Vanha palvelija uudessa käytössä

Juhla-ajat kodeissa eivät välttämättä ole helppoja. Monilla on mielessä surua, huolta ja vaikeita asioita. Valon ja ilon juhla voi asettaa odotuksia, jotka helposti jäävät täyttymättä. Perinteet ovat sekä ihania että kamalia, jos ne alkavat sitoa.

Tänään aloittelemme uutta mahdollista tapaninpäivän perinnettä. Siitä siis voi tulla perinne, jos homma onnistuu. Tai sitten ei, ehkä jouluun ei kannata ympätä yhtään perinnettä lisää. Mutta kokeeksi lämmittelen parhaillaan talon vanhaa pizzauunia, jossa ei koskaan aikaisemin ole paistettu pizzaa. Leipää ja kinkkua siinä on kyllä paistettu 1960-luvulta asti. Jouko ja Francesco saavat toimia pizzamestareina. Tai ehkä kokeneimpana uuninkäyttäjänä tuppaudun leipälapion varteen. 

Tuollaiseen vanhaan uuniin liittyy paljon muistoja niin kuin jouluihinkin. Eilen tyhjensin uunin tuhkaluukun, johon hiilet lakaistaan. Sillä kohtaa ja muutenkin uunia lämmittäessäni muistelen aina jo edesmennyttä nuohoojaa, joka sai sen kerran avattua, kun sinne oli jo äitini aikana päässyt tipahtamaan tukkeeksi joku pieni lasipurkki. Jouduimme siihen aikaan kantamaan hiilet hehkuvina ulos peltikihvelillä, ja se oli aika hurjaa hommaa. Nyt kun uuni toimii asianmukaisesti, saa avata hiilille ilmanoton ja ne palaessaan vielä lämmittävät uunia. Lämmitys on helppoa näin leudolla säällä ja uunilla paistaisi kohta varmasti satakunta pizzaa.

Vähempikin riittää. Ruumis on saanut paljon hyvää, mutta onko sydämen tarpeet huomioitu? Oma sydämeni kaipaa rauhaa, lepoa ja armoa. Vielä on aikaa pysähtyä joulun sanoman äärelle: Teille on syntynyt Vapahtaja!