maanantai 2. marraskuuta 2015

Vahtua armottomille

Joku kavereista mainitsi päivityksessään kermavaahdon ja heti piti ruveta vatkaamaan. Kermavaahdon lisukkeeksi nautimme mustikoita ja karpaloita. Marjoja ja kermavaahtoa, siinä lapsuuden terveyspommi. Vaahdon kanssa happamatkin marjat on helppo niellä. Entä mikä on se vaahto, joka auttaa nielemään elämän katkerat kuluttavat hapot? 

Eilisen päivän sanoma oli anteeksiantamisen sanomaa. Anteeksiantamus ei ole helppo asia, siinä on nielemistä. Siksi tarjosimme Rauhan päivänä ohikulkijoille tyrnimehua: Rauha on jotain juotavaa! Rauha vaatii nielemistä, mutta on, ah, niin terveellistä. Jos pystyy antamaan anteeksi, voi itse paljon paremmin. 

Nelson Mandelan elämänkerrassa olen juuri päässyt mielenkiintoisimpaan kohtaan: Miten hän pystyi antamaan anteeksi heille, jotka panivat hänet lähes 30 vuodeksi vankilaan ja jopa ystävystymään vankila-aikaisten vihollistensa kanssa? Miten Etelä-Afrikkaan saatiin sovinto rotuvihamielisyyksien ja lukemattomien murhien jälkeen? Mandelalle sovinto oli merkki rohkeudesta eikä heikkoudesta. Hän näki että tulevaisuus on kaikille valoisampi jos voidaan tehdä sovinto. Asetettu totuuskomissio lähti siitä, että asiat selvitetään ja annetaan anteeksi. En ole vielä ehtinyt lukea tuota kappaletta enkä oikeastaan ymmärrä miten on mahdollista, että apartheidin läpitunkemassa maassa päästiin niinkin rauhanomaisesti kiinni uuteen aikaan. 

Lukemieni yli 500 sivun perusteella olen kuitenkin saanut sen käsityksen, että Mandelan kiinnostus ihmisiin oli se vaahto, joka auttoi häntä näkemään loukkausten ja haavojen yli. Hän pystyi eläytymään toisen lähtökohtiin ja näkemään, mistä väärinkohtelu ja suoranainen pahuus kumpusivat. Hän pystyi näkemään miten rajoittuneita ihmiset ovat, ja hyväksymään sen. Hän ei luokitellut ihmisiä toivottomiin tapauksiin kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa, vaan oli valmis pettymystenkin jälkeen taas luottamaan ja näkemään hyvää. Luulen, että nykyisessä ajassamme on apartheidin kaltaista leimaamista, jonka takia meidän on vaikea ylittää rajoja lähipiirissämmekään.

Sain ystävältäni Helena Autiolta eilen sähköpostiviestin ja siinä oli otsikkona Anna anteeksi. Ensin ajattelin, että Helena höpsöttelee, hänellä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää. Sitten tajusin, että kyseessä on runo tärkeästä asiasta. Saatteena oli vielä sanat: Anteeksiantoon on varmasti jokainen joskus kompastunut. Allekirjoitan ja totean että yleensä lepyn herkästi, mutta joitakin sellaisia asioita on, jotka tulevat mieleen kun rukoilen Isä meidän -rukouksen anteeksipyyntörukousta Anna meille anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Se on hyvä rukous, siinä kohdassa voi kiittää siitä, että Jumalan armo on suurempi kuin meidän - ja pyytää että oppisi ymmärtämään ja antamaan anteeksi.

Anna anteeksi
pieniä, helppoja sanoja
monesti vaikeita lausuttavaksi.

Mikä voimanlähde kätkeytyy
noihin kahteen sanaan.
Katkeruuden tuhoava ote
                 irtoaa.
Mikä vapautus ja ilo
anteeksiantamus silloin,
kun pyyntöä ei koskaan kuulunut.

Sinä, Vapahtaja,
joka annoit anteeksi
                 koko maailmalle,
Sinä, joka sovitit syntimme,
auta näkemään ihmisessä
Jumalan kuva.

Pidä luukut avoinna
Jumalan tuulen tulla
puhaltamaan anteeksiannon
terveeksi tekevä kirkkaus.

 (Helena Autio) 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti