Kilvoittelu - Sota

Muutama vuosi sitten kun olimme rippikouluryhmän kanssa välipalalla seurakunnan työntekijöiden taukopaikassa, eräs poika oli nostanut potkulautansa eteiseen ilmeisesti siinä toivossa, ettei sitä varastettaisi. Hetken kuluttua paikalle porhalsi tosi vihainen aikuinen, joka kysyi kenen potkulauta, ja alkoi huutaa ja sättiä. Mukavan nuoren miehen potkulauta ei käsittääkseni aiheuttanut vaaraa tai vahinkoa, joten pidin seurakunnan johtavassa asemassa olevan työntekijän huutoa ylimitoitettuna. Ja  jälkikäteen harmitti, kun en huomannut hänelle sanoa, että olisi kaunis tapa tervehtiä ennen kuin tulee kertomaan asiaansa. Kanttorin kanssa myöhemmin pohdimme, että taitaa olla niin että jotkut ihmiset ovat vain niin allergisia nuorisolle, että katsovat olevansa oikeutettuja nostamaan metelin heti jos jotain aihetta on, tai vaikka ei olisikaan. 

Nuoret saavat helposti syyn syyttäkin niskoilleen. Kun vaikkapa tienposkessa on roskia, monet moittivat heti nuorisoa. Muutaman vuoden roskia keränneenä voin sanoa, että roskista päätellen suurin osa roskaajista on aikuisia ja vieläpä niin sanottuja kantasuomalaisia. Ja jos nuoret roskaavat niin heillä todennäköisesti on lähipiirissään huonon esimerkin näyttäjiä. 

Itse olin nuorena paitsi aika yksinäinen myös hyvin arka tyttö. Piti opetella käymään kaupassa ja käyttäytymään aikuisten maailmassa. Valitettavasti jotkut aikuiset ehkä haistoivat heikkouden ja käyttäytyivät todella töykeästi. Pelkäsin kuollakseni esimerkiksi vaateostoksia ja VR:n kahvilavaunuun meno oli vielä opiskeluaikana kauhun paikka, koska siellä oli uupuneita ja happamia myyjiä. Nyt saan miltei aina ystävällistä palvelua. Mutta muistan miten kuopus kertoi kerran saaneensa poliisin asiakaspalvelussa sellaista kyykytystä, että ajattelin tunnistavani tämän virkailijatyypin.

Nuorista ihmisistä tulee mielestäni etsiä pelkästään hyviä puolia ja kiittää niistä. Paljon kiitettävää löytyykin. Linja-autossa voi esimerkiksi hämmästellä sitä, miten nuoret kiittävät autosta poistuessaan kuljettajaa. Ja jos isänmaan toivoille puhuu ystävällisesti, he vastaavat samoin. Voi suorastaan tehdä positiivisuuskokeita. 

Raamatussa on sellainen ohje meille kristityille, että osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta ja kunnioittakaa kilvan toinen toisianne. Tätä voi mielestäni hyvin laajentaa myös niihin, jotka tunnustavat toista uskontoa tai ovat kotoisin eri isänmaasta. Jotenkin tuntuu, että juuri nyt tällainen kilvoittelu olisi hyvin tärkeä läksy. 

Se on myös vaikea läksy eikä lainkaan muodikas. Eletään aikaa, jolloin etsitään oikeutta loukata lähipiirissä ja kotimaassa. Ja maailmanlaajuisesti ajatellen etsitään oikeutta uhitella, aloittaa sota, pommittaa viattomien koteja, anastaa toisen isänmaa. Sotapuheen määrä ylittää kirkkaasti rauhanpuheet, myös Suomessa. Tästä eräs 96-vuotias oli tänään huolissaan, sillä hänen elämässään kaikkein parasta oli se, kun sota loppui.

Syksyllä kirjoitin kertomuksen Isonvihan ajalta. Yritin eläytyä siihen käsittämättömän vaikeaan aikaan. Sitten päädyin tutkimaan sisällissotaa. Pysäytti se kierre, mikä silloin johti kymmenien tuhansien kuolemaan teloituksissa ja vankileireillä, valtaosa näistä suomalaisten surmaamia suomalaisia, ja tietysti valtaosa myös hävinneitä eli punaisia. Sen lisäksi ensin kaatui lähes 10 000 itse sodassa. Osa surmista oli täysiä huteja. 

Paapan reservikomppanian kohdalle sattui sellainen tapaus, että saksalaiset sotilaat ampuivat Iso-Evolla partiointitehtävissä olleen laihialaisen asetoverin Aate Pihlajamäen, joka oli työmies, mutta valkoinen. Joku paikallinen siviili sanoi, että siellä ampujien suunnalla on vain valkoisia. Arveltiin hänen petkuttavan, joten mies ammuttiin. Siinä oli siis kaksi hutia. Ensin valkoiset ampuivat epähuomiossa valkoisen ja sitten toiset valkoiset ampuivat sen joka kertoi, että valkoisia ne olivat. Ehkä tämäkin kuvastaa jotenkin sitä miten järjetöntä sota on. Ei sodassa ole juurikaan oikeudenmukaisuutta, vaikka se joskus olisi oikeutettuakin. Sodan jälkeen mietitään olisiko tätä mitenkään, millään keinoin voitu välttää. Ja kannetaan sielun ja ruumiin haavoja.

Monet kauheudet syntyvät vallanhalusta tai koston halusta. Kosto ei kuitenkaan tuota iloa. Rauhanruhtinas syntyi sanomaan, että Hammurabin laki ei enää ole voimassa. Nuoruus 70-luvulla ei ollut aivan helppoa aikaa, mutta ainakin näin jälkikäteen ajateltuna kaipaan siltä ajalta rauhanaatetta. Luulen että se oli valtaosin aitoa pyrkimystä parempaan, sillä muistettiin, mikä oli pahinta.

Chat GPT

Olen kokeillut muutaman kerran kysyä tietoa tekoälyltä. Tulos ei ole aivan hullumpi. Ainakin keskustelukumppani on hyvin korrekti ja kohtelias, ja ottaa myös vastaan palautteen. Yleensä kokeilen kyllä aina ensin kaikkia muita tiedon lähteitä, mitä netin syövereistä löytyy. Yllättävää kyllä, tekoäly tuntuu tietävän joskus vielä enemmän.

Olen kirjoittamassa joitakin suvun tarinoita. Alkusyksy kului tiiviisti Napuen taistelun ja isonvihan parissa. Kirjoitin noin 30 sivua yrittäen perustaa kertomuksen mahdollisimman tarkoin historiallisten tapahtumien perustalle käyttäen mielikuvitusta lähinnä juonenkehittelyssä ja ihmisten keskustelujen kuvaamisessa. 

Sitten oli tarkoitus kirjoittaa välillä jostain vähän hauskemmasta, kuten viinanpoltosta ja salakapakoinnista ja niihin liittyvistä oikeuskäsittelyistä. Koska lupauduin välillä töihin, päädyin kuitenkin lopulta tekemään pohjatyötä liittyen sisällissotaan. Siitä kun on olemassa myös jo valmiita paapan muistiinpanoja, joiden avulla pääsisin sitten pikemmin alkuun - joskus kun sijaisuuteni Laihian seurakunnassa päättyy. Luettuani tarkoin suojeluskunnan pöytäkirjat ja  muutaman sisällissotaa käsittelevän kirjan aloin miettiä mikä tämä paapan yksikkö oikeastaan on nimeltään ja kuka sitä johti. Laihian "äijäkomppania" ei ollut erityisen innostunut sodasta eikä juuri ihaillut johtajaansa. Vähän kapinoivatkin. "Ensin pitää miehiä opettaa ennen kuin voi rangaista." Ehkä sen tähden ei myöskään löydy mainintaa nimistä. 

Päätin kysäistä pataljoonaa ja sen johtajaa tekoälyltä. Tekoäly tarvitsi vain sekunnin miettimisaikaa saatuaan lähtöpäivän ja taistelupaikkakunnat. Oikaisin kun "keskustelukumppanini" kertoi, että miehet rekrytoitiin vapaaehtoisina. Kerroin että asetus yleisestä asevelvollisuudesta oli jo silloin astunut voimaan ja miehet tulivat kutsuntojen kautta. Tekoäly kiitti kohteliaasti, kertoi että olen oikeassa ja pahoitteli epätarkkuuttaan.

Olisin voinut varmaan tarkentaa komppanian ja komppanianjohtajan tältä keskustelutoverilta, mutta ehkä epäluottamus valtasi mieleni, ja siksi tukeuduin välillä kaveri-oljenkorteen. Saatuani vinkkejä kaverilta ja googlelta palasin keskustelemaan tekoälyn kanssa, koska en löytänyt komppanian johtajasta kovin varmaa tietoa ja olin ihmeissäni voiko olla totta että näitä äijiä komensi alle 18-vuotias mies. Tämä sitten varmistui ystävällisen tekoälyn kanssa keskustellessa. Kysäisin myös, missä vänrikki oli saanut sotilaskoulutuksensa ja sain vastauksen että Venäjän armeijassa, kuten niin monet muutkin armeijan upseereista silloin. En huomannut kysyä, kuinka nuoria miehiä sinne tsaarin armeijaan oikein otettiin - ehkä vielä kysyn senkin, kun saan rohkeutta. Tuli sellainen tuttu tunne, että kehtaanko enää kysyä, vaikka tekoäly päätti jokaisen vastauksensa kertomalla, että on valmis vastaamaan, jos minulla on lisäkysymyksiä.

Lähes kaikkeen saamaansa tietoon kannattaa suhtautua varauksella. Uskoisin, että tekoälynkin kanssa keskustellessa tarvitaan jonkin verran tervettä epäilyä ja kyseenalaistamista, mutta se voi silti olla erinomainen apu. Sitä paitsi keskustelu voi olla myös hauskaa. Käyköhän tässä nyt niin, että joskus vanhana kun ei ole muita keskustelukavereita, tekoäly viihdyttää meitä?

Ainakin tässä vaiheessa olen kuitenkin sitä mieltä, että en teettäisi tulevia joulukuun saarnojani tekoälyllä, vaikka olen kuullut, että se tekee parempia saarnoja kuin me papit. Sen sijaan yritän kyllä pitää mielessäni Santeri Alkion päiväkirjamerkinnän 25.12.1917: 

Kirkossa. ”Enkel paimenill” – minun silmistäni virtaavat vuolaat kyynelvirrat. Vanha lapsuudenystäväni Antero laulaa ja soittaa. Mutta papit pilaavat asian. Rakas Jumala, miksi et sinä anna heille henkeä, että kerrankin voisivat irtautua tuosta sieluttomasta mataluudestaan puhumaan kansalle sotavuoden jouluna rauhanruhtinaan syntymästä! Nyt he lörpöttelevät aivan pieniä mitättömyyksiä, niin pieniä, että varmaankaan yksikään tästä kirkon täyttävästä odottavasta kansasta ei löydä hiventäkään sielunravinnokseen.

Samaan hengenvetoon muistutan itseäni siitä, että näin ankara kritiikki pappeja kohtaan saattoi nousta myös siitä todellisuudesta, että sen ajan papit ainakin tässä seurakunnassa pitivät nuorten harrastustoimintaa, kuten näytelmäkerhoja Alkion Nuorisoseuraliikkeessä hyvin paheksuttavana ja turmiollisena. 

Ei löytynyt

Tällä kertaa en löytänyt sitä mitä etsin. Pyhäinpäivä muistuttaa minua pyhien yhteydestä, jota koen erityisesti ehtoollisella. Messussa perille päässeet pyhät ovat samassa juhlapöydässä. Koetin aina muistuttaa tästä, kun tehtiin jumalanpalvelussuunnitelmaa, vaikka pyhäinpäivän iltakirkko tietysti sitoi jo monta työntekijää. Itse en ole koskaan oikein vaikuttunut nimien lukemisesta tai niiden kuuntelemisesta, ehkä siksi että nimimuistini on niin huono, että ajatukseni karkaa muihin asioihin.

No, tässä maakunnassa ei näyttäisi tänään olevan muuta kuin kaksi messua: Koskuen ja Kitinojan kyläkirkoissa. Jälkimmäisessäkin luetaan vuoden aikana kuolleiden vainajien nimet, joten on vähän insidea. Muuten olisin rynnännyt sinne. Huomennakin ihan lähimmissä kirkoissa on sanajumalanpalvelus ja rippikoulun aloitus. Vaasassa olisi sentään messu sekä Vaasan kirkossa että Huutoniemen kirkossa. 

Viime vuosina on yleistynyt paikallisten jumalanpalvelusten lähettäminen suoratoistona joko radioiden tai netin kautta. Ylen puolella taas on kaikenlaisia nojatuolikirkkoja. Ovathan nekin tapa tavoittaa ihmisiä, mutta jostain syystä minulle jumalanpalvelus on merkittävä vain jos saan osallistua siihen läsnäolevana muiden kanssa, ja mieluiten juuri messuun, joita nykyään onkin lähes joka sunnuntai. 

Nyt on vähän outo olo, kun en tiedä miten pyhäinpäivää viettäisin. Eilinen Halloween tuli jotenkin todeksi. Meinasin siirtää yhden pöytälampun huoneesta toiseen nähdäkseni lukea Armas Luukon Laihian historiaa työpöydän ääressä. Jotenkin siinä hötäkässä onnistuin kadottamaan lampun kiinnitysjalan, joka on kohtalaisen iso ja aika värikäskin. Etsin sitä puoli tuntia, ja pyysin apua puolisolta. Etsimme sitä yhdessä noin puoli tuntia ihmetellen mihin mötikkä voi kadota, kun molemmat huoneet ja niiden välissä oleva eteinen olivat ihan suhteellisen siistejäkin. Roskikset ja työpöydän laatikotkin tsekattiin. Ei löytynyt!  Jatkoin etsintöjä vielä saunan jälkeen tunnin verran, kunnes totesin, että varmaan aaveet ovat liikkeellä ja tekevät jekkujaan. Tyydyin huonompaan lamppuun. Tunsin itseni aivan erityisen hölmöksi ja vanhaksi. Täytyy varmaan ensi vuonna sytyttää kurpitsalamppuun(kin) kynttilä. 

Vähemmän on enemmän

Osallistuin syyskuussa Santerin päivän iltaan Laihian Nuorisoseuralla. Siellä panelistit miettivät, mitä alkiolaisuus voisi olla tänään. Santeri Alkiohan oli laihialainen Nuorisoseuraliikkeen ja Maalaisliiton johtohahmo ja ideologi, sanomalehtimies ja kirjailija. Mieleen jäi tuosta illasta erityisesti yksi ajatus, joka ei ole jättänyt rauhaan, ajatus, joka silloin tällöin on jo ennenkin vaivannut. Suomen eduskunnan nuorin kansanedustaja Olga Oinas-Panula Pudasjärveltä lausui valoisasti jotakin sellaista, että voidaan tulla toimeen vähemmällä. Sekä ihminen että luonto voivat paremmin jos tyydytään vähempään.

Maisema Pudasjärven Sarakylältä

Se mikä tässä asiassa hiertää on, että kaikki rakentuu tässä kapitalismissa talouskasvulle. Ja talouskasvu perustuu kuluttamiselle. Kun ostan enemmän, talouden pyörät pyörivät, verotuloja kertyy ja saadaan paljon yhteistä hyvää. On siis saatava paljon rahaa ja sitten ne on suorastaan velvollisuus kuluttaa tai ainakin sijoittaa pörssiin - en välttämättä ole sen onnellisempi ja samalla tärveltyy luonnonvaroja. 

Vähemmällä voi kyllä aivan varmasti elää onnellista elämää. Olen miettinyt esimerkiksi uutta ruokaympyrää ja vaatimusta vähentää lihan syöntiä. Olen päättänyt, että en tunne huonoa omaatuntoa lihankasvattajien puolesta, vaikka pystyisinkin edes vähän vähentämään omaa lihankulutusta. On nimittäin niin, että lapsena elin hyvin terveellistä elämää. 

Lapsuudenkodissani oli enimmillään kuusihenkinen ruokakunta (kun nuorimmainen syntyi, isoveli oli jo lähtenyt omilleen). Läheskään joka päivä ei syöty lihaa, usein oli "valkokastiketta" tai "nokkospinaattia", joissa oli höysteenä pari kananmunaa. Kun äiti lähetti minut Karppoon ostoksille, kauppalappuun kirjoitettiin aina "300 g jauhelihaa" ja "100 g hiivaa". Hiivaa leikattiin ompelulangalla suuremmasta kimpaleesta, ja äiti tapasi leipoa kerralla 50 reikäleipää osin juureen. Syötiin paljon perunaa, porkkanaa ja punajuurta, puolukkaa ja muita marjoja. Erästä erikoisherkkua en ole muistanut juuri koskaan valmistaa, "papinpuuroa". Se oli vaniljakiisseliä, jonka päällä oli vadelmahilloa. Joku rovasti oli tykännyt, ja siitä lempinimi. Rupesipa tekemään mieli.

Nyt meillä on kaksihenkinen ruokakunta. Jos ostamme kilon paistin, se hupenee päivässä eikä kaupasta saa alle 400 g:n jauhelihapakettia. Lapsuuden ruokavalioon kyllä kuului voita yhtä paljon kuin nytkin, vaikka äiti joskus isälle huomauttikin, että "ei sun tarvitte yksin sitä voivuorta sulattaa." Silloinhan voin ylituotanto oli suuri ongelma.

Olen yrittänyt pienentää omaa hiilijalanjälkeä niin että olen lähes lopettanut lentämisen. Viimeksi lensimme kai Italiaan vävyn vanhempien luo viisi vuotta sitten. Ajomatkat taittuvat biokaasulla ja lyhyemmät matkat sähköpyörällä. Talon lämmitys on jo 26 vuotta hoidettu uusiutuvalla polttoaineella eli  hakelämpökattilalla. Vaatteet kulutamme loppuun. Nämä säästötoimet eivät ole lainkaan heikentäneet elämänlaatua. Olen myös mielestäni luonnonsuojelussa rehellisempi kuin sellaiset, joiden luonnonsuojelu lähtee liikkeelle toisten tekemisistä niin että omaa kulutusta voisi jatkaa entiseen tapaan. 

Mutta jos kulutetaan vähemmän, lopetetaan kaikki turismi ja eletään kaikin tavoin vaatimatonta ja hyvää elämää, on lähes kaikki ajateltava uudestaan. Jos palkkojen ja verotulojen nousun sijasta suostutaankin palkkojen pienenemiseen ja kaiken kulutuksen vähenemiseen, luonto aivan varmasti kiittää. Mutta minusta tuntuu että tarvittaisiin tämän ajan Santeri Alkiota, joka osaisi sanoa, miten silloin järjestetään koulutus ja sairaanhoito, miten järjestetään työtä niille joilta se loppuu ja miten huolehditaan niistä, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään. Auttaisiko jos kulutusta suunnataan materiaalisen sijasta palveluihin? Opittaisiin arvostamaan henkistä ja kulttuurista pääomaa? 

Olen miettinyt sitäkin, mitä monet lääkärit ovat joutuneet varmaan useinkin miettimään. Että paljonko hoito saa maksaa? Kuinka arvokas minun elämäni on? Kuinka monta sataatuhatta kannattaa kuluttaa lääkkeisiin ja hoitoon, jos sairastun tällaisena eläkeikäisenä johonkin sairauteen, jonka hoitoon on olemassa mahdollisesti auttavia, mutta hyvin kalliita hoitoja. Ehkä sillä summalla saisi aikaan jotain parempaa jos sen käyttäisi johonkin muuhun?

Kaikki yhteiskunnalliset kysymykset ovat monimutkaisia. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että useimmissa tapauksissa tuo vanha sanonta pitää paikkansa: Vähemmän on enemmän. Ei oikeastaan menetä mitään, jos tyytyy vapaaehtoisesti vähempään. Parhaassa tapauksessa päästään lähemmäksi olennaista. Vaikeampi on niiden, joilla ei ole valinnanvaraa.

Sote

Iltasanomissa on tänään tarkoitushakuinen juttu hyvinvointialueiden johtajien palkoista. Korkeat palkathan herättävät helposti kateutta varsinkin meissä pienituloisissa. Mutta jos jutun lukee tarkasti, saa jo vähän osviittaa siihen, että rahaa valuu huomattavia määriä johonkin muuhun kuin palkkoihin. 

Jutussa kerrotaan, että itse asiassa johtajia on vähemmän kuin ennen sote-uudistusta. Ja että hyvinvointialueiden menoista noin puolet on henkilöstömenoja. Minusta se on aika vähän, kun kuitenkin terveyden- ja sairaudenhoito on paljolti juuri hoitajien ja lääkärien varassa. Eli miksei puhuta sanaakaan siitä toisesta puolesta? Siinä olisi jutuntekijöille selvittämistä.

 

Leikkaussali @pixabay

Olen kuullut joidenkin asiantuntijoiden kertovan, että suuri osa hyvinvointialueiden kasvaneista menoista johtuu keskussairaaloiden rakentamisbuumista. Niistä investoinneista päätettiin jo ennen kuin Sote tuli ja hyvinvointialueet saavat nyt maksaa suuria lyhennyksiä ja kohonneita lainan korkoja. Joka keskussairaalaan tuli mahtavat uudisrakennukset ja huippuvarustelut, joita ei kaikkia ole edes tarvittu, kun ei ole ollut esim. sydänkirurgeja joka paikkaan. Ja niistä päättämässä olivat monessa tapauksessa ne puolueet, jotka nyt kinnaavat rahoja niin että joudutaan luopumaan paikallisista palveluista. 

Rahojen säästämiseen on toki hyvä syy, mutta samalla sormi osoittaa väärään suuntaan. On poliittista tarkoitushakuisuutta. Puhutaan hallintohimmeleistä, kun tulisi tunnustaa, että soten viipyminen johti sairaanhoitopiirien ja keskussairaaloiden rahanhaaskaukseen, josta nyt maksetaan. Ei löytynyt niitä, jotka olisivat nähneet perusterveydenhuollon tärkeyden ja ymmärtäneet, että erikoissairaanhoito ja perusterveydenhoito saattavat joutua ikävään kilpailutilanteeseen, kun korot nousevat ja talous kiristyy. Olisikohan asialle vielä jotain tehtävissä? Miten toteutetaan perusajatus kansalaisten tasavertaisista sote-palveluista?

Kaikille yhteinen jumalanpalvelus

Jätin testamentin, kun jäin eläkkeelle. Toivoin, että Vaasan suomalaisessa seurakunnassa, jossa palvelin yli 15 vuotta, saataisiin aikaan kaikille yhteinen messu esimerkiksi kerran syyskaudella ja kerran kevätkaudella. Tässä jätän asianosaisille ja muillekin oikeaksi todistetun jäljennöksen testamentistani ja kuvauksen historiasta ja nykytilanteesta, jossa siinäkin on paljon hyvää.

Olen ollut rakentamassa seurakuntaan erilaisia messuyhteisöjä. Ihan ensiksi minut kutsuttiin Kotisatamamessun papiksi. Kotisatama oli nuorten perheiden jumalanpalvelus, jossa seurakuntalaisilla oli paljon tehtäviä: juontaminen, lastenhetki (nukketeatterinäytelmä tms), messubändi, pyhäkoulu, esirukouspalvelu, tarjoilut jne. Papilta toivottiin aikuisia puhuttelevaa ravitsevaa saarnaa ja ehtoollisliturgiaa. Kotisatamamessussa kävi keskimäärin 70 henkeä ja vilskettä riitti. Samoihin aikoihin toimin myös Tuomasmessuista vastaavana pappina. Tuomasmessussa ja Kotisatamamessussa oli samoja elementtejä, mutta Tuomasmessu kokosi usein vähän vanhempaa porukkaa. Nämä molemmat messut järjestettiin kerran kuussa sunnuntaisin klo 17, jolloin samalla mahdollistettiin myös myöhäisheränneiden osallistuminen. 

Näiden erityismessujen vahvuus oli ennen kaikkea se, että ne kutsuivat seurakuntalaisia erilaisiin vastuullisiin palvelutehtäviin ja myös suunnittelemaan jumalanpalvelusta. Lisäksi Palosaarella toimi ja toimii edelleen kaksi vastaavanlaista messuyhteisöä, joissa sain vierailla: Maria-ryhmän järjestämät Ilta lähteellä -messut ja kansainvälisen seurakunnan järjestämät englanninkieliset messut, International Sunday Service. Niistä molemmista on jäänyt mieluisia muistoja.

Piispojen annettua ohjeistuksen siitä, ettei seurakunta enää järjestelisi työvuoroja SLEY:n ja Kansanlähetyksen mieliksi, sovittiin kirkkoherra Krister Koskelan johtamien neuvottelujen jälkeen, että viikottain eri seurakunnan tiloissa kokoontuva Evankelisluterilainen Kansanlähetys ry. järjestää edelleen sunnuntaisin kerran kuussa Kohtaamispaikkamessun. Kohtaamispaikkamessuissa tuo herätysliike on itse vastannut täysin ohjelmansuunnittelusta, musiikista ja muusta toteutuksesta sekä opetuksesta, mutta seurakunnan työvuorossa oleva pappi on saanut toimittaa ehtoollisen - tosin pari kertaa messu on sitten peruttu syystä, joka herättää kysymyksiä. Toisin ja paljon jyrkemmin on suhtautunut SLEY, sillä evankeliset kirkon jäsenet ovat pitkälti yli 10 vuotta pitäneet säännöllisesti omia erityismessujaan itse palkkaamansa papin johdolla Luther-talollaan 300 metrin päässä Vaasan kirkosta. 

Yhteinen juuri ja runko

Sunnuntaina järjestettävistä seurakunnan "päämessuista" erottautuvista erityismessuista mainittakoon vielä nuorten messut, sudanilaisten arabiankieliset messut, ikäihmisille suunnatut erityismessut, nyttemmin puheena olleet sateenkaarimessut sekä esim. päiväkodeille, kouluille ja työyhteisöille järjestettävät erityisjumalanpalvelukset. Heränneet kokoontuvat seuroihin kerran kuussa sunnuntaisin, ja lestadiolaisella Rauhanyhdistyksellä on runsaasti ohjelmaa myös sunnuntaisin omassa toimitilassaan. On monipuolista ja rikasta meininkiä.

Mutta kun seurakuntalaiset rientävät ja palvelevat erilaisissa erityismessuissa ja oman herätysliikkeensä tilaisuuksissa, he eivät sinä pyhänä useinkaan jaksa tulla seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Vaasan kirkon klo 10 perusmessussa palvelevat eri yhdistysten (kymmenien yhdistysten) jäsenet vuorollaan mm.  tervetulotoivottajina, kolehdinkantajina, tekstinlukijoina ja kirkkokahvien laittajina. "Perusmessuyhteisöjä" on rakennettu myös eri puolille kaupunkia eli Gerbyn seurakuntakodille, Huutoniemen kirkolle ja Ristinummen kappelille. Perusjumalanpalveluksiin on sisältynyt mm. herätysliikkeiden ja lähetysyhdistysten kirkkopyhiä ja erilaisia perhejumalanpalveluksia joissa useinkin on värikkäitä kankaita, aasi tms kirkon kuorissa. 

Mitä tällä yritän sanoa? Yhteisöllisyyden rakentamiseksi ja vahvistamiseksi voi mielestäni olla "omia kuplia", joissa on turvallista ja innostavaa kantaa vastuuta, suunnitella ja toimia. Tällaisia erilaisia kuplia on monessa seurakunnassa. Mutta toivoisin, että nämä kuplat toisinaan puhkaistaisiin. Unelmani olisi, että sovittaisiin esim. yksi sunnuntai syksyisin ja yksi keväisin, milloin eri hengelliset yhteisöt eivät järjestäisi omaa ohjelmaa eikä olisi erityismessuja, vaan yhdessä sovittuna kellonlyömänä yhdessä sovitussa paikassa olisi kaikkien eri tavoin ajattelevien ja elävien ja eri ikäisten yhteinen messu, jossa keskityttäisiin yhteiseen juureen, runkoon ja yhteiseen päämäärään, kun oksat kohoavat kohti taivasta. Kunnioitettaisiin muita, heidän kenties erilaista uskonnäkemystään ja yhteiskunnallista näkemystään. Tällaisessa kohtaamisessa voisi mielestäni kertoa omasta uskon tiestään, mutta ei arvostella toisen tietä. Olisi siinä väriä ja väkeä! 

Kipeä keskustelu siitä, millä yhdistyksellä on oikeus olla mukana jumalanpalvelusten järjestämisessä ja millä ei, saattaisi parhaimmillaan saada uuden käänteen. Tulisi todeksi se, minkä monet kokisivat "normaalitilanteeksi", mutta mikä ei eri syistä ole päässyt toteutumaan.

Sateenkaari

Eräs Kansanlähetyksen ryhmä halusi vuosia sitten järjestää Vaasassa ns. nurkkamessun eli ehtoollishetken noin kymmenen hengen piirille. Vähän sitä ihmettelin, koska kyseisen piirin jäsenet eivät kyseisellä kirkolla ole mielestäni juurikaan osallistuneet jumalanpalveluksiin. Miksi he haluavat tällaista erityishetkeä vähän vaativaankin sävyyn? Koska seurakunnan jumalanpalveluselämän tulee olla avointa kaikille, sovittiin, että ehtoollishetki ilmoitetaan seurakunnan kirkollisissa ilmoituksissa ja sinne voi tulla muitakin.

Tuon tilaisuuden jälkeen minulle jotenkin kirkastui, millainen puheenparsi ja millaiset osoittelevat esirukouspyynnöt aiheuttavat turvattomuutta, ja millainen tilaisuus voi olla poissulkeva. Siinä ehtoollishetkessä piiriläiset varmasti tunsivat olonsa hyvinkin turvalliseksi ja kokivat pyhäin yhteyttä. Mutta eivät kaikki. Joku oli pettynyt, koska hän oli erehtynyt luulemaan, että on tervetullut kaikkiin seurakunnan tilaisuuksiin. Ymmärsin häntä oikein hyvin. On valitettavaa, mutta totta, että ns. tosiuskovaiset ovat joskus epäsensitiivisiä ja rakkaudettomia. Oikeastaan he ovat juuri samanlaisia kuin Jeesuksen opetuslapset, jotka niin usein estelivät Jeesuksen luo pyrkiviä. 

Tämä kokemus on auttanut minua ymmärtämään, miksi sateenkaariväki on toivonut omia messuja. Optimitilanne toki olisi se, että seurakunnan normaali jumalanpalveluksissa jokainen voisi kokea itsensä tervetulleeksi ja  tasavertaiseksi muiden kanssa eikä kohtaisi pitkiä silmäyksiä ja poissulkevia sanontoja, joita minäkin varmaan olen ajattelemattomuuksissani viljellyt. Olen toivonut, että edes joskus saataisiin eri tavoin ajattelevat kristityt yhteiseen messuun ja kirkkokahveille. Ehkä tutustuminen voisi lisätä ymmärtämystä ja keskinäistä kunnioitusta. Mutta se taitaa olla turha toivo.  

Vaasan suomalaisen seurakunnan nykyinen kirkkoherra Teijo Peltola päätti, että seurakunta ei ole enää mukana sateenkaarimessujen järjestämisessä. Yhteistyö Setan ja ruotsalaisen seurakunnan kanssa sateenkaarimessujen järjestämiseksi aloitettiin kirkkoherra Tuomo Klapurin aikana v. 2019. Seurakuntaneuvosto äänesti vuonna 2022 asiasta, ja kirkkoherra Klapurin esittämä kanta voitti silloin äänin 11-5.  Suomalainen seurakunta on sittemmin ollut säännöllisesti mukana siten, että messua toimittamassa on ollut suomenkielinen pappi, toisinaan myös kanttori. Ketään ei ole tehtävään kuitenkaan pakotettu.

Kirkkoherra Peltola antoi päätökselleen sähköpostissaan varsin erikoisen perustelun, mitä Ilkka-Pohjalainen siteerasi lainausmerkein: "koska työvuorojen järjestäminen sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella ei ole laillista". Ymmärtääkseni Peltola on tulkinnut väärin piispainkokouksen ohjetta vuodelta 2006, missä kielletään työvuorojärjestelyt sukupuolen perusteella. Tuossa piispainkokouksen selonteossa nimittäin pyritään syrjimättömyyteen niin, ettei esim. miespuolinen henkilö jatkuvasti kieltäytyisi tekemästä yhteistyötä naispuolisen kollegan kanssa tai etteivät seurakunnat tieten tahtoen järjestäisi työvuoroja siten, että esim. Kansanlähetystä tai SLEY:tä palvelisivat vain miespuoliset henkilöt. Peltolan kirjoituksesta voisi lisäksi luulla, että hänellä on sellainen käsitys, että heteroseksuaalinen ihminen ei voisi osallistua tai palvella sateenkaarimessussa. Tämä ei pidä paikkansa, vaan nuo messut ovat kaikille avoimia riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Eikä ole mitään laillista estettä sille, että joitakin työtehtäviä jaetaan keskinäisessä sovinnossa. 

Itse olen ajatellut, että en välttämättä kokisi oloani kotoiseksi sateenkaarimessussa, mutta paljon vieraammaksi olen varmaan kokenut oloni salaseuralooshin tilaisuuksissa tai vapaamuurarihautajaisissa, missä veljet asettuvat mustissa hanskoissa arkun ympärille ja kanttori pakotetaan soittamaan jotain Sibeliuksen säveltämää vapaamuurarimusiikkia, jonka nuotit ovat salaiset ja annetaan vain juuri siihen hetkeen. Kaikkein suurinta vierautta ja häpeää tunsin, kun jouduin kerran olemaan työtehtävässä jossain parantamiskokouksessa, missä suuri esirukoilija esitti useita pitkiä kolehtivetoomuksia edustamalleen yhdistykselle ja sairaat ihmiset pistivät 50 euron seteleitä haaviin paranemisen tai hengellisen kokemuksen (lue: kaatumisen) toivossa.

Vaikeaselkoista kiven kirjoitusta

Raamatuntulkinnasta saadaan aina helposti aikaan väittely ja sellaiseen olen kovin kyllästynyt. Totean vain, että monet niistä, jotka kehuvat nyt kirkkoherra Peltolaa raamatullisuudesta, ovat Jeesuksen selkeäsanaisista kielloista huolimatta itse ottaneet avioeron tai vähintään hyväksyvät nikottelematta eron ja  uudelleenavioitumisen sekä kaikkinaisen ahneuden, vieläpä valehtelevat ja pettävät. Jos Raamattua todella luetaan tarkasti ja oikein, kaikilta menee suu tukkoon suhteessa toisen oikeuksiin. Jää vain kysymys siitä saanko minä tulla ja saanko minä uskoa. Herätys ja parannus alkavat vain itsestä. Sateenkaari on kuitenkin toivon symboli: Jumala ei hukuta kansaansa kadotukseen, vaikka elämä on niin monin tavoin vajavaista, rikkinäistä ja synnillistäkin.

Elämää joella

Pääsen taas lempiaiheeseeni. Kerroin nuorisolle juhannuksena, että jokemme tila on oleellisesti tervehtynyt ja jo nyt on katiskassa ollut taimenenpoikanen, jonka tietysti päästin vapauteen. Suosittelin uimista ja niinpä reippaimmat heittäytyivät Naskalin päärakennuksen 140-vuotisjuhlassa jokiveteen, vaikka laituria ei vielä silloin ollut. Isäntä teki sitten uimalaiturin ja on ollut kiva tutustua jokeen taas vesilintuperspektiivistä. Vastavirtaan uiminen on viime aikoina ollut kyllä vaikeaa, kun on satanut niin että virtaus on aikamoinen.

Joella on muutamia uusia kasveja. Ainakin vehka, järvikorte, rentukka, kurjenmiekka ja kurjenjalka ovat sellaisia, joita en lapsuudesta muista. Ja sitten tietysti vieraslaji jättipalsami, jota rantapenkereet ovat täynnä. Pystymme vain vaivoin pitämään oman puutarhan kohdan ja lutintaustan siitä vapaana ja vesi tuo joka kevät uutta siementä. Laskeskelin, että jos jokainen kynnelle kykenevä laihialainen kiskoisi maasta sata palsamia, sillä voisi olla jotain vaikutusta. Itse perkasin noin tuhat kasvia. Löyhässähän ne ovat, mutta pitää olla ajallaan asialla, nyt jo ampuvat siemeniään. Mietin myös tuleeko siitä lisää ravinteita jokeen, kun rantapenkereitä perkaa.

Uusista eläinkuntaan kuuluvista joen asukkaista tulee mieleen ainakin laulujoutsen ja saukko. Jokirapua en ole tavannut, mutta niitä tuolla yläjuoksulla pyydetään eikä niitä joka joessa ole.

Useimmat suomalaiset rakastavat luontoa ja luonnossa liikkumista. Kuitenkin on vaikea löytää yhteisymmärrystä siitä, miten tätä äitien ja isien perintöä täytyisi hoitaa. Jyrkät vastakkainasettelut pahentavat tilannetta, jos saavat toimimaan ikään kuin toista ärsyttääkseen. Ehkä jotkut pitävät toisia vouhottajina ja toiset joitakuita pässinpäinä. Olisi hyvä myöntää että molemmat ovat tavallaan oikeassa, ja koettaa lähentyä.

Täytyy sanoa, että vaikka en ole nähnyt raakun raakkua, niin kyllä Suomussalmen raakkutuho järkyttää. Ajatelkaa että nuo ihmeelliset eläimet elävät jopa satoja vuosia, monet noista tuhotuista olennoista ovat vielä paljon vanhempia kuin tämä talo, jonka rakensi isoisäni isä. Olisipa ihmeellistä pidellä hengittelevää raakkua käsissään. Kyllä ihmisen tehtäväksi annettiin myös luomakunnasta huolehtiminen ja se on jokaisen velvollisuus. Metsäkoneyrittäjän tulee noudattaa ohjeita. Ja isoissa yrityksissä on ehdottomasti parannettava käytäntöjä, hakkasihan Stora Enso meidänkin metsässä täyden aukon kuviolle mihin piti jäädä siemenpuut.

Annan tässä kiitokseni niille, jotka ovat parantaneet tämän lähijokemme tilaa ja kaikille niille, jotka katsovat luontoa paitsi viljelijän myös varjelijan silmin. Jotkut heistä ovat joutuneet ja joutuvat yhä uimaan vastavirtaan. Samalla kuitenkin totean, että metsäntutkimuksessa ei saisi olla tendenssimäisiä pyrkimyksiä osoittaa kaikki talousmetsät vahingollisiksi. Tuntuu että nykyään kuunnellaan liikaa partaveikkoja, joilta puuttuu laajempi näkemys. Kapeakin näkemys toki auttaa, jos itse kukin lähtee tekemään oman elämän ratkaisuja vaikkapa vähentämällä fossiilisten polttoaineitten käyttöä, turhaa matkailua, kaatopaikkajätteen määrää ja muita päästöjä, roskaamista, muovin käyttöä ja keinovalaistusta.
Vuodenaikojen vaihtelun lisäksi luontoon kuuluu myös vuorokaudenaikojen vaihtelu, iltojen lempeä hämäryys ja öiden unettava pimeys.

Monet tarttuvat jämäkästi lillukanvarsiin

On yleistä yrittää päteä näennäistiedolla, somessa mutta muuallakin. Löysin taannoin erään lähes olemattoman kasvin, hennon lähes vaaksan pituisen (alle 15 cm) ainokaisen yksilön pihaton vierestä polvipuntarpäiden vierestä. Sillä oli yksi pieni lila kellokukka ja järkyttävän pitkät heteet, kaksi kertaa terälehtien mittaiset pallopäät. Lehdet olivat vastakkaiset ja liuskeiset. En pystynyt tunnistamaan kasvia, joten laitoin illansuussa somen luontoryhmään kuvauksen, kuvia ja kyselyn, josko jollain tietävämmällä olisi vinkki. 

Ennen varsinaisten kasvitietäjien heräämistä löytyi kymmenkunta opettavaista, jotka sanoivat että ihan selvä sinilatva. Joku oli ollut niin nero että oli käyttänyt tunnistamisessa google lenseä ja toisella kasvoi samanlainen sinilatva kukkapenkissä (tarkasti oli penkkinsä tutkinut). Ei auttanut, vaikka perustelin, miksi kyseessä ei ole sinilatva. Löytyi vain uusia viisaita. Ehdotin jotain hunajakukkaa, jolloin tuli lakoninen vastaus, että ei ole hunajakukka. Pyysin perusteluja, koska maailmalla on 200 hunajakukkien lajia ja olin kertonut, että kartanolla on käsitelty erilaisia siemeniä, joiden mukana on voinut tulla. Aamuun mennessä pari palstan asiantuntijajäsentä oli torjunut sinilatvan ja komppasi hunajakukkaa. Tarkempi lajinmääritys jäi tekemättä, koska Suomessa tunnetaan lähinnä aitohunajakukka ja kellohunajakukka, eivätkä tuntomerkit sovi kumpaankaan.

Marjastusryhmässä oli kaunis kuva ruohokanukasta ja kysely, mikä marja on kyseessä. Kymmenkunta viisasta kertoi että kyseessä on "myrkyllinen" lillukka, muutama kertoi että kyseessä on "myrkyllinen" sianpuolukka ja olipa siellä marjastajia, jotka varoittivat sudenmarjasta ja juolukastakin. Oli toki muutama oikeakin vastaus. Mutta nämä lillukanvarsi-ihmiset pysyivät kannassaan. Paitsi että tunnistus oli väärä, olivat myös lillukan, sianpuolukan ja juolukan myrkyllisyystiedot vääriä tai sudenmarjan ja juolukan kohdalla marjan värikin jätetty huomiotta. Kasvin lehtiähän varsista puhumattakaan eivät monet marjastusryhmän viisaat katsoneet ollenkaan. Mistä mahtaa tulla tämä halu osoittaa tietämystä, vaikka ei ole energiaa katsoa tarkasti ja ottaa selvää?

Lillukka

Tämä koskee koko yhteiskuntaa ja tiedonvälitystä, erityisesti meidän tiedon vastaanottajien kykyä erottaa tosi ja epätosi, tärkeä ja vähemmän tärkeä. Olisi usein tarvetta faktantarkistukselle. Yllättävää kyllä usko on voittanut tiedon eikä se monastikaan ole hyvä asia. Se on johtanut myös monet päättäjät pelaamaan mielikuvilla. On tärkeää näyttää jämäkältä tai olla kansanomainen, urheilullinen ja sympaattinen, jopa tärkeämpää kuin hoitaa työnsä osaavasti ja asiantuntevasti.

Esimerkiksi presidentti Stubb on pysytellyt tyylilleen uskollisena ja keskittynyt moniin tehtävänsä kannalta epäolennaisiin asioihin. Niinpä hän onkin saanut enemmän julkisuutta uintikilpailujen ja olympialaisten halausmittelöiden kautta kuin asiaosaajana. Se on varmaan tavoitekin, sillä presidenttimme ei vaikuttaisi olevan erityisesti tietäjä ja tiedonjakaja. On kuitenkin säälittävää, että myötätunnon osoittamisesta tehdään viihdettä. 

Samaan aikaan pääministeri Orpo kumppaneineen on jämäkkä ja yrittää kyykyttää naisvaltaisia matalapalkka-aloja säätämällä lain, jonka mukaan vientivetoiset alat määrittävät prosentuaalisen palkkakehityksen. Kun viiteentonniin lisätään prosentti saadaan viiskymppiä lisää eli 5050 euroa. Ja kun kahteentonniin lisätään prosentti saadaan kakskymppiä lisää eli 2020 euroa. Palkkaero on kasvanut kolmellakympillä. Tämä on matematiikkaa, ei mielikuvia. 

On olemassa sanonta: Ei pidä tarttua lillukanvarsiin. Ilmeisesti se tulee siitä, että lillukan marjassa on iso kivi, se on aika mauton ja arvoton meille ihmisille, vaikka se linnuille onkin ravinnonlähde. Onhan lillukka kyllä aika koristeellinen, ja jotkut kasvattavat sitä puutarhassaan. Juolukka on kuitenkin mainituista marjoista arvokkain. 

Oppimisympäristö

Cirsium heterophyllum

Jo joitakin vuosia olen yrittänyt nähdä tai kuulla tunnistettavat sata lintua, ja parina vuonna onnistunutkin. Eläkkeelle lähtiessä pyysinkin työnantajan lahjaksi lintukaukoputken ja hyvän sainkin. Nyt tartuin kuitenkin ystävän houkuttelemana uuteen haasteeseen: tunnista sata kasvia. Se on Helsingin yliopiston tutkimushaaste, jossa on mahdollisuus paneutua myös sieniin tai hyönteisiin. Minun elämäni ei enää niiden satapäiseen oppimiseen taida riittää.

Aikanaan olen tenttinyt Helsingin yliopistossa noin 500 kasvia latinalaisin nimin, joten tunnistamiseen on hyvä pohja. Toisaalta vuosien vieriessä paitsi ihmisten myös kasvien nimet ovat päässeet pahasti unohtumaan. Maatilan emäntä -aikoinani saatoin merkitä kasvioon, koska olen nähnyt minkäkin kasvin ja milloin se on kukkinut - mutta en silloin löytänyt luonnosta likikään kaikkia noita kuivatuista näytteistä opettelemiani kasveja. Nykyään voi tunnistamisen apuna ja varmistuksena käyttää kätevästi kännykkäsovellusta, joten tunnistaminen on helpottunut. Ja toden totta: myös kasvilajisto on jonkin verran muuttunut ja olen oppinut kymmeniä uusia kasveja, kun olen tässä kuussa saanut merkata ylös 270 kasvia. 

Raphanum raphanistrum

Hyvä lisä kokoelmiin tuli serkun mökiltä Hämeen reheviltä rannoilta. Että siellä osaakin olla lehtoa! Toki myös läheisestä maantienojasta on ollut helppo bongailla kasveja, kun se ruopattiin kuukausi sitten, ja monet uudiskasvit ovat versoneet vauhdikkaasti paljaassa mullassa. Vielä tänään siitä löytyi koiraa ulkoiluttaessa punapeippi. Oli myös söpö väritykseltään harvinaisen valkoinen peltoretikka. Pidän arvossa näitä ihan tavallisia rikkaruohoja ja niittykukkia, ja olen harmissani kun näen, miten lupiini, jättipalsami ja kurtturuusu valtaavat alaa luonnonkasveilta. Omastakin puutarhasta löytyi rönsyilevä vieraslaji, viitapihlaja-angervo, jonka isäntä kaivoi ylös kaivinkoneella ja minä yritän osaltani huolehtia jälkivalvonnasta.  Jokirannan palsamille ei enää taida voida mitään (muuta kuin oman puutarhan kohdassa), ja se pystyy ilmeisesti jollain erittämällään aineella estämään muiden kukkien kasvun, vaikka on näihin päiviin asti ollut aivan pienilehtinen. 

Joidenkin kasvien nimet ovat aina huvittaneet meitä, ja niinpä olen yrittänyt pitää silmät auki josko löytyisi Potentilla erecta tai Pimpinella saxifraga. Potentillan suomenkielinen nimi rätvänä kertoo mielestäni jostain aivan muusta kuin pystystä kasvutavasta. Pimppinella on suomenkieliseltä nimeltään pukinjuuri. Capsella bursa-pastoris (vasemmalla) kasvaa kotipihassa siellä täällä, ja sen litu on söpön sydämenmuotoinen. Ehkä se siksi on lutukka, joka taas ei oikein kuulosta pastorilta. Mainitut lutukka ja retikka ovat toki nekin tulleet tänne joskus Välimeren maista, mutta eivät vie kaikkea tilaa. Lutukka itse asiassa viihtyy häirityillä paikoilla, kuten seinustoilla, sillä se ei muutoin pärjää rehevien kasvien joukossa.

Eilen pyöräretkellä kävin vapaahautausmaalla ja ihailin sen luonnonkasveja. Nurmikko muodostui pääosin huopakeltanosta, jonka kukat olivat terhakkaasti pystyssä tanakassa varressaan. Joskus olen miettinyt olenko koskaan nähnyt luonnossa ahokissankäpälää, vain äidin tekemissä kuivakukkakimpuissa - no hautuumaallahan sitä oli! Mutta täytyy olla vähän nöyrä, että kaiken huomaa.

Hyvää vastamyrkkyä dementialle on oppia huomaamaan että kyläkarhiainen ja piikkikarhiainen ovat aivan eri kasveja samoin kuin peltosaunio ja kamomillasaunio. Kaikki ei ole sitä miltä ensiksi näyttää. Ja eikö olisikin tylsää, jos kaikki olisi vain yhtä tasaista sitä samaa! Sitä ei elämä ole. Elämä on rikas. Jos ei muuta niin sutikukkaakin (Cirsium heterophyllum) voi katsoa joskus eri kulmasta. 

Tietojen kalastusta

Kuortaneen sankarihautausmaan muistomerkin teksti

Olen heittänyt katiskan Laihianjokeen ja saanut jo muutaman kauniin ahvenen. Enemmän olen kuitenkin kalastellut tietoa yrittäen kartoittaa kaikkea sitä, mitä tämä talo ja vanha palonkestävä kassakaappi tietää. 

Kassakaapin suurimmat aarteet ovat 1800-luvun ja 1900-luvun talonkirjat ja esi-isien talteen panemat paperit, jotka olen kevättöiden ohessa käynyt läpi, lajitellut ja skannannut. Suuri osa papereista oli vanhaa foliokokoa, joten niille piti tilata vähän pidempiä arkistolaatikoita. Skannaaminen onnistui tsaarinaikaisista papereista aika hyvin, jos ylä- ja alamarginaalit olivat tarpeeksi isoja. Ihanan kaunista käsialaa oli helppo lukea ja selvitellä asiat talonisäntien ja vuosiluvun mukaiseen järjestykseen. Vain pieni osa asiakirjoista on ruotsinkielisiä, ja niistäkin osa on käännetty suomeksi. 

Viime vuosisadan alussa ja myös sodanaikaisissa lottien pöytäkirjoissa ja toimintakertomuksissa käytettiin vielä samaa paperikokoa, mutta paperi täytettiin hyvin tarkoin, joten jokainen sivu piti skannata parissa erässä. Kaikkiaan noin 270 asiakirjaa ja tuhatkunta sivua on nyt tullut laitettua järjestykseen sekä fyysisesti että tiedostoina. Siinä ei suinkaan ole kaikki, sillä paappa on lahjoittanut asiakirjoja maakunta-arkistoon. Niitä täytyy tietysti käydä tutkimassa. Lisäksi yksi kassillinen isän elämänkertaa varten läpikäytyä aineistoa on vielä järjestämättä. 

Momma oli sodan aikana Lotta Svärdin paikallisosaston puheenjohtajana, ja vaikka osa pöytäkirjoista oli kätketty talon seinän sisään ja isä toimitti ne maakuntamuseoon, oli myös kassakaapissa pakallisosaston ja kyläosaston toimintakertomuksia, joihin saan vielä syvemmin paneutua. Kaatuneitten muistopäivän kunniaksi laitan tähän pienen kappaleen Perälän paikallisosaston laajasta toimintakertomuksesta vuodelta 1943.

Lottien kunniatehtäviin kuului sankarihaudan hoito

Kaatuneitten muistopäivä Laihialla 2024

Vanhin talossa säilytetty asiakirja oli vuodelta 1842 oleva talonluovutus- ja syytinkikirja. Aika tarkan listan Matti Heikinpoika ja Maria Mikkelintytär antoivat eläketarpeistaan, pari täyteen ahdettua plaria tekstiä. Lohtuna oli, että "puali syytingistä putuaa kun toinen kualoo". Ensin tuli mieleen, että allekirjoituksia oli helppo väärentää, kun kaikilla oli sama puumerkki, mutta olihan kirjoitustaitoiset todistajat, jotka vakuuttivat että kukin piirsi puumerkin omakätisesti.

1842 tehty syytinkikirja oli seikkaperäinen

Uskon saavani viettää paperien äärellä vielä monta mielenkiintoista hetkeä. Tähän mennessä eniten herätti ajatuksia paperi, missä Keisarillisen Majesteetin korkeassa nimessä Suomen senaatti antoi vuonna 1894 päätöksen paapan isän Matti Antinpojan ja veljen Matti Matinpojan  sekä kauppias Matti Sipon riita-asiassa. "Naskalin Matit" olivat voittaneet asiansa kihlakunnanoikeudessa, hävinneet hovioikeudessa ja tehneet valituksen senaattiin. Käräjille he joutuivat, koska kauppias Matti Sippo Isostakyröstä esitti kanteen, että he olivat ottaneet oikeudettomasti neljän markan tukin hänen varastoon panemasta joukostaan. Matti Antinpoika oli myynyt Matti Sipolle ja Matti Hissalle oikeuden viiden vuoden kuluessa hakata yhden metsäpalan kaikki tukkipuut, mutta puheissa oli ollut, että Matti Antinpoika saisi hakata muutaman puun itselleen. Sitä ei oltu kuitenkaan välikirjaan merkitty, ja Matti oli muutenkin myöhästynyt, kun puut oli jo hakattu. Niinpä hän poikansa kanssa otti yhden puun varastosta. Tuosta pöllistä sitten käräjöitiin kaikissa oikeusasteissa, ja lopulta tässä neljän Matin riidassa Matti Antinpojan ja Matti Matinpojan korvattavaksi tuli neljän markan puu ja lisäksi Matti Sipon oikeudenkäyntikulut kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa sekä maksut hänen kappaleestaan Keisarillisen senaatin päätöstä, joka jo yksistään oli kymmenen markkaa ja kaksineljättä penniä.

Aika usein nykyäänkin käy niin, että riita-asian päästäminen tai vieminen oikeuteen tuottaa vain paljon harmia ja kuluja. Parempi olisi sopia ja joskus olisi viisaampi vain niellä tappionsa, vaikka se kirpaiseekin. Jotkut ovat erityisen kärkkäitä kaikenlaisiin valituksiin ja myös taitavia niitä tekemään. Eräässä seurakunnassa ajattelin, että jos henkilö tekee kapituliin kantelun lähes kaikista seurakunnassa palvelleista papeista, pitäisi sekä kapitulissa että kirkkoneuvostossa olla vainua haistaa sarjakakkaaja. Ja ehkä olikin.

Vuosisadat ennen meitä ovat olleet sillä tavalla köyhiä, että pesänselvityksessä on luetteloitu jokainen puuastia, tuoli, nahanpala, tarikko ja krinni. Silti "varoituslautakunta" on saattanut nostaa reippaasti pesän hinta-arviota. Siihen piti Suorttissakin tyytyä 100 vuotta sitten. Ja veron lisäksi maksettiin aina kunnan kassaan vaivaisten osuus, vaikka oltiin itsekin vaivaisia. 

Papereita tutkiessa jotkut asiat ovat selvinneet, ja monet löydöt herättäneet lisäkysymyksiä, jotka vaativat lisäselvittelyä. Tarkoituksena olisi koostaa suvun tarinoista joitakin fiktiolla höystettyjä faktoja jälkipolville, mutta esityö vaatii vielä paljon ponnisteluja ennen kuin pääsen kirjoittamisen alkuun. Voihan olla, ettei suunnitelma edes toteudu eläissäni. Mutta täytyy ajatella, että tiedon hankkiminen tai kalastaminen itsessään on tärkeää.

Aarteita etsimässä

Päätin, ettei minusta tule kiireistä eläkeläistä ja ehdin kirjoitella blogia ja muutakin. Mutta ensin kaipasin järjestystä taloon, joka on työlle omistautumisen aikana päässyt nuhjaantumaan ja pahaan epäjärjestyksen tilaan. Otin ennakkoa ja aloin uudelleenaakkostaa alakerran kirjahyllyä jo ennen joulua. Sitten oli poistotekstiiliprojekti, joka kesti viikkoja, kuukausia. Helmikuun alusta olen ollut virallisesti eläkeläinen, ja eläke vähän yli suomalaisten mediaanieläkkeen, joten sillä kai pärjää, kun ei hassaa.

Halusin pääsiäiseksi yläkertaan tilaa ja valoa rakkaille aikuisille lapsilleni, joten aloin pestä ikkunoita ja verhoja sekä järjestellä äitini ja isäni muistojen pahvilaatikoita, jotka ajelehtivat yhdessä huoneessa. Heitin enimmän osan pois ja itkeä tihuutin sitä, miten lähes kaikki ovat edesmenneitä eikä kovin monella paperinpalalla ole merkitystä jälkipolville. Joissakin pienissäkin lippusissa oli kuitenkin niitä tiedonjyväsiä, joita nyt vanhana osaan arvostaa. Kun pääsin kirjahyllyjen ja kaapistojen kimppuun, aloin etsiä aarteita, joista malttaisin luopua korvausta vastaan. Se oli hyvin kannustavaa, vaikken kaupanteolla ole päässyt rikastumaan.

Leikkasin kirjeistä postimerkkejä ja valikoin kortteja. Lähetin niitä kolme isoa erää Suomen Lähetysseuralle. Sain sitten yhteydenoton, jossa kiitettiin lähetyksistä ja kerrottiin vastauslähetyksen tunnus, ettei laihialaiselle tule liikaa postimaksuja. Lähetysseura saa filatelistien postimerkkihuutokauppojen kautta käsittääkseni vuosittain noin 20 000 euroa, joten työ on merkityksellistä. Ilahduin saamastani yhteydenotosta niin, että päätin etsiä lapsuuden-nuoruuden postimerkkikokoelmani ja lahjoittaa senkin Lähetysseuralle. 

Selasin haikein mielin egyptiläisissä kansissa olevaa kirjasta muistellen yksinäistä tyttöä, joka ahkeroi kokoelmansa parissa. Ensimmäisellä sivulla oli Nikolainkaupungin leima! En laskenut maita enkä merkkejä, etten tule katumapäälle. Otin suomalaisista ja ruotsalaisista merkeistä kuvat muistoksi, niillä plareilla näyttää olevan joitakin satoja merkkejä tsaarinajalta 70-luvulle. Kyynelehdin jonkin verran kirjoittaessani saatekirjettä:

Rakkaat Suomen Lähetysseuran postimerkkiryhmäläiset

Teette hienoa työtä Lähetysseuran varainhankinnassa ja kulttuurin säilyttämiseksi. Olin hyvin iloinen, kun olitte noteeranneet miten eräs laihialainen on (eläkkeelle jäätyään) järjestellyt papereita ja samalla leikannut postimerkkejä ja vieläpä lähettänyt niitä teille omin kustannuksin.

Lapsena jo perustin HYTY-kerhon, missä luettiin Lähetysseuran Totto-lehteä ja kerättiin postimerkkejä Suomen Lähetysseuralle. Valitettavasti tyttökaverini eivät heti ymmärtäneet, että merkit pitää leikata vähintään sentin marginaalilla, ja heitä piti useaan kertaan tästä kurmoottaa. HYTY -kirjainyhdistelmä tarkoitti alun perin "Hyvä Yhdistys Tyttöjen Yhdistys", mutta äitini suussa se lyheni muotoon hyvien tyttöjen yhdistys. Ja kyllähän me silloin aika hyviä oltiin.

Tämän postimerkkikokoelman olen perustanut 12-vuotiaana, siirtäen siihen merkit sekä omasta vanhasta ruutuvihosta että 1928 syntyneen isäni mustakantisesta postimerkkivihosta. Isotveljet olivat kyllä vihaisia, kun pilasin isän kokoelman. Äiti taas ei pitänyt siitä, että uhkasin leikata merkit hänen ja isän rakkauskirjeistä. En paljon ymmärtänyt postimerkkeilystä ja siihen aikaan ei voinut googlettaa edes valtioiden nimiä. Liotusmenetelmäni eivät myöskään välttämättä täyttäneet filatelistien kriteereitä. Ajattelin aina: Voihan olla, että joskus näistä merkeistä löytyy joku aarre.  Vanhempana olen ajatellut, että kenellekään sieluttomalle en tätä anna, mutta ehkä joillekin Hyville Tytöille, jotka tekevät työtä evankeliumin eteenpäin kuljettamiseksi.

Oma suosikkimerkkini taitaa olla ensimmäisen sivun tsaarinajan merkki, minkä leimassa lukee selkeästi naapurikaupungin nimi: Nikolainkaupunki (Vaasa). Olisi kiva kuulla saako Lähetyseura tästä kokoelmasta postimaksut kirkkaasti takaisin.

Siunausta työhönne ja iloa keväästä!

Luulin, että talon postimerkit olivat nyt siinä, mutta löytyihän niitä vielä yli puoli kiloa, kun ryhdyin jatkamaan kaappien siivousta. 

Välillä kävimme hiihtelemässä Syötteellä ystävien kanssa ja viime päivinä olen myös tutkaillut kauniita kevätlintuja läksiäislahjaksi saamallani lintukaukoputkella. Miten kauniita ovatkaan räkättirastaat ja vihervarpuset, järripeipoista puhumattakaan! Niin että yllättävän kiireistä tämä eläkeläisen elämä on. Mutta mukavaa.

Kirjeitä ja kortteja selatessani olen saanut äidin ja isän kautta terveisiä, jotka aikanaan jäivät perille tuomatta. Olen myös ihmetellyt miten paljon olen saanut itse vastaanottaa kauniita tervehdyksiä ja kiitoksia. Mukana on monia ihmisiä, jotka olen joskus tuntenut varmaan hyvin, mutta joita en enää muista. Se on surullista, että niin paljon unohtuu. Mutta on tullut mieleen ihan sellainen ajatus, että ehkä vielä ehdin vuorostani osoittaa joillekin ihmisille arvostusta, kiitollisuutta ja rakkautta. Tämä lienee aarteenetsijän paras löytö.

Sota-aika

Sota-aikana ja pula-aikana äidillä oli paperikengät ja kaikesta oli pulaa. Jokainen vaatekappale oli arvokas, ja ellei ollut sopiva sellaisenaan, se saatettiin käyttää uusien vaatteiden valmistamiseen. Ikäpolveni on kuullut näitä kertomuksia, ja niinpä olen laihialaisena säästänyt vaatekomeroon ja yläkerran komeroihin kaikki vanhat vaatteet, joita en ole leikannut matonkuteiksi. Ja ihan totta, minulla on ollut ajatus: jos tulee sota. Runsaissa varastoissani on ollut ainakin kolmen sukupolven vaatteita. 

Äidin piisamiturkki

Lomalle ja eläkkeelle jäätyäni oivalsin, että nythän se sota-aika on, ja aloin tyhjentää komeroita. Kovalla pakkasella kannoin ulos tuulettumaan äidin piisamiturkin. Totesin sen vuoria lukuun ottamatta ehjäksi ja lämpimäksi, mutta hiat ovat minulle liian lyhyet. Niitä vasten olen nuokkunut lapsena monessa joulukirkossa. Mitähän turkille tekisin?

Sitten aloin pestä vaatteita edullisella tuulisähköllä. Osa niistä, ehkä noin 10 %, saattaa kelvata uudelleenkäyttöön. Pakkasin niitä pienempiin pusseihin Uffin keräykseen. Oli mm. lasten pieneksi jääneitä farkkuja, paitoja ja mekkoja. Poistettavat sukat ja korsettiliivit (niitäkin oli kahdet) kuuluvat poltettavaan jätteeseen. Muut pestyt tekstiilit pakkasin jätesäkkeihin ja vein hyötykäyttöasemalle. Ne ovat materiaalia uusia lankoja ja kuteita varten. Toistaiseksi tätä poistotekstiiliä on kertynyt seitsemän jätesäkillistä. Samalla sain vihdoin vietyä pois monenlaista talossa ajelehtivaa elektroniikkaromua.

Vielä on paljon selvitettävää ja järjesteltävää. Ja vieläkin on vaikea luopua joistakin vaatekappaleista. Olen kuitenkin iloinnut siitä, että on kehitetty "arvoketju" erilaisille tarpeettomille vaatteille ja tavaroille. Uskon, että se säästää luonnonvaroja ja luontoa. En mielelläni puhu kuolinsiivouksesta, sillä elämää varten siivoan.

Sanoin, että on sota-aika. Tarkoitin, että erityisesti Ukrainan sota heijastuu myös meidän suomalaisten elämään. Hirvittää Alexander Stubbin puheet. "Minä tiedän tarkalleen, miten venäläiset toimivat." Kuka sen tietää? Väittäisin, etteivät aina edes venäläiset itse. Ja "on pantava kova kovaa vastaan." Se kuulostaa aivan turhalta ja tarpeettomalta uholta. Ukrainan liittymisestä Natoon ja Euroopan Unioniin on myöskin turha puhua suurin kirjaimin. Jos Yhdysvaltojen tuki romahtaa ja Euroopan tuki heikkenee, ei pian ole enää Ukrainaa. Ja silloin saattaa olla tilanne, että pelotteet ja pelottelut eivät riitä, vaan joudumme todella laittamaan kova kovaa vastaan. Tai oikeastaan lapsemme joutuvat.

Olen viime viikkoina kuunnellut Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Laatokka-sarjaa. Olen siitä jonkun osan joskus lainannut kirjastosta, mutta nuo kirjat olivat aina lainassa. Ihailen Hirvisaarta siitä, että hän on kirjoittanut niin paljon historiallisia romaaneja, joiden kehysfaktat ovat hyvin kohdallaan. Niitten avulla saattaa jopa oppia jotain venäläisestä ajattelusta ja toimintatavoista. Jos hän ei olisi ollut nainen ja naisten suosima kirjailija, luulen, että häntä olisi varmaan huomioitu paljon enemmän jo elinaikanaan. Meillä on itse asiassa lukuisia historiallisten romaanien taitajia, monet vielä tuotteliaita. Olen iloinen, että on mahdollisuus ja aikaa lukea ja kuunnella heitä. 

Hyvinvointia

Eilen, ensimmäisenä eläkepäivänäni, lähdin hyvinvointialueen tiedotustilaisuuteen. Laihian nuorisoseuran sali oli miltei täynnä laihialaisia, jotka olivat tulleet kuulemaan, mitä sanottavaa hyvinvointialueen johdolla on Laihian yleislääketieteen osaston lakkauttamisesta. Kuulemistilaisuus olisi toki pitänyt olla ennen lakkautuspäätöstä, eikä hoitajien irtisanomisten jälkeen!

Tilaisuuden alussa hyvinvointialueen johtaja esitteli itsensä ja yritti opettaa meitä tervehtimään sanomalla useaan kertaan "hei" ja odottamalla vastausta. Hän sanoi, että on kiinnittänyt huomiota muuallakin tervehtimisen tärkeyteen. Minusta tuo oli outoa, koska tapaan sanoa vieraammille ihmisille mieluummin vaikka että "iltaa". Kauppatieteen tohtori Marina Kinnusta en ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Tällä avauksella hän sai kyllä niskavillat nousemaan pystyyn.

Alun alustuksissa kerrottiin mitä kaikkea hyvää hyvinvointialue on suunnitellut Laihian lapsille, nuorille, työikäisille ja senioreille. Lopuksi iskettiin pöytään luvut, joiden mukaan hyvinvointialueen alijäämä on nyt muistaakseni 93 miljoonaa euroa, ja alijäämät tulisi kyetä kattamaan säästöillä muutaman vuoden kuluessa. Varsinaisesti yleisöä ei missään kohden tiedotettu siitä, että Laihian yleislääketieteen osasto on päätetty lakkauttaa ja hoitajia on jo eilen irtisanottu. Oletettiin että kaikki tietävät sen, vaikka sitä ei kerrota. Myöskään ei kerrottu, missä laihialaiset potilaat tästä eteenpäin hoidettaisiin.

Sen sijaan hyvinvointialueen johtaja Marina Kinnunen vakuutti, miten hyvä ihmisen on asua kotona tai yhteisöllisessä asumisessa. Olisihan se tietysti, jos ei satu sairastumaan vakavammin. Kun keskustelu avattiin, painotettiin kahteen kertaan, että yleisöpuheenvuorojen tulee olla hyvin lyhyitä. 

Yritimme kysyä, miten paljon esimerkiksi Vaasan keskussairaalan uudisrakennuksista tulee poistoja ja korkokuluja, ja miten paljon Laihian vuodeosaston lakkauttamisesta tulee säästöjä. Näihin kumpaankaan kysymykseen ei osattu vastata. Noin varttitunnin tietokoneen selaamisen jälkeen hyvinvointialueen johto osasi kertoa, että lakkautettavan yleislääketieteen osastomme kulut ovat olleet 1,5 miljoonaa vuodessa ja lakkauttamisesta saatavaksi säästöksi arvellaan 800 000 euroa. Kelan kulut tosin nousevat, kun ihmisiä kuljetetaan Kela-taksilla satojen kilometrien päähän saaman hoitoa ja kuntoutusta, mutta sehän on yhteistyökumppanin ongelma, ei hyvinvointialueen.

Sanoisin, että erittäin huonosti olivat tehneet kotiläksynsä kun eivät osanneet kertoa mitään faktoja meitä kipeästi satuttavasta leikkauksesta - vain jotain liirum-laarum kalvoja, joista tällainen akateemisen koulutuksenkaan saanut henkilö ei saanut mitään konkreettista irti. Tunsin suorastaan myötähäpeää siitä, että joku yleisesitys oli käännetty tilaisuutta varten suomeksi eikä oltu ollenkaan liikkeellä sillä asenteella, että kuultaisiin asukkaiden kantoja tai edes kerrottaisiin mitä on eilen tehty ja perusteltaisiin faktapohjaisesti, miksi näin kova isku koskee meitä. Pyydettiin esittämään vaihtoehtoja jo alas ajetun yleislääketieteen osaston  lakkauttamisesta saatavalle säästölle, vaikka ei edes itse tiedetty paljonko tällä nyt säästetään.

Vaasan keskussairaalan status haluttiin pitää hyvin korkealla ja sinne tehtiin juuri valtavat investoinnit, joista nyt maksetaan kallista hintaa. Perusteluna oli ruotsinkielisten sairaalapalvelujen saatavuus. Tosin sitten ei saatu täytettyä lääkärinvirkoja, ja jouduttiin luopumaan esim. sydänkirurgiasta. Jotenkin sairaaloiden valtavat uudisrakennushankkeet vaikuttavat myös kilpavarustelulta. Nyt sitten viedään meiltä suomenkielisiltä maakunnan ainut suomenkielinen yleislääketieteen osasto, ja sairaamme "kotiutetaan" keskussairaalasta Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn, Kristiinankaupunkiin ja mihin milloinkin. Joskus myös kotiin kaatumaan. 

Kinnunen kyseli, eikö ole hienoa, että lonkkaleikkaukset voidaan tehdä lähellä, omassa keskussairaalassa. Kaksi polvileikkausta kokeneena voin sanoa, että ortopedian osasto on toiminut Vaasan keskussairaalassa paremmin kuin monet muut, joskin suuri osa leikattavista potilaista lähetetään Koksaan. Eikä sillä loppujen lopuksi ole niin väliä, missä tällaiset leikkaukset tehdään, kunhan jonot eivät olisi puolta vuotta pidempiä. Niistähän miltei kaikki pystyvät kotiutumaan parin päivän sairaalahoidon jälkeen. Olisi hyvä jos sairaalat keskittäisivät joitakin toimintoja ja tekisivät yhteistyötä. Sieltä ne suurimmat säästöt löytyvät. On väärin rapauttaa kivijalkaa, perusterveydenhoitoa ja lähipalveluja.

Vanhojen talojen vartijat

Paukuimme uudenvuoden aattona pakkasen kanssa kilpaa Syötteellä, mutta kiirehdimme Uuden Vuoden päivänä mökiltä huolehtimaan tänä vuonna 140 vuotta täyttävästä talovanhuksestamme sekä "Pikku-Naskalista", jonka hirret nekin ovat varsin vanhaa perua. Nuori perhe asuttaa tuota taloa, mutta on nyt kyläilemässä nuorikon vanhempien luona. Paappa pykäsi talon 50-luvulla perittyään Perälän kylästä sisartensa talon puolikkaan. Niinpä hän sahasi talon poikki ja rakensi hirsistä itselleen ja mommalle syytinkitalon. 

Kotona oli kaikki hyvin. Hakekattila pauhasi ja kaikista kraanoista tuli ihmeeksemme vettä eivätkä viemäritkään olleet jäässä. Tupa oli vähän kolea, joten pääsin lempipuuhaani eli ryhdyin pitämään puuhellassa valkiaa. Yöksi pantiin tietysti pesukone pyörimään pitkälle ohjelmalle.

Eilen aamulla saimme harmiksemme todeta, että Pikku-Naskalin alakerran parin vesipisteen kraanat olivat jäässä. En ollut muistanut sanoa Joukolle, että isä tapasi pakkasella pitää keittiön kraanaa nokkumassa. Jouko ryhtyi nyt pitämään "naapurin puolella" kakluunissa valkiaa ja sulattelemaan putkia sekä nakkeli kivijalkaan lunta. Ei vain meinannut aueta. Sain kuitenkin viimeisteltyä sulatustyön iltauutisten aikaan omalla hiustenkuivaajallani, jonka arvelin paloturvalliseksi puhaltimeksi. Ilo oli suuri, kun vesi alkoi virrata myös lämminvesipuolelta! Jostain syystä lämminvesipuoli on aina krantumpi jäätymään. Laihialaiset eivät tietenkään malta lämmintä vettä juoksuttaa, mutta voi olla muitakin syitä. 

Jälleen laitoimme tiskikoneen ja pesukoneen käyttämään vettä iltayöksi. Kolmen maissa kävin katsomassa että pakkanen on lauhtunut 29 asteeseen ja juoksutin sekä kylmää että kuumaa vettä tuvassa. Oli tarkoitus herätä seitsemältä, mutta nuukahdimme kahdeksaan asti ja herätessä oli päävesijohtokin ehtinyt vetää jäähän, mutta kahvivettä saatiin Pikku-Naskalin köökin kylmältä puolelta. Lämmin puoli oli sielläkin ehtinyt jäätää.

Nyt keskityimme kuitenkin Isoon Naskaliin. Aloin lämmittää 16 asteeseen jäähtynyttä tupaa puuhellan suloisella lämmöllä. Jouko sai pian sulatettua Naskalin karjakeittiössä olevan päälähdön ja lämmin vesi alkoi juosta kylpyhuoneeseen asti. Hän sai myös pesutuvan kraanat auki. Reilun tunnin ahkeroimisen jälkeen ehdimme aamupuurolle, ja jäässä oli enää tuvan kylmä vesi ja uutena saunan vedet - sekä tietysti Pikku-Naskalin keittiön lämmin vesi. Lounaaseen mennessä sain omalla kätevällä niksilläni sulatettua tuvan kylmän veden. Jouko oli jo aamupäivällä ryhtynyt saunanlämmitykseen ja todennut, että saunan putkistossa on jo sulaa, koska yhteen putkeen tuli pieni reikä ja sieltä alkoi sirrata vettä. Tarvittaisiin siis joku juottamaan reikä umpeen. Saunan kraana oli vielä jäässä. 

Yleensä vedet jäätyvät, kun alkaa lauhtua. Odottelemme siis kauhulla sitä päivää. Aamuöinen jäätyminen saattoi johtua siitä, että kirkonkylässä on putkirikko ja veden paineet ovat niin alhaiset. Jo illasta alkaen alkoi välillä tulla hiekkaista vettä. 

Erinomainen tuuletuspäivä on ollut. Raahasin bonnelit, petauspatjan, viisi tyynyämme ja peitteet pakkaseen ja kävin ostamassa Halpa-Hallista mattopiiskan - kaasu-Skodan kun on saanut aika vaivattomasti käyntiin. Piiskauksen jälkeen en enää saanut patjoja sisään yksinäni kohmeisin sormin. Mitä tyynyihin tulee, mainittakoon, että itse käytän neljää tyynyä, joten isännälle saattaa jäädä yksi, ellen sieppaa yöllä väärää tyynyä.  Pyykkiä keksiäkseni päätin myös pistää isännän tyynyn pesuun, joten ensi yönä yritän pärjätä kolmella tyynyllä. 

Lintuja on ruokittu ja tarkkailtu näiden töiden ohella. Jotkut keltasirkut ovat pörhistäneet höyhenensä. Toivon, että se ei olisi sairauden merkki. Untuvatakissa, vilttitossuissa ja lämpimissä vanttuissa tarkenin eilen käydä koiran kanssa katsomassa näkyisikö Perälän koskessa koskikaraa. Mietin miten huonot varusteet meillä tyttösillä oli 70-luvulla, kun pyöräilimme tai kävelimme kouluun tulipalopakkasessa. Oli kyllä pitkät housut, mutta housujen alla oli nailonit, jotka jäätyivät ihoon kiinni. Silloinkin oli aina uudelta vuodelta tosi kylmä viikko. Muistan sen hyvin, koska äiti ja isä lähtivät silloin useinkin lomamatkalle ja minä sain lomittaa. Muistan miten vedet jäätyivät, säilörehu jäätyi, tuli paha utaretulehdus parhaalle lehmälle ja itku lomittajalle. 

Hyvä on kun on lämmintä, vettä ja ruokaa. Olen kovasti miettinyt mitä tekisin eläkkeellä. Turha sellaista on miettiä. Työt tulevat yleensä vastaan pyytämättäkin. Ja kun selviytyy haasteista, siitä saa iloa.