Käärme yhteisössä

Lapsena tykkäsin piirtää käärmeitä. Osasin mielestäni tehdä käärmeelle lystikkään suun ja iloisen ilmeen. Piirsin käärmeitä pikkusiskon piirustusvihkoon ja äiti suuttui, hänen mielestään se oli kuin pahan toivotus. En ollut sitä sellaiseksi tarkoittanut, mielestäni ne olivat hienoja. Harmitti, kun metsäpolulla tuli käärme vastaan ja isotveljet muitta mutkitta tappoivat sen. Eihän se ollut tehnyt kenellekään pahaa eikä ollut vaaraksi keskellä suurta metsää. Nykyään pelkään vähän käärmeitä, koska ne voivat olla marjastajalle vaaraksi, ja kyitä on tänä vuonna ollut niin paljon. Mutta en vieläkään vihaa käärmeitä. 

Aivan kuin mikään ei enää ihmetyttäisi. En ihmettele, että jotkut saattavat kannattaa Donald Trumpia, joka vaikuttaa täydeltä sekopäältä. Nuorempana vielä hämmästelin, kuinka ihmiset olivat mukana toteuttamassa Hitlerin tai Stalinin kaltaisten hallitsijoiden hirmutekoja, nyt sen paremmin ymmärrän. Joukko sokeutuu ja joukkohenkeä vastaan on uskaliasta käydä. Lapsena ihmettelin, miten kansanjoukko saattoi yhtäkkiä huutaa Ristiinnaulitse - nyt ajattelen, että olisin saattanut olla itsekin mukana. Ehkä tähän ymmärryksen kehittymiseen on vaikuttanut se, että aikuisiässä olen monet kerrat kummastellut, miten omituisin perustein ihmiset valikoivat ehdokkaansa erilaisissa vaaleissa, ja sitten pettyvät. 

Se on ihmisen luonnossa. Ihminen on heikko ja arvostelukyvytön. Itselläni on ollut kirkkaita hetkiä, niin että olen tunnistanut vaaran yhtäällä - mutta samaan aikaan olen voinut olla sokea enkä ole nähnyt sitä toisaalla. Olen tarttunut yhteen mahdollisuuteen, mutta menettänyt kaksi hyvää niitä havaitsematta. Olen kuullut yhtä ja sulkenut korvani toiselta, eikä valikointiin ole ollut aina järkeenkäypää syytä.

Yhteisön käärmeet eivät ole pelottavan oloisia, vaan usein hyvin lystikkäitä. He saattavat puhua pahaakin niin ettei se kuulosta pahan puhumiselta, vaan ikään kuin avautumiselta ja luottamuksen osoitukselta. Ovatko nämä käärmeet edes sen pahempia kuin muut? Heillä vain on taito vaikuttaa toisten tunteisiin, ja he jotenkin elävät siitä että saavat aikaan väristyksiä.

Viime pyhänä ehtoollisella mieleeni tuli yllättäen ajatus yhteisöllisestä synnistä. Juuri siitähän me tarvitsemme armahdusta, mutta myös parantumista, että näkisimme kirkkaammin. Kristus kantoi senkin kuorman! Kertomus kuningas Salomonista on myös hyvin lohdullinen. Jumala mielellään toteuttaa pyynnön, kun ihminen tai kansakunta vilpittömästi pyytää viisautta.