Lataus

Arkeen paluu namibianmatkan jälkeen on ollut yllättävän rankka. Tänään olen hoidellut pikkuasioita ja ladannut akkuja. Toisin sanoen olen istunut koneella puuhastelemassa ja nukkunut välillä päikkärit. Suomessa ei nyt pysty lataamaan auringosta virtaa, mutta myös talven pimeys on omalla laillaan lataavaa.

Olen ollut haistavinani, että jotkut ovat kiinnostuneita matkasta ja mielellään kuulevat jotain matkakuulumisia, joskin lyhyesti. Toiset taas ovat vilpittömästi kateellisia. Heillä on syytäkin olla. Matka oli hieno ja itselleni sellainen kerran elämässä -kokemus. Toisaalta se oli rankka, sillä valvoin iltaisin myöhään kooten päivän ajatuksia ja heräsimme joka aamu varhain aamupalalle lähteäksemme matkaan kahdeksan maissa, kun oli vielä vähän yön viileyttä. Ulkona oli kuuma ja bussissa oli kylmä. Ihme että pysyin terveenä. Asiasisältöä oli paljon, sillä kyseessä oli todellinen opintomatka monine kohtaamisineen. Joskus joutui ahtaalle, kun lapsi pyysi vettä tai nuori mies ruokaa. Onko oikea tapa antaa tässä ja joudunko vaaraan? Mikä on paras tapa auttaa?

Namibialainen juustotorttu

Eilen töissä koin taas olevani juuri oikealla alalla. Ei haittaa, jos kaikki ei mene niin kuin olen luullut ja meinannut. Pystyn sopeutumaan uuteen tilanteeseen, sanottavaa annetaan juuri sen verran kuin tarvitaan. Iloitsen työstä. Elämä on rikas.

Eräs työtoveri sanoi minulle noin vuosi sitten, että myös iloiset asiat vievät voimia. Se on totta! Voimia vie yhtä hyvin syntymä kuin kuolema, sairastuminen ja innostuminen. Siksi meillä on pyhä. En ole jaksanut pestä ikkunoita enkä sytyttää yhtään kynttilää tänään. Mutta pyhäinpäivänä olen muistellut rakkaita ja kiittänyt siitä mitä on ollut ja mitä on.