Huikeat hengelliset kokemukset

Luotan lääkäriin ja kaatua en tahdo. Olen eilisestä saakka muistellut elämäni hengellisiä kokemuksia ja aikonut kirjoittaa niistä. Myös työtoverini muisteli tänään yhteisessä työhuoneessamme syvintä hengellistä kokemustaan, joten nyt on minun vuoroni. Ennen iltauintia upotan teidät omaan kokemusmaailmaani.

Kuuntelin eilen Vaasan radiosta messua ja nautin siitä, että veisuu kuului väkevänä. Siellä veisasivat Vaasan Suviseurojen järjestäjät hyvällä tempolla ja riemullisesti ja kuulosti siltä, että kirkon täydeltä. Oli kiitosjumalanpalvelus. Kaipasin olla mukana tuossa veisuussa, ja olisin voinut hyvin olla, vaikka en pistänyt tikkua ristiin noiden juhlien rakentamiseksi. Mutta yksi lapsistamme oli pitkästä aikaa kotona, ja siksikin lähdin Vaasaan vasta kasteelle.

En ollut vielä pappi 90-luvulla, kun kiertelin maakunnassa maallikkopuhujana eri tilaisuuksissa. Matkakorvauksia en perännyt ja aikaa meni sekä valmisteluihin että matkoihin. Kerran joku kysyi, että saatko sä itte noista tilaisuuksista mitään. Vastasin, että kun Untamalas on seurat, on vähä kun taivahas olis. - Siellä se veisuu oli sellaista.

Marraskuussa 2002 tiesin olevani viimeistä kertaa kirkolliskokouksessa edustajana mukana, koska lähellä olevan pappisvihkimyksen takia menettäisin maallikkomandaattini. Siellä oli ollut hienoa työskennellä ja hyvä työyhteys erilaisten kristittyjen kesken. Oli haikea mieli, mutta samalla sen verran iloinen, etten herkkyydestäni huolimatta vetistellyt - ennen kuin päätösjumalanpalveluksessa veisattiin lopun ylistysvirtenä Ratki taivaassa. Tuo porukka kun osasi todella veisata, niin mieleen juolahti ajatus, että en ehkä ennen taivasta saa kokea enää tällaista virsilaulua - ja silloin padot aukenivat.

Jotkut voivat luulla, että jumalanpalvelukset uudistuvat jollain tempuilla. Loppujen lopuksi ainakin minulle tärkein messu-uudistus olisi se, että kirkot täyttyisivät ja seurakuntalaiset veisaisivat rohkeasti täysin palkein. Itselläni oli kansakoulun alaluokalla kuutonen laulusta, mutta harjoitus on tehnyt miltei mestarin. On pötyä, että meidän nykyinen virsikirja olisi murheellinen, suurin osa virsistä soi duurissa ja valaa toivoa. Virret puhuvat keskeisistä uskonasioista ja kannattelevat tärkeät rukouksemme Jumalan luo.

Eilistä messua kuunnellessa ajattelin että kunpa monilukuiset lestadiolaiset osallistuisivat usein jumalanpalveluksiimme, sillä he todella osaavat veisata. On se sääli, että me kristityt kokoonnumme eri seuroissa eikä tulla yhteen. Entä jos pidettäisiin seurat viikolla ja kaikki kokoontuisivat samaan messuun sunnuntaina? Se olisi valtava todistus ja ilo. Ehkä toiveajattelua, mutta voi tässä vielä niinkin käydä, että kristityt löytävät toisensa. 

Ja samaa virttä veisaat siinä sinä,
samaa kuin minä,
ja virttä samaa koko kirkkokansa.
Kuin lämmin laine kulkein kulkuansa
se soljuu sydämestä sydämeen...
(Mirjami Lähteenkorva)