkeellä kuoleman vuosipäivänä 1.7. Miten osasinkaan? Teki mieli ihan polvistua haudan ääreen. Hautakivessä näkyi 21 vuotta sitten ihmisen kasvot, nyt jotain muuta. Kivikin on oikeastaan elävä. 

Join kahvit Sällillä ja päätin palata "suorinta reittiä" kotiin. Jurvantie ei kyllä kovin suora ole, vaikka pahimmat mutkat on oiottu. Kurikan Jurva on jo lupiinin osalta menetetty, eräänlainen lupiinireservaatti. Jossain kohdassa Pyörnin jälkeen oli ihme kyllä vähän lupiinitonta penkkaa ja siinä piti oikein kääntyä takaisin, että oliko siinä tosiaan niittykäenkukkaa. Niin herkän hentoja kukkia! Poikkesin Jurvan vapaahautausmaalle ja söin eväitä rappusilla varjossa. Huomasin muistavani jonkun noistakin vainajista, ja mitä oli juteltu Jurvan vuodeosastolla. Sitäkään ei ole enää ollut maailman aikoihin.

Niittykäenkukka

Laihian puoli tietä oli vielä aivan normaalien niittykukkien areenaa, ehkä siksi että asutus on vähäistä ja asujaimet eivät ole antaneet lupiinin levitä puutarhastaan tien penkkaan. Vielä on lupiinien vallankumous estettävissä! Olin lähes ylpeä laihialaisten puolesta. Kun poistin pienet lupiiniesiintymät, sain vähennettyä siementuottoa ja leviämistä oleellisesti. Lähempänä kolmostietä oli suurempia esiintymiä, joille en enää pyöräilystä väsyneenä mahtanut mitään. En tosin ollut mitenkään rätti poikki, vaan kolmostien varren pyörätiellä pysähdyin yli kymmenen kertaa ottamaan kuvia tien surkeasta kunnosta. Haluan kovistella Ely-keskusta siitä, ettei Laihian pyörätie ole vieläkään kunnostettavien listalla. Johan tuo alkaa olla vaarallinen, ja pari pyöräilijää tulikin vastaan maantienreunaa. 

Taitaa kuitenkin olla niin, että oikeastaan kovistelu ei koskaan auta. Vain kehumalla onnistumisista jättää pysyvän jäljen ja saa aikaan innostusta parempaan. Ilkeät sanat jäävät kyllä mieleen, mutta synnyttävät vain pahaa mieltä ja vastahankaisuutta. Kannustavat ja myötäelävät sana synnyttävät iloa ja kiitollisuutta, pyrkimystä yhtä hyvään tai vielä parempaan. Kauneimpana kannan sydämessä ystävien hyviä sanoja.

Iloja

Eräs päivälehti on mahdollistanut positiivisten uutisten tilaamisen kännykkään. Erinomainen idea, sillä kovin paljon on uutisia, jotka kouraisevat ikävästi vatsanpohjasta. Hyviä asioita voi myös havainnoida ja tuottaa itse. Täytyypä kelata.

Kissankäpälän taimia 
vapaahautausmaalla

Sain yllättäen Familonilta pahoittelut ja patjan. Olin ehtinyt jo tilata toisenkin, vanhan luokkatoverin suositteleman Suomessa valmistetun patjan. Nyt on mitä vertailla. Ja onhan meillä vierassänky ja mökkisänky. Familonin patja ehti tulla ensin ja se tuntuu hyvältä, vaikka ensimmäisenä yönä oli suonenvetoa ja punkinirrotusta, jotka molemmat johtuivat eilisiltaisesta pitkästä pyöräily- ja metsäretkestä. Retki oli kyllä näiden vaikeuksien väärti, ellen saa borrelioosia tai puutiaisaivokuumetta. 

Olen saanut puutarhaa siistimmäksi. Se oli mennyt pahoin retuperälle, kun kevät karkasi nuorempana aina käsistä. Sain myös Fiskarssilta uudet ruohosakset, kun kysyin voiko pari vuotta vanhoille tehdä jotain kun ne lukkiutuvat leikatessa. Olemme maalanneet luttia ja siitä tulee komea! Näin eilen isolepinkäisiä. Komea lintu, ruma ääni. Olen tunnistanut tänä keväänä myös yli 350 kasvia ja oppinut monta uutta. Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että uusien varsinainen oppiminen vie varmasti vuosia, joudun varmaan tunnistamaan samoja ensi vuonna. Mutta kuitenkin, ei se toivotonta ole ja kasvien nimet ovat joskus kuvaavampia kuin ihmisten. Ei aina, joskus on ihmisilläkin oikein sopivat nimet.

Myrkkykeisoa Laihianjoessa

Myös pihapiiristä olen löytänyt muutaman uuden tulokkaan. Suurimmasta päästä on Cicuta virosa eli myrkkykeiso. Kun meillä oli karjaa, kiertelin rantoja katsomassa ettei tämä tappava, Suomen myrkyllisin kasvi päädy lehmien suihin. Nyt näen pari myrkkykeisoa ikkunasta, mutta eivät häiritse syömistä eivätkä uintia, kun niiden antaa olla rauhassa. Mutta ei tässä kaikki. Olen löytänyt jälleen myös erittäin pieniä kasveja, kuten hiirenhännän omalta markilta ja vähän harvinaisemman suolaa suosivan meriratamon tienposkesta. Samalla tavalla yritän löytää elämästä kiitettävää, ja onhan sitä! Tiedätkö muuten kumpi on kumpi?

Tepsivä uhkaus

Olen aina suosinut suomalaista. Kun yrityksiä on myyty ja tuotantoa on siirretty ulkomaille, olen silti ajatellut, että suomalainen suunnittelu on hyvää. Nettikaupasta olen tilannut Helkama-polkupyörän, Biolan puutarhakompostorin, Aarni-rannekellon, Polar-sykekellon, kirjoja ym. hyödyllistä. Aina on ollut nopea ja luotettava toimitus. Nyt olen nukkunut tosi huonosti, kun yritin tilata Familon-petauspatjan liikkeen omasta verkkokaupasta. Mutta tänään on ilon päivä, sillä eilinen (3.6.) uhkauskirjeeni tehosi. Tänään kuusi viikkoa tilauksesta olen vihdoin saanut rahani takaisin näkemättä ja kokematta koskaan Familonin patjan antamia mahdollisuuksia uneen. Laitan tähän malliksi kirjelmäni ao. yrityksen asiakaspalveluun, jos jollain muullakin olisi nettikauppojen kanssa samanlaisia ongelmia:

En ole saanut 23.4. tilaamaani tuotetta, jonka toimitusajaksi ilmoitettiin 3-8 arkipäivää. Tilauksen yhteydessä maksoin ao. petauspatjasta 529,20 €.

Olen tehnyt asiasta asiakaspalveluun kolme reklamaatiota eli 15.5., 20.5. ja 22.5. 

Olen näihin reklamaatioihin saanut kahdesti vastauksen, että kirjanpitonne mukaan tuote on lähtenyt varastolta, mutta lähetystiedot puuttuvat ja että olette antaneet varastolle tehtäväksi lähettää patjan ja "selvittää tilauksen tilan". 

Minä en myöskään ole saanut missään vaiheessa tietoa siitä että tilaus olisi lähetetty tai seurantatunnusta tai mitään. Viestissäni 20.5. pyysin ilmoittamaan, milloin tuote saapuu. Koska en saanut tähän mitään vastausta, peruin tilauksen sähköpostitse 23.5. ja pyysin palauttamaan maksamani summan 529,20 euroa. Tästä peruutuksesta tulee kuluneeksi perjantaina 6.6. lakisääteiset 14 vuorokautta enkä ole saanut teiltä vastausta tilauksen peruutukseen eikä rahoja ole palautettu.

Olen yrittänyt myös soittaa asiakaspalveluun ja informoinut tilanteesta osoitteeseen info@familon.fi. Ei vastausta.

Otan ensi maanantaina yhteyttä kilpailu- ja kuluttajavirastoon ja riitautan asian ellette välittömästi palauta rahojani.

Maaria Perälä

agronomi MMM, rovasti

Yleensä en käytä titteleitä tällaisissa kauppa-asioissa, mutta nyt ajattelin, josko niistä olisi kuitenkin jotain hyötyä. Saamistani viesteistä ja myös vastaamattomista viesteistä olin ryhtynyt epäilemään, että sanaani ei luoteta. Agronomithan ovat yleensä rehellisiä, papeista ei kyllä aina tiedä. Ehkä en olisi myöskään ensimmäiseen reklamaatioon kehdannut titteleitä laittaa, koska olin aika kiukkuinen odotettuani uutta patjaa silloin jo yli kolme viikkoa kuin kuuta nousevaa. Asiakkaan ärtyneisyys ei toki oikeuta yritystä pitämään rahoja ilman vastiketta. 

Olen syntynyt tässä
nukkuma-alkovissamme

Tähän uhkauskirjeeseenkään en saanut mitään vastausta, mutta ilokseni huomasin, että rahat olivat ihan sentilleen tulleet tänä aamuna tilille! Se jo sinänsä antaa vähän levollisemmat unet. Mutta itse asiassa olen kärsinyt yli vuoden erityisesti nukkuessa alaselkäkivuista, mitkä ilmeisesti johtuvat kylkivälilihasten tulehduksesta. Tarvitsisin napakamman ja myös viileämmän petauspatjan kuin nykyinen lötkö ja muotoutuva "kumipatja". Haluaisin kuitenkin edelleen käyttää nykyistä vuodetta komeine jurvalaisine sängynpäätyineen (Penttilän puutyö). Nyt kun olen saanut rahat takaisin, suunnittelemme kaupunkireissua, josko jostain löytyisi sopiva petari. Osaatko suositella jotain hyvää patjaa? Nyt saa olla vaikka kiinalainen, kunhan on hyvä ja luotettava toimittaja. 

Asiantuntija

Nykyään käytetään liian paljon titteliä asiantuntija. Kukaan ei ole kuitenkaan määritellyt millainen koulutus, millaiset näytöt ja miten laaja tietämys pitää olla että voi puhua asiantuntijan suulla. Voi saada asiantuntijan maineen, vaikka tietää asiasta vain jonkun kapean siivun. Kapea-alaiset asiantuntijat ovat osaltaan nakertaneet luottamusta tieteeseen ja riippumattomaan tiedonvälitykseen. Se on todella sääli, sillä me tarvitsemme hyvin monipuolista tietoa tehdäksemme päätöksiä monimutkaisessa maailmassa. Olisi parempi kuulla aina useampia näkökulmia aiheeseen, jotta tieto oikeasti lisääntyisi.

Merikotkat lisääntyivät ja 
merimetsot vähenivät...

Lukijani varmaan ovat huomanneet, että minussa on paljon kapinaa esimerkiksi niitä kohtaan, jotka pääsevät eniten ääneen puhuttaessa metsien hoidosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Asia ei ole mielestäni ollenkaan niin yksinkertainen kuin annetaan ymmärtää. Kaikki erittäin uhanalaisiksi väitetyt lajit eivät suinkaan ole uhanalaisia. Hiilitasetutkimukset ovat erittäin, sanoisinko hävettävän, tendenssimäisiä eivätkä ne ole saaneet vielä tiedeyhteisössä riittävää arviointia. Ei ole muistettu lajien kannanvaihtelua eikä aina ole löydetty oikeaa syytä lajien vähenemiselle. Sellaisetkin yksinkertaiset asiat kuin ravinnonsaannin vaihtelu tai epidemiat tuntuvat saavan kovin vähän huomiota, kun aina voi syyttää aukkohakkuuta. Ja taajamissa tapahtuvista eliölajien muutoksista syytetään automaattisesti maaseutua etsimättä syytä taajamista. 

Suurin ongelma erilaisten niin sanottujen asiantuntijoiden nostamisessa esiin on, että luottamus kaikkeen tieteeseen alkaa rapistua. Tämä taas raivaa tilaa vaikkapa huuhaa-lääketieteelle ja yleiselle rokotevastaisuudelle. Silloin ollaan vaarallisella tiellä. 

Pidän riippumatonta tiedonvälitystä erittäin tärkeänä, ja siksi minusta kannattaa maksaa useammastakin sanomalehdestä ja seurata Ylen uutisia. Ylellä pitää olla myös riittävän hyvät resurssit tuottaa laadukkaita ja monipuolisia asiaohjelmia.  On erittäin tärkeää, että nämä riippumattomat tiedonvälittäjät eivät lankea helppoheikkimäiseen klikkijournalismiin. 

Kansalaiset olisi myös saatava monipuolisen tiedon lähteille, sillä jostain syystä ihmisillä on taipumus joutua harhaanjohdettujen laumaan. Somekuplat vievät usein harhaan, samoin kuin uskonnolliset tai poliittiset ahdasmieliset liikkeet ja ympäristöaktivistien käsitys ympäröivästä maailmasta. Vai mitä mieltä olet, kun kaikkia eläimiä täytyy auttaa, niin täytyisikö pörröiselle talitintille yrittää antaa jotain kaapistasi löytyvää antibioottia? Tällaistakin eräällä luontopalstalla pohdittiin.  

Arvotyhjiö

Kaiketi maailman tämän hetken suurten ongelmien syynä on arvotyhjiö. Se on ennen kaikkea suurten johtajien ongelma, mutta on hiipinyt salakavalasti myös suomalaisten arkielämään. Arvot osoittavat suuntaa, ja suunta on nyt hakusessa.

Ensin sananen maailman valtaapitävistä. Presidentti Putinin tavoitteena ei varmaankaan ole Venäjän kansan hyvinvointi, vaan olla se henkilö joka tekee Venäjästä taas suuren maailmanvallan. Laajenemispyrkimykset ovat maailmanhistoriassa olleet lähes kaikkien sotien taustalla. Ja tällä kertaa oman arvon maksimointi taitaa olla laajenemispyrkimysten motivaattori. Putin haluaa olla palvottu tsaari.

Amerikkalaiset taas äänestivät Trumpin presidentiksi, vaikka tiesivät hänen valehtelevan niin paljon kuin ehtii ja pyrkivän tekemään diilejä joka asiasta.  Heillä oli vapaat vaalit ja olisi ollut mahdollisuus asettaa toinen ehdokas tai äänestää toisin. Enemmistö kuitenkin äänesti Trumpia. Moni nimittäin ihaili hänen vahvuuttaan ja luotti siihen, että hän saa talouden kuntoon niin että amerikkalaiset saavat enemmän liksaa. Millään muulla ei oikeastaan ollut väliä. Paitsi joillekin uskovaisille.

Jotkut uskovaiset nimittäin kannattivat Trumpia ennen kaikkea siksi, että hän osoitti myötämielisyyttä Israelille. Trump osti tekovanhurskaudellaan monia kristittyjen ääniä. On nimittäin olemassa uskovia, jotka pitävät edelleen vanhatestamentillisesti Israelia Jumalan omaisuuskansana, jonka tukena täytyy olla aina ja kaikissa asioissa. Heiltä on jäänyt lukematta ne Uuden testamentin kohdat, joissa selvästi sanotaan, että eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin (Room. 9). Jumalan kansaksi luetaan nyt heidät, jotka uskovat hänen lupauksiinsa ja liittyvät Jeesukseen Kristukseen. Kristus on seurakunnan kulmakivi, jonka kautta Jumalan kansa nyt määritellään. (1. Piet. 1). 

Katson kuuluvani tähän uuteen Israeliin, Jumalan kansaan. Jeesus oli syntyperältään juutalainen ja varmasti kaikki israelilaiset ovat edelleen Jumalalle rakkaita, uskovat Kristukseen tai eivät. Mutta kansainvälistä oikeutta on noudatettava. Israelia on aivan varmasti loukattu, mutta en löydä Raamatusta enkä varsinkaan Uudesta testamentista sellaista kohtaa, että alistaminen, säälimätön kosto ja naapurikansan tuhoaminen olisi sallittua. Ei kristityille, ei juutalaisille, ei kenellekään. Jos Trump on tällaisen tuhoamisen nimissä saanut kannatusta, se on arvopohjaltaan väärää kannatusta. 

Tämän päivän uutisten valossa tuntuu myös vaikealta uskoa, että joku suuri kansa voisi olla katkera siitä, ettei ole pystynyt tuottamaan riittävästi tuotteita, joita haluaisimme hankkia. Miten minut voitaisiin määrätä korvausvelvolliseksi siitä, että USA ei ole saanut vaihtotasettaan kuntoon? Jos jollain on liikaa valtaa, hän voi esittää aivan järjettömiä ajatuksia. Oikeastaanhan Euroopan pitäisi esittää USA:lle lasku siitä, miten epäterveellisiä ja rikollisia malleja maa on tuottanut maailmalle. 

Ehkä tullipolitiikalla ja korvausvaatimuksilla pyritään viemään Euroopan huomio ja voimat niin että Ukraina jäisi yksin ja Venäjä saisi sen valtaansa. Sittenkö olisi Amerikan laajentumisen vuoro? Näinkö alueita ostetaan ja myydään? 

Tähän asti on ollut helppo kirjoittaa. Mutta sitten tulen suomalaisten arkielämään. Ovatko arvot hapertuneet?  Onko rehellisyys kunniassa? Onko raha liian tärkeää erityisesti rikkaille? Onko lähimmäisenrakkaus ja jokaisen elämän luovuttamaton arvo mielessä kirkkaana? Entä arvostammeko liikaa ns. vahvoja johtajia? Useinhan kuulee huudettavan vahvan johtajan perään. Viisaus ei kuitenkaan asu yhdessä päässä. Työpaikoilla ja kaikissa yhteisöissämme voimme parhaiten ja saamme aikaan hyviä tuloksia silloin, kun saamme olla osallisia päätöksenteosta ja voimme sitoutua yhteiseen päämäärään, jonka eteen ponnistelemme yhdessä toistamme kannustaen ja saavutuksista iloiten. Miksi tämä tuntuu niin usein unohtuvan? 

Ja pidetään vain tasa-arvo kaikissa tavoitteissa mukana, vaikka se ei liene koskaan ollut amerikkalainen arvo. Se on kuitenkin erittäin raamatullinen arvo. Jeesus otti yhtä lailla vastaan lapset, vierasmaalaiset, vammaiset, prostituoidut, työtätekevät, verottajat ja valtaapitävät. Maanviljelijä sai kantaa Vapahtajan ristiä, joka toi uuden toivon koko maailmalle. 

Paavali kirjoitti galatalaisille: Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Aabrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu. 

Tätä luvattua maata emme maan päällä saavuta, mutta jo sitä kohti kulkiessamme täytyy pitää suunta selvänä. Parhaimmillaan maallinen voi olla aavistus taivaallisesta. 

Riippuvainen

Riippuvaisuutta ei tänä maailmanaikana pidetä suotavana. On pitänyt oppia, ettei saa olla riippuvainen Venäjän öljystä ja maakaasusta tai lannoiteteollisuudesta. Ei pidä olla riippuvainen amerikkalaisten hävittäjien varaosien saannista tai USA:n ase-avusta. Liittolaiset muuttuvat äkkiä vihollisiksi ailahtelevaisten valtiaiden puheissa, ja teoissakin. Riippumattomuuden tavoittelu takertuu herkästi myös ihmissuhteisiin. Se, joka on pettynyt rakkaudessa tai ystävyydessä, saattaa pelätä sitoutumista toisiin ihmisiin. Sitoutuminen jopa omiin arvoihin saattaa höllentyä. Elämästä tulee irrallista epäluottamuksen elämää.

Kun synnyimme, olimme pitkään täysin riippuvaisia vanhempien tai muiden meistä huolehtivien huolenpidosta. Ja pysymme syvästi riippuvaisina muista elämän loppuun saakka, halusimmepa tai emme. Täytyypä oikein miettiä tätä.

Olen riippuvainen niistä, jotka tuottavat ruokaa ja lämpöä, tai valmistavat vaatteita. Olen riippuvainen toisten avusta. Olen riippuvainen läheisten rakkaudesta, ystävyyden ja hyväksynnän osoituksista. Olen riippuvainen siitä mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä, jopa ilkeistä ihmisistä. Elämäni on riippuvainen siitä, mitä tapahtuu maailmanpolitiikassa. En pysty katkomaan kaikkia niitä siteitä, joiden kautta olen kiinni toisissa ihmisissä ja maailman tapahtumissa, vaikka joskus haluaisinkin.

Riippuvaisuus on tietenkin vielä paljon syvempää. Olen riippuvainen ilmasta, jota hengitän. Olen riippuvainen lehtivihreähiukkasista. Olen riippuvainen monista hyönteisistä ja isommista olioista. Olen riippuvainen menneiden sukupolvien aikaansaannoksista. Olen riippuvainen hänestä, joka on luonut maailman ja minutkin. Riipun hänessä riippuvaisena ja kyselen, kuten lapsena, voiko hän kuulla kaikkien huokaukset. Voisiko hän pitää huolta siitä, että tämä tärkein luottamussuhde säilyy? 

Koen, että tässä riippuvaisuudessa voin olla vapaa ja rohkea. Kaikki ei ole myytävänä, kaikesta ei tehdä diiliä. On olemassa oikea ja väärä, ja saan apua, kun yritän erottaa ne toisistaan. 

Kuntavaaliehdokas

En ole koskaan kadehtinut poliitikkoja. On raskasta olla jatkuvasti julkisuudessa ja joskus on vaikea päättää asioista, vaikka on perehtynyt hyvin, tai ehkä juuri siksi. Olen nyt ensi kertaa ehdolla kunnallisvaaleissa. En ole halunnut sekoittaa papin työtä millään tavoin politiikkaan, ja seurakunta on ollut läheinen toimintaympäristö jo nuorempana. Nyt tulin lupautuneeksi, ja kyllä jo ehdokkaana olo käy työstä. Olen koko päivän aamukahdeksasta asti täytellyt vastauksia vaalikoneisiin. En ole varma, saisinko itseni nyt läheisimmäksi ehdokkaakseni, jos menisin samoille sivustoille äänestäjän ominaisuudessa. Voisin hyvinkin olla itseni kanssa eri mieltä. 

Ehkä kiperin kysymys oli, kun kysyttiin, kuka on esikuvani. Piti oikein pitää tauko. Harkitsin vakavasti Santeri Alkiota, koska olen juuri lukenut hänen päiväkirjaansa vuodelta 1917 laatiessani kertomusta isovanhempieni Fannin ja Eemelin ajatuksista ja vaiheista 1917-1918. Kertomuksen nimeksi tuli "Punaaset on niin väkeviä" - viinimarjojen mukaan, tietty. Santeri Alkio yritti kaikkensa, että ei tulisi kansalaissotaa. Hän yritti tehdä välitysehdotuksia, ja pettyi, kun oikeistoporvarit eivät tuntuneet ymmärtävän maan tilaa ja hänen rauhantahtoisia ajatuksiaan, vaan äänestivät toisinaan ensin sosialistien ehdotuksen puolesta pelatakseen pois kompromissin. 

Sitten mietin Jeesusta. Hänen rohkeuttaan toimia vastoin yleistä luuloa myös teologisissa kysymyksissä, hänen tapaansa kuunnella ihmisiä ja käydä valtaapitäviä vastaan. Jeesus on toki esimerkki, mutta ehkä kuitenkin liian ylevä tai tavoittamaton. Entä Nelson Mandela, tai Dietrich Bonhoeffer? Mandela pystyi antamaan vääryyden anteeksi ja aloittamaan uutta, Bonhoeffer toimi rohkeasti oikeaksi katsomansa asian puolesta käyden hirmuvaltias Hitleriä vastaan. Ehkä kuitenkin liian kaukana minusta - olen ihan tavallinen.

Eikö ole ketään naista? Sitten muistin, totta kai, olenhan sen aina tiennyt. Minun idolini on Aili-täti. Olen saanut omaksua paljon häneltä aina puhetyylistä alkaen. Ja nyt kun harjoittelemme Mirjam Silvénin ja Kirsti Rautamon kanssa  Jurvaan runomatineaa "Kevättä kohti", tulevat Aili-tädin ohjaukset etsimättä mieleen. Aili-tädin elämänarvot vaikuttavat minussa yhä.

Historia on hyvin kiehtovaa. Joka päivä löytää jotain, joka koskettaa tätäkin päivää ja antaa uskallusta elää elämäänsä. Olen nauttinut, kun on ollut hyvä ylöspito, ja olen saanut lukea ja tehdä luovaa työtä. Eilen sain yhden tavoitteen valmiiksi ja juhlistimme sitä käymällä teatterissa. Olen etuoikeutettu. 

Missä olet?

Katsoin eräänä päivänä yhden vaasalaisen liikkeen aukioloaikoja, ja huomioni kiinnittyi hakutuloksessa olevaan Google Mapsiin, jossa näkyi ystävieni nimiä. Kaupungin karttaan oli merkittynä ehkä kymmenkunta jo eläkkeellä olevan ystäväni kotiosoitetta. Useimmissa noista kodeista olin joskus vieraillut, en kaikissa. Kotiosoitteiden lisäksi kartalla näkyi muutaman kaverin ajantasainen olinpaikka. Mietin, että ehkä kaksi eläkkeellä olevaa rovastia juttelee parhaillaan kadunkulmassa, kun pallukat eivät liiku. Sitten hoksasin, että on seurakuntayhtymän eläkeläisten kokoontuminen ja he ovat siellä.

Eikö olekin vähän huolestuttavaa? Ensin yhteiskunta tekee suorastaan liikaa yksityisyyden suojan parantamiseksi, niin että et saa enää selville, missä hoivakodissa vanhus on, jos haluaisit käydä katsomassa. Monet laittavat puhelinnumeronsa salaisiksi, ettei tulisi jatkuvasti myyntipuheluita - ja niin he jäävät paitsi myös tervehdyspuheluista. Mutta sitten: Jos sallit puhelimesi tallentaa olinpaikkaasi, ne joilla on numerosi talletettuna googleen näkevät kartalla missä kahvilassa istut tai missä liikkeessä asioit. Eikö se ole pelottavaa? Toisaalta tietysti tästäkin voi olla hyötyä, jos olet eksyvää sorttia, tai jos ajat autokolarin ja ystäväsi alkavat ihmetellä missä olet. 

Raamatussa luomiskertomuksen jälkeen kerrotaan syntiinlankeemuksesta, ja miten Adam ja Eeva piiloutuivat sen jälkeen puiden suojaan. Jumala kulki illan viileydessä paratiisissa ja kysyi: Missä olet? Hän kysyi, vaikka tiesi. Jumala tietää. Onko se pelottavaa? Ei ole, ja voit hyvin vastata: "Tässä olen." Silloinkin kun olet hukassa itseltäsi.

Tinanvalantaa

Uudenvuodenpäivän aamuna tuli täyteen 50 vuotta Fanni-momman kuolemasta. Muistelin yöllä, miten vuoden 1974 viimeisen päivän iltana valoimme uudenvuodentinoja, ja kun katsoin oman tinani varjokuvaa tuvan kaapinovea vasten, näin siinä arkun ääreen kumartuneen ihmisen. Kerroin näkemästäni, ja muut selvästi paheksuivat. Yöllä puhelin soi. Kuulin kuinka isä puhui paapan kanssa ja lähti heti pihan toiselle puolelle. Aavistin, että on vakava paikka.  Aamulla isä tuli kotiin ja sanoi, että momma on kuollut aamusella sairaalassa. Isä oli saattanut häntä ambulanssissa Vaasaan vuodenvaihteessa, kun ilotulitusraketit paukkuivat ympärlillä "niin kuin soras olis oltu". 

Olen jonkun kerran valanut tinaa senkin jälkeen, mutta en ole varsinaisesti halunnut nähdä tulevaisuuden aakkunaa. On parempi, kun ei ainakaan suruja tiedä etukäteen. Ehkä minulla on taipumusta nähdä joskus tulevia ilman tinojakin, mutta ei se nyt suuremmin ole elämää häirinnyt. Silloinkin, kun aavistaa pahaa, voi aina toivoa parasta. Tosin liian ylpeä olin silloin, kun lupasin ystävälle, että sinä tästä paranet, kun kerran jo nousit kuoleman porteilta. Valtuuksia sellaisiin lupauksiin minulla ei valitettavasti ollut. Toivo olisi ollut riittävä sana ja ulottunut kuolemaakin kauemmaksi.

Yleensä kai on niin, ettei ihminen osaa kyllin iloita silloin kun eletään elämän parasta aikaa - eikä pelätä sitä mitä tulisi eniten pelätä. Näistä kahdesta ensimmäinen on hyvin tärkeä eli täytyisi koettaa elää tätä hetkeä täydesti. Se on ainut varma hetki, joka ei ole vielä mennyt ohi.

Peloksi riittää jumalanpelko. Harvoin käytetty sana, jota jään miettimään. Joku on joskus kysynytkin, että miksi tulee pelätä Jumalaa, jos hän kerran on rakkaus. Ehkä siksi, että häntä ei voi omistaa, ei katsella kasvoista kasvoihin eikä ymmärtää. Jeesuksen kautta hänet voi kylläkin kohdata ja tuntea. Pietarinkirjeen mukaan jumalanpelolla on tehtävä - se johdattaa keskinäiseen kiintymykseen ja rakkauteen. Tästä voi päätellä, että tarvitsemme kipeästi jumalanpelkoa.