Antaa palaa, taputa itsellesi!

Verkkokaupat ovat mainio lisä kokoelmiin. Rauman kiulu- ja tynnyritehtaan nettimyynti toimi loistavasti ja tilatut tuotteet saapuivat ensimmäisenä arkipäivänä tilauksen jättämisen jälkeen. Jos kauppiaasi ei ymmärrä pitää tarjolla riittävän laadukkaita tuotteita, voit tilata netistä eikä tarvitse etsiä ympäri maakuntaa. 

Tänään olimme Vöyrillä lapsenlapsemme fammulassa pienokaisen 1-vuotispäivillä ja hän osoittautui lahjalootaleikeissään juuri niin nokkelaksi kuin saatoimme arvatakin: Ensin hän fiksusti avasi aina kannen saadakseen palikat sisään ja ulos. Mutta ei kulunut aikaakaan kun hän hallitsi suvereenisti lieriönmuotoisen palikan pudottamisen laatikkoon myös sille tarkoitetusta pyöreästä reiästä. Ja voi niitä ilmeitä kun me hänelle tärkeät henkilöt kehuimme ja huusimme Hyvä hyvä! Seisaalleen nousten hän taputti itselleen.

Lapsi ymmärtää jo tosi pienenä kehut ja kiitokset ja ottaa ne riemulla vastaan, vaikka ei puhu vielä montaa ruotsin eikä suomen sanaa. Eräs työtoveri sanoi hiljakkoin, että on koettanut opetella ettei ehdollistu kiitoksiin. Ihan hyvä: Jos on aina kiitoksen kipeä, voi joutua tyhjän päälle kun ei niitä kiitoksia tulekaan. Ja onhan oltava rohkeutta tehdä myös sellaisia asioita joista ei kiitosta tule. Mutta yhtä tärkeää on opetella ottamaan vastaan myönteistä palautetta, ilahtua siitä ja kokea se vahvistavana. Jos ei osaa ottaa vastaan kiitoksia, ei osaa ottaa vastaan myöskään kehittämisajatuksia. Myönteistä palautetta voi antaa myös itselleen, vastapainoksi moitteille joita tulee antaneeksi esimerkiksi kun limput mustuvat.

Piparien ja limppujen leipomisen, joulusiivojen ja kotikaljan siivilöimisen ohella momma ja paappa ovat tänään antaneet toisilleen kehittävää palautetta hyvin aidosti. Tämä on luultavasti kummunnut siitä, ettei kumpikaan ole saanut myönteistä huomiota toivotulla tavalla. Taitaa olla tavallista näin joulun alla. Ehkä uusi vuosi voisi olla hyvien huomioiden tekemistä ja niiden ääneen lausumista niin toisesta kuin itsestäänkin. 

Natsitortut

Kyllä Vapahtajan piti syntyä varsinkin kantasuomalaisten vuoksi. Onhan täällä pohjoisessa pimeää ja paljon pahanmielisyyttä. Kaikki eivät ole tuppihallan tuhoja katsellessaan osanneet kiittää niin kuin Saarijärven Paavo, vaan on päästelty ärräpäitä ja heiluteltu puukkoa muutenkin kuin kiehisten teossa. Emännät ovat joutuneet tekemään käsitöitä puolipimeässä ja motkottaneet töitä pärvöttäessään. Kylmästä on kärsitty ja lämpimikseen kurmootettu lehmiä tai lapsia. Kesäkuumalla taas on hikoiltu heinäpelloilla ja marjamailla. Alkuperäiskansan saamelaisten ajaminen pohjoisen perukoille on ollut vaivalloista sekin. Kun maat on saatu valloitettua ja pellot raivattua, on kuitenkin tullut uusia valloittajia vuoroin lännestä, vuoroin idästä. Monta katkeraa taistelua on jouduttu käymään ja tappamaan vihollisia, myös omia.

Ja syntyihän Vapahtaja suomalaisia varten! Tarkemmin sanottuna kaikkia kansoja varten, myös saamelaisia, venäläisiä ja ruotsalaisia varten. Joulutorttuja vääntäessäni en voinut olla nauramatta, kun muistin, miten ruotsalaiset ovat luonnehtineet suomalaista jouluiloa: Suomalaiset laulavat murheellista Sylvian joululaulua, käyvät hautausmaalla ja paistavat natsitorttuja luumutäytteellä. Mietin, kokoaisiko tähden sakarat vaihteeksi toiseen suuntaan. - Onhan ruotsalaisten helppo nauraa meidän melankoolisuudelle, kun heidän lähihistoriansa on helpompi.

Sitten tuli taas vakavia ajatuksia. Sitä on kouluiästä asti monta kertaa ihmetelty, miten on mahdollista, että Stalin tappoi sellaisen määrän venäläisiä, Hitler miljoonia juutalaisia ja muita vähemmistöjä, ja Mao mahdottoman määrän kiinalaisia? Miksi viisaat ihmiset eivät osanneet heitä pysäyttää? Mutta nyt kantasuomalaiset saattavat tehdä natsitervehdyksiä, kertoa olevansa uusnatseja, heitellä polttopulloja tai pahoinpidellä erirotuisen vastaantulijan - ja vaativat sitten ymmärtämystä ja heitä jopa ymmärretään. Onko ketään vielä saatu kiinni? Onko ketään pantu vankilaan tällaisesta ihmisten vihollisuudesta?

Toisaalta kantasuomalaisissa on aina ollut ja on myös niitä, jotka ovat olleet kiitollisia siitä, että karu suomalainen luonto on antanut elannon: riistaa, marjoja, viljaa ja maitoa. On annettu kiitoslahja ja liitytty kuningas Daavidin rukoukseen: Nyt me kiitämme sinua, Jumalamme, ja ylistämme nimesi kunniaa. Sillä mikä olen minä tai mikä on minun kansani? Kuinka me pystyisimme antamaan tällaisia lahjoja? Sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki, minkä sinulle annamme. (1. Aik. 29:13-14.) On todettu Daavidin psalmin sanoin: Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet (Ps. 103:10).

Syntyperänsä perusteella kukaan ei ole hyvä tai huono. Hyvyys mitataan elämässä: Löytyykö alttiutta, anteliaisuutta ja armollisuutta? Onko rohkeutta toimia rakkauden ja rauhan puolesta? Minun on todettava, että aika vähäistä on sittenkin hyvyyteni ja myös pahanmielisyys pyrkii suusta ulos. Mutta jouluna saan kiittää siitä, että Jumala rakastaa myös minua niin että hän antaa Poikansa syntyä ihmiseksi, juutalaiseksi ja pakolaiseksi.

Ristillä rinnalla ryövärin
nukkuu uhri puhtahin.
Enkelparven tie
kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan.

Leluja ja sukat

Minulla alkoi joululoma. En ole varma olenko ollut joulunpyhinä vapaalla sitten 80-luvun puolenvälin. Ai juu, olen ollut neljänä jouluna äitiyslomalla! Tuon kuvassa olevan oikeanpuolimmaisen sukan äitini on kutonut (=neulonut) lähes 30 vuotta sitten. Ihmettelimme aina että merkilliset sukat, kun pysyvät lasten jalassa ja tuntuvat sopivalta niin pikkuvauvalle kuin vielä taaperollekin. Äidin kutomat sukat ovat kestäneet neljän lapsen kulutuksen menemättä miksikään, paitsi toisesta on varastoinnin aikana ruvennut lykky juoksemaan. Viimeinen sukkia käyttänyt pienokainen täyttää pian 22 vuotta.  Olipa hauskaa, että löysin sukat malliksi. Sovitin niitä lapsenlapselle, ja totesin että ihan hyvät jos tekee pikkuisen pidemmän lavan. Yritin tehdä. Ihan yhtä tiivistä ja tasaista en osannut tikuta kuin äitini. Hän oli mestari käsitöissä!

Momma ja paappa  kävivät tänään Nikolainkaupungissa shoppailemassa. Mutta vaikka kiersimme lähes kaikki liikkeet, emme löytäneet sellaista kotimaista Jukka-lelua, jota kumpikin tykönämme olimme ajatelleet lapsenlapselle yksivuotislahjaksi. Emme ole vielä hankkineet lapsenlapselle yhtään lelua, joten leluosastoihin tutustuminen oli meille aivan uutta ja jännittävää! Kaikenlaista heikkotasoista krääsää oli paljon tarjolla, mutta ei niitä leluja, jotka kestävät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, kun vain ymmärtää pistää talteen. En ymmärrä, miksi meidän talossa ei ole varastoitu leluja, vaikka sukkia onneksi on. Vai ovatko lelupussit sittenkin salin päällä...

Totesin, että ei ole mikään ihme, jos Suomessa lama syvenee. Kuluttajan kengänpohjat kuluvat kun hän etsii kotimaisia tuotteita, löytämättä. Tuntuu että kyllä sisäänostajienkin asenteissa olisi parantamisen varaa. Kotiin tultua tilasin lelun verkkokaupasta, joka on erikoistunut kotimaisiin puutuotteisiin. Ja tein porkkanalaatikoita ilmajokisista porkkanoista. 

Surettaa vietävästi, kun monet suomalaiset arvokkaat brändit, kuten Finlayson, Arabia ja Nanso on liputettu ulos. Meilläkin on Arabiaa 1800-luvulta asti, ja nyt on tultu niin köyhiksi ettei ole enää varaa ostaa Suomessa valmistettua porsliinia. Tyttäreni oli Arabialla kesätöissä opiskeluaikana, ja ihmetteli kyllä sitä, että kun muumimukeja alettiin valmistaa Thaimaassa, mukin hinta ei kuitenkaan pudonnut. Kohtuullisuutta tarvittaisiin varmasti niin palkkavaatimuksissa kuin yritysten tulostavoitteissa, että päästäisiin eteenpäin. 

Kohtuullisuutta tarvitaan myös kuluttamisessa, muuten maapallo ei kestä. On hyvä miettiä, mitä todella tarvitsee ja mikä kestää sukupolvelta toiselle. Ja se saa sitten maksaa vähän enemmän, kun rahaa ei mene turhuuteen. Laihialaisuus ei ole niinkään hintatietoutta kuin laatutietoutta ja järkevää käyttöä. Tällaisia tonttuajatuksia tänään.

Rähjystys ja rahjustus

Kielessä on mukavia sanoja. Rähjystäminen tarkoittaa sottaamista ja rahjustaminen laahustamista. Olen viime aikoina tehnyt molempia, rähjystänyt ja rahjustanut. Tauti pitää otteessaan neljättä viikkoa ja askel painaa. Pappiparan huutavan ääni korvessa on kuulunut huonosti, sillä ääni on kulkenut vaivalloisesti yskänpuuskien ja räkimisen välissä. 

Ennen kylpyä

Meidät oli kutsuttu lauantaina tätini 90-vuotispäiville ja siksi saimme jälkikasvua taas kattomme alle, myös aivan ihanan sottapytyn. Sain uusia voimia katsellessani miten tyttöseni tummasilmä ruokaili pätevästi. Niinpä on taas päästy lähemmäksi joulua ja joululomaa. Teki mieli kirjoittaa että on päästy vähän lähemmäksi kuolemaa, mutta ehkä se kuulostaisi vähän karulta, vaikka niinhän se on. Ja siitä huolimatta kristityn parhaat päivät ovat aina edessä päin. 

Eräällä palstalla on viime päivinä keskusteltu aiheesta tuleeko papin puhua hautajaisissa vainajasta ollenkaan. Vaikuttaa siltä, että suuri osa pastoreista kokee, että ainakaan siunauspuheissa ei pitäisi puhua itse henkilöstä vaan pitäytyä kristinuskon sanomaan. Niin kuulemma papistoa myös opetetaan. Erityinen huoli teologeilla tuntuu olevan siitä, jos sattuisi sanomaan jotain myönteistä ihmisestä, joka on ollut kuitenkin monen läsnä olevan mielestä aivan kamala. Tiedän kyllä että tuollaisiakin tilanteita on. Toisaalta ajattelen, että jokaisessa rähjystäjässäkin on kätkettynä jotain hyvää ja kaunista, Jumalan kuva. Elämässään monella tavalla epäonnistunutkin voidaan saattaa kauniisti hautaan.   

Itse olen koettanut lähes aina jollain tavalla kuvata ihmisen elämää, että tiedettäisiin kenen hautajaisissa ollaan. Olen tuuminut, että uskon sanoma liittyy elämään ja kuolemaan ja niinpä näistä kaikista saa puhua. En varmasti onnistu kuvaamaan läheskään täydellisesti saateltavan ihmisen elämää tai olemusta, mutta hapuilen sanoa edes jotakin. En myöskään osaa kuvata Jumalaa, mutta sinnekin suuntaan koetan hapuilla. Kutsun ihmisiä rahjustamaan heikollakin uskolla kohti jälleennäkemisen päivää. Yksi psalmin jae koskettaa minua aina silloin kun koen elämän kovin epätäydellisenä: Suurempi kuin elämä on Sinun armosi (Ps. 63:3).

Uskovainen

- En minä mikään uskovainen ole, mutta kyllä minä joka ilta luen Isä meidän -rukouksen. -En minä uskovainen ole, mutta kyllähän jokainen tarvitsee anteeksiantamusta. - En minä mikään uskovainen ole, mutta jos se iankaikkinen elämä ja jälleennäkeminen on totta, niin sen varassa olen elänyt, että joka päivä olen sitä päivän verran lähempänä. - Ei me mitään sellaisia oikein uskovaisia olla, mutta kyllä me aina kuunnellaan radiosta aamu- ja iltahartaudet ja sunnuntaina jumalanpalvelus. - Ei me uskovaisia olla, mutta ei meidän lapsille mitään nimiäisiä pidetä, vaan kyllä me on ajateltu että kastejuhla.

Seurakunnan työntekijät tapaavat työssään paljon tällaisia ihmisiä, joita voisi hyvinkin nimittää uskovaisiksi, mutta jotka jostain syystä eivät sitä koe olevansa. Olen miettinyt mikähän tähän matalaan profiiliin on syynä. 

Ehkä jotkut kokevat, että oma usko on kovin epäilevää ja heiveröistä verrattuna niiden uskoon, jotka puhuvat siitä suureen ääneen. Jotkut eivät edes halua olla mitään superuskovaisia, jotka vahvasta todistamisesta huolimatta saattavat käyttäytyä töykeästi, pettää lupauksensa ja vaikuttaa teennäisiltä. Hirvittää ehkä ajatella, että elämä olisi täynnä Jeesus-huokauksia, rukoustaisteluita, raamatunlukua ja hengellisiä väittelyitä. - Mieluummin luen Isä meidän, käyn joulukirkossa ja autan naapuria. Kaikki eivät uskaltaudu joulunakaan kirkkoon.

Muistan kun eräs pappi huokasi kerran, että kyllä se tulee olemaan suuri yllätys ketä siellä taivaassa on. Siellä tulee olemaan monta yllättävää henkilöä, ja kyllä sieltä myös puuttuu monta sellaista joiden luulisi sinne pääsevän. Tässä työssä näkee, että uskoa löytyy sieltä mistä ei arvaisikaan. 

Tule vain kirkkoon, jos sinulla on asiaa Jumalalle, tai jos toivot että saisit kuulla Jumalan puhetta! Kirkossa on hyvä hiljentyä ja rukoilla eikä siellä vaadita mitään erityisiä uskonnollisia suorituksia. 

Tosinaan kirkon on syytä mennä myös ihmisten luo, vaikkapa kauppakeskukseen. Tänään meillä oli Pekka Laukkarinen -trion Joulun tähti -kiertueen maistiaisia Rewell Centerissä. Oli riemullista nähdä, miten toistasataa kuulijaa nautti hyvästä hengellisestä joulumusiikista ja osallistui yhteislauluihin. Sudanilainen pastorimme Stefanos auttoi niin että tervetulotoivotus saatiin kuulla myös arabiankielellä. 

Puoskareita

Tapasin tänään oman alansa osaajan, joka kuvitteli olevansa kaikkien terveysasioiden asiantuntija. Erehdyin sanomaan, että inkivääri on vähän auttanut tähän yskään. Siitäkös päästiin viinietikan kautta kiinalaiseen lääketieteeseen ja kiinalaisen lääketieteen kautta haukkumaan suomalaista maanviljelystä.

Keskustelukumppanini ensimmäinen virheellinen väite oli, että kaikki suomalainen vehnä olisi geenimanipuloitua, ja siksi meillä on niin paljon keliakiaa. Kerroin hänelle, että Suomessa ei viljellä ainuttakaan geenimanipuloitua vehnä- tai viljalajiketta. Hän jatkoi että ongelmahan on myös siinä että meillä viljellään kevätvehnää kun taas Keski-Euroopassa viljellään syysvehnää, ja siksi sairastamme. Kerroin, että vain harvat vehnälajikkeet kestävät Suomen talvea, mutta en usko tuohonkaan. Arvelin että Keski-Euroopan syysvehnälajikkeet ovat pidemmälle jalostettuja ja kauempana alkuvehnästä speltistä. Ainakin Keski-Euroopassa käytetään enemmän kasvinsuojeluaineita, joten ei se mitään luomua ole. 

Sitten päästiin lehmiin. Suomessa on kuulemma paljon maitoallergiaa, koska maito on täällä käsitellympää kuin muualla. Kerroin että tämäkään ei pidä paikkansa ja uskoisin esim. laktoosi-intoleranssin liittyvän paremminkin siihen, että täällä käytetään enemmän maitotuotteita, koska täällä ei ole pystytty ilmaston vuoksi viljelemään soijaa ja muita valkuaiskasveja. Huonompiakin peltoja on voitu käyttää karjataloudessa ja näin tuottaa eläinvalkuaista. Vaivoja on myös opittu diagnostisoimaan. Jatkoin suomalaisen broilertuotannon puhtaudesta verrattuna muuhun maailmaan. Kun siirryttiin hevosiin, kerroin että minun asiantuntemukseni ei riitä hevosten ruokintaan. Keskustelukumppanini sen sijaan oli selvillä myös ravihevosten ruokinnasta. Keskustelu jatkui tähän tapaan. Agronomina ja karjanhoitajana minulla oli lähes yhtä paljon faktaa kuin hänellä oli luuloja. Hän iski kirveensä kiveen, koska en ollut ihan tavallinen sielunpaimen.

Tulin ärtyneeksi, sillä on aika tavallista että jokainen kuvittelee olevansa maatalousasiantuntija, vaikka puhuu tuholaisista kun tarkoittaa rikkakasveja. Ymmärrän kyllä, että ruoka on niin lähellä jokaisen suuta, että siitä puhutaan. Olen nöyrä myös siinä suhteessa, että jotkut menetelmät ovat osoittautuneet ajan kanssa huonoiksi. Joitakin kasvinsuojeluaineita on jouduttu vetämään pois markkinoilta, muovia on ryhdytty varomaan ruuanvalmistuksessa, laivat ovat uponneet, jotkut lääkkeet ovat osoittautuneet hengenvaarallisiksi. Historian kiertokulku on sitä että ihminen viisastuu ja tekee taas uusia virheitä. Puhua saa. Mutta olisi hyvä jos jokainen pysyisi tietyllä tavalla nöyränä lestissään, ettei jakaisi luuloja varmana tietona. Kaikki fanaattisuus ruoka-asioissa tuntuu myös epäterveeltä.

Keskustelu päättyi siihen, että kerroin kokeneeni että puhutaan paljon huuhaata ja eräskin hoitoalalla toimiva yritti taannoin kaupata puolisolleni Wincapitan osakkeita mikä minusta oli väärin, sillä hän yritti käyttää asiakassuhdetta muuhun liiketoimintaan. Keskustelukumppanini taas valisti minua, että eihän Wincapita ollut sen enempää huijaus kuin muukaan pankkitoiminta. Osa rikastui silläkin. Siitä asiasta en ryhtynyt enää debattiin.

Tästä on hyvä ottaa opikseen. Yhtään en kadu sitä, että oioin mielestäni virheellisiä väitteitä. Mutta jäin miettimään, onko itselläni sokeita pisteitä ja kiusaus puoskaroida. Jos luokseni tulee ihminen, jonka mielenterveys näyttää jollain tavalla järkkyneen, teenkö mielessäni diagnoosia, olenko pappi vai yritänkö olla psykologi? Jos alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä puhuu ystävänsä kuolemasta, yritänkö neuvoa häntä hoidon piiriin vai tajuanko, että hän tuli papin luo puhumaan hengellisistä asioista? Onko minulla kaikkivoipaisuuden ja kaiken tietämisen harhaa?

Entä uskonnollinen kenttä kokonaisuudessaan? Onko julistus tervettä? Myydäänkö jotain mitä ei ole antaa? Annetaan toiveita parantumisesta ja vahvoista hengellisistä kokemuksista, vaikka vain yksi lupaus on Raamatun mukaan varma: Kristuksen tähden saat uskoa syntisi anteeksi - eikä yksikään joka häneen uskoo, joudu kadotukseen vaan saa iankaikkisen elämän. Se mitä uskovalle täällä maan päällä tapahtuu, voi olla jotain aivan kamalaa, sellaista mitä emme toivoisi vihamiehillemmekään. Luultavimmin uskovan elämä on täynnä murheita, mutta ei hän silti välttämättä ole onneton eikä menetä uskoaan. Hänellä on rauha Jumalan kanssa.

Entä uskonnollinen fanaattisuus? Suuri osa kirkon jäsenistä on lähinnä välinpitämättömiä, mutta varmaan liikainnokkaitakin löytyy. Tahtoisin sanoa, että riittää luottavainen turvautuminen Jumalan armoon. Ei tarvitse koko ajan pakonomaisesti rukoilla tai lukea ja selittää Raamattua, en ainakaan itse ole sellaista kehotusta Jumalalta saanut. Sen sijaan meitä kehotetaan pyrkimään lähimmäisenrakkauteen joko tekemällä arkityötä tai muuta palvelua. Kymmenessä käskyssä neuvotaan rakkaudettomien tekojen välttämiseen. Jumala voi kutsua meitä erilaisiin tehtäviin seurakunnassaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että ei tarvitse osata, jaksaa ja tietää kaikkea. Vääränlainen päteminen vain ärsyttää ja karkottaa. Hengellisillä suorituksilla ja touhupisteillä ei Jumalan edessä ole erityistä merkitystä. 

Toivoa on!

Joku ystävällinen seurakuntalainen kurkotteli minulle tänään saarnaspönttöön yskänmälliä, kun ei puheesta meinannut tulla mitään. Ajattelin tilaisuuden jälkeen, että näin kotoisaa kirkossa pitäisi aina olla, että uskalletaan liikkua ja vaikkapa auttaa pappiparkaa. Puheen sisältö ei siitä vielä parantunut, mutta pääsin ainakin loppuun.

Kotimatkalla poikkesin kauppaan ja ostin ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa inkiväärinjuurta ja palan painikkeeksi Valion glögiä. Tähän asti olen luottanut kotoisiin marjoihin ja lääkärin määräämiin troppeihin. Mutta kun muu ei auta, niin kokeillaan josko lima lähtisi irtoamaan inkiväärillä. Itse asiassa olen aika toiveikas parin mukillisen jälkeen. Netistä löysin myös kiinalaisen reseptin, jossa inkiväärinpalasia keitetään vedessä ja lisätään kokista. Ehkä kokeilen sitä huomisin. 

Olen miettinyt sitäkin, mikä yrtti tai juuri auttaisi siihen kun ihmissuhteet tulehtuvat. Mikä irrottaisi sen liman mikä tekee monien yhteisöjen elämän tukkoiseksi? Joskus olen kuullut viisaiden sanovan, että puhuminen auttaa. Olen ymmärtänyt, että kun puhuu aidosti ja totta, niin se selvittää solmuja, ja konfliktista voi aueta uusi parempi tulevaisuus. Mutta jos hyökkää niin saa varautua vastahyökkäykseen. Totuudessa pitäisikin aina olla mukana ymmärtämystä ja rakkautta. Ja siitä huolimattakin joskus käy niin että kuulijan korvat menevät heti lukkoon. Hän voi olla itse jotenkin niin epävarma itsestään tai kykenemätön ilmaisemaan itseään aidosti. Sellaisissa tapauksissa on ehkä parempi luovuttaa, tuon kuoren läpi ei pääse väkisin. Sitä paitsi: Totuus ei ole totta, jos se sisältää vain negatiivisia asioita.

Aika monissa tilanteissa toisen totuus tuntuukin härskiltä valheelta ja ehkä sitä onkin, tarkoitushakuista syyttelyä. Eivät kaikki ihmiset osaa etsiä sovintoa tai selvittää asioita. Näyttää siltä, että he haluavat mitätöidä, alistaa ja painaa muita. He saattavat ärsyttää tahallaan, etsiä heikkoa kohtaa, pettää luottamuksen, tarttua jokaiseen virheeseen ja pyrkiä haavoittamaan sanoin, teoin ja elein. Ja näin tehtyään he leimaavat toisen luonnehäiriöiseksi narsistiksi. Kukaan ei lopulta ota selvää, kenellä niitä luonnehäiriöitä on ja millaisia, joten parempi kun yrittäisimme suhtautua toisiimme ihmisinä, elää ihmisenä ihmisten joukossa niin kuin Herramme ja Vapahtajamme (Fil. 2:7). Kaikkien ystävä ei tarvitse eikä pidä olla, mutta vihollisessakin täytyy yrittää nähdä Jumalan kuva. 

Ihmiskunta on pystynyt rakentamaan valtavasti teknisiä ihmeitä ja niiden sovellutuksia. Mutta harva meistä pystyy elämään kaikkien kanssa sovussa ja rakkaudessa. Maailma on täynnä riitoja, vihaa ja sotaa. Siksi me tarvitsemme Vapahtajaa ja Rauhan ruhtinasta. Olen ymmärtänyt, että hänen toimintansa perustuu siihen, että hän puhuu jokaiselle, minullekin, aidosti ja totta, täynnä ymmärtämystä ja rakkautta. Aika tiukkaa tekstiä, mutta lempeää. Ihmisten kanssa keskustellessa voin haavoittua ja mennä kuoreeni. Siksi tarvitsen Jumalaa, jonka edessä saan ja uskallan olla pieni ja keskeneräinen.

Toivo ei ole minun hyvyydessäni, ei minun oikeissa teoissani tai osaamisessani, vaan siinä, että tunnen ja jopa hyväksyn rajani eikä minun tarvitse esittää tämän parempaa. 

Elämän kauniit laulut

Istuin nojatuolissa tikkuamassa ja yskimässä ja kuuntelin radiosta tasavallan presidentti Sauli Niinistön kyselytuntia. Hyvin presidentti vastaili, pohdiskellen ja tavoittaen yhteishenkeä. Huomasin, että aina kansalaisena lopulta totun presidentteihin olivat he lähtöisin mistä poliittisesta ryhmästä tahansa. Elinaikanani on tosin ollut vain viisi presidenttiä, mutta kaikki he ovat paikkansa ansainneet ja ottaneet. Päätösmusiikiksi presidentti Niinistö oli valinnut Tapio Rautavaaran laulaman, Toivo Kärjen säveltämän ja Reino Helismaan sanoittaman Lauluni aiheet. Sehän sopi siihen kuin nenä päähän:

Mä mistä laulun aiheet saan,
niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta.
On helppo käydä vastaamaan,
kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta.

- On laulun aihe köyhyyskin
ja riemu rikkaitten
ja murhe, mikä polttanut rintaa.
Tuo laulun ilo räiskyvin
tai jälki kyynelten,
se myöskin, mikä onnemme on hintaa.
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen,
lyhyt taival on riemusta murheeseen.
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen.
Niin paljon on aihetta lauluun.
(Reino Helismaa)

Teimme kerran nuorina kolmen tytön porukalla pyörä- ja telttaretken seurakuntamme leirikeskukseen Oravaisten Röykkäsjärvelle. Kävelimme leirikeskuksen takana olevaan mäkeen ja kiipesimme näkötorniin, vaikka se oli jo vähän laho. Minua huimasi aivan valtavasti siellä ylhäällä enkä meinannut uskaltaa lähteä laskeutumaan tikapuita. Paluumatkalla metsässä kallioilla makoili mies, joka kysyi erotammeko me uroshirven papanat naaraan jätöksistä. Outo kysymys paljasrintaiselta  mieheltä ja vähän arvelutti jäädä vastaamaan. 

Hän sitten esitteli itsensä Reino Helismaan veljeksi, jolla oli mökki leirikeskuksen naapurissa. Kun meillä ei heti sytyttänyt, niin hän huomasi viitata Toivo Kärkeen. Se olikin tutumpi nimi.Toivo Kärjen lapsuudenkoti on tästä kilometrin päässä, Perälän pappilassa. Kun se ei ole enää pappila, olen leikkimielisesti nimennyt Naskalin Perälän pappilaksi. Presidenttikin kertoi, että Toivo Kärjen ja Tapio Rautavaaran syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 100 vuotta.

Enää ei taida syntyä tällaisia kansallisia tähtiä. Ei niin etteikö osaajia olisi, vaan pikemminkin lahjakkaita ihmisiä on niin paljon, monet pääsevät esiin ja harvat jäävät mieleen. Aika huikea sanoituskin tuossa laulussa on, ja löysin siitä myös itseni. Ikää on tullut ja elämänkokemusta monenlaista. Löytyy paljon laulun aiheita. Löytyy iloja ja suruja, jaettavaa ihmisten kesken. Kun osaa kysyä tai yrittää vastata, syntyy vuorovaikutus. Ei niinkään että olisi valmiita vastauksia, mutta on etsijän mieli.

Laulun löytää ja ilmi sen tuoda voi,

jos sen etsijän laulajaks Luoja loi.
Ei lopu aiheet milloinkaan, jos esille ne saa.
Niin paljon on aihetta lauluun.

- Se on laulu, kun rakkaus valloittaa,
se on aihe, kun orvoksi jäädä saa.
Tuo kevät laulun riemuisan,
mut surullisen syys.
Niin paljon on aihetta lauluun.

(Reino Helismaa)

Kun näitä sanoja kirjoitan, ajattelen lempeästi myös häntä, joka kantaa elämän suuria suruja. Surussa ei ole mitään kaunista, mutta taitaa se niin olla, että ilman surua ei synny elämänlaulua.  

Itku ei oo kaukana mutta on naurukin lähellä

Eilen illalla oli valtavan innostava ilta, kun kaksi Kirkon Ulkomaanavun Opettajat ilman rajoja -verkoston kautta tullutta opettajaa oli kouluttamassa suomen kielen kielioppaita. Saimme lyhyellä haulla kasaan peräti 25 pätevää kielioppaan alkua. He voivat pitää mielenkiintoisen verkkomateriaalin tuella suomea taitamattomille turvapaikanhakijoille 10 kielenoppimistuntia. Osallistujat saavat puhua paljon toistaen oppimistilanteessa lauseita vuorovaikutteisesti. Uskoisin sen olevan heille järkevää ja mielenkiintoista tekemistä. Myös seurakuntalaisemme saavat tehdä mieluisaa vapaaehtoistyötä. Joukossa oli myös monta sellaista, jotka lupautuivat toimimaan organisaattoreina.  

Yritin toivottaa ryhmän tervetulleeksi ja sanoa jotain myös lopuksi, mutta yskitti niin mahdottomasti koko illan. Kun talo tyhjeni ja jäin järjestelemään tavaroita, sanoin kyynel silmässä ääneen että Jeesus nyt en meinaa enää jaksaa. Roudasin erilaisia teknisiä vehkeitä ja kahvitustarpeita ympäri toimitilakortteliamme. Luokan pöytiä en enää jaksanut pyyhkiä, vaikka tiesin että kasvatustyön kollegani kokoontuvat aamulla kokoukseen tuohon tilaan. Anteeksi heille! Kaikeksi onneksi paikalla ollut lääkäri oli unohtanut jotain ja kun hän tuli sitä hakemaan, kysyin kannattaisiko tästä yskästä mennä työterveyteen. Hän sanoi että ehkä kannattaisi, sillä Vaasassa on nyt liikkeellä tavallista enemmän mykoplasmaa. Hän auttoi minua myös kahvikärryn kanssa. Alkuillasta olin nähnyt erästä toista lääkäriä toisessa tilanteessa ja hän oli sanonut, että joo nyt on aika pahaa yskää liikkeellä, mullakin on ollu - joten jälkimmäisen lääkärin unohdus ja siihen liittyvä kannustus oli tarpeen että rohkenin varata vielä aamuksi ajan työterveyshoitajalta. 

No, yskin koko yön enkä nukkunut kuin pari tuntia. Kun aamulla tokkurassa yritin pukea itseäni lähteäkseni työterveyteen, muistin miten kerran kävi - ja rupesi kaikesta huolimatta naurattamaan, joka tietysti muuttui pian yskäksi ja miltei itkuksi. Minä kun en yleensä kotona mielelläni käytä erästä pienehköä vaatekappaletta. No, olin erään kerran kuumeinen kun lähdin Herhiläiseen, enkä muistanut lisätä vaatetusta kuin päällypuolelle. Lääkäri halusi kuunnella keuhkoja ja kun nostin herralle paitaa, kauhistuin ja minua nolotti aika tavalla. Ajattelin että jos eivät tässä talossa aiemmin olleet ymmärtäneet että pastorilla ei taida olla kaikki kohdillaan niin nyt se taisi käydä varsin selväksi. Lääkäri ei ollut huumorimiehiä, joten en uskaltanut yrittää väittää että minulla saattaa olla tanskalaisia sukujuuria. Kaikesta huolimatta en meinannut silloin saada sairauslomaa vaan jouduin lopulta kysymään paljonko pitää olla kuumetta että otetaan puheeksi työssä jaksaminen. Tänään minut otettiin todesta heti, ilmeisesti siksi että olin unohtanut pestä ja kammata tukkani ja se roikkui rasvaisena otsalla korostaen kalpeaa ulkomuotoani. Sain sekä lääkäriajan että lääkkeet ja muutaman päivän sairausloman. 

Eilen aamulla huomasin, että kissat eivät ole empaattisia, mutta koirat ovat. Heräsin järkyttävään päänsärkyyn ja jouduin oksentamaan. Kissa kulki perässä ja naukui katkeralla äänellä aamupalaa. Koira sen sijaan tuli vessan ovelle ja katsoi hyvin huolestuneena pää kallellaan että joko tilataan ambulanssi.

Muistan että kerran lapsena minulla oli aivan kamalan pitkä yskä ja syljeskelin vertakin. Vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen huomiota, mutta seurakunnan nuorisotyönohjaaja sanoi että sun pitäis mennä lääkäriin. Liekö 40 vuoden muistot jo kultaantuneet, kun minusta tuntuu, että tämä nykyinen tauti on vielä kivulloisempi ja tuntuu henki loppuvan. En suosittele kenellekään, mutta en osaa sanoa miten tauteja voisi välttääkään, kun edes karpalot eivät varjele kaikelta pahalta. Joskus on vain otettava mitä annetaan, onneksi usein annetaan myös ihmisten empatiaa ja ystävällisyyttä hengen pitimiksi. Mutta nyt nukkumaan!

Silmu ja lehti ja laulu

Tänään täysissä kirkoissa laulettiin hoosiannaa. Laulajat eivät kaikki pitäneet itseään uskovaisina, mutta heillä oli kaipaus ja ilo. Ja heidän luokseen tuli nöyrien Herra, hän joka etsii eksyneitä, rakastaa murheellisia ja vahvistaa heikkoja. Jeesus sanoi yksinkertaisesti, että Minä olen tie, totuus ja elämä, minä olen sinun leipäsi ja valosi, seuraa minua!

Ei ole toista sellaista, joka rakastaa ehdoitta. Hän ei vaadi, että olisit toisenlainen, vaan hän pysähtyy sinun luoksesi ja huomaa sinut juuri sellaisena kuin olet. Hän ei lupaa, että kaikki muuttuu, ja kuitenkin kaikki muuttuu, sillä elämä täynnä rakkautta on erilaista kuin elämä ilman rakkautta.

Jeesus yllättää aina. Hän yllättää ne jotka kuvittelevat että hän ei välitä. Hän yllättää ne, jotka luottavat itseensä. Hän yllättää nekin, jotka luottavat häneen. Mikään ei ole hänelle outoa eikä mikään ole hänelle mahdotonta. Näkymättömissä kasvaa uusi toivo ja uusi elämä.

Etsin runoa ja löysin Niilo Rauhalan kirjan Aavistus ja ihme:

---
Läiskyköön mäntyjen kylkiin jokien paisuva syystulva,
heittäköön haukien parvet pensaiden verkkoihin.
Kaikukoot soitten taivaat kurkilaumojen huudosta,
jyriskööt rinteitä alas pilvien lumikuormat.
Eläköön kuolema, 
jotta elämä käärisi hihansa ja pääsisi töihin!

Puiden talvi on unta ja hiljaisuutta, 
niiden lehdet lepattavat jo juurien syvyydessä,
missä myyrät pitävät majaansa.
Kunpa olisin silmu ja lehti ja laulu
yön ja ylösnousemuksen jälkeen.
(Niilo Rauhala)

Tehottomuus

Näen nykyään lähes päivittäin telkkarissa vanhaa harjoittelijakaveriani. Eikä käy kateeksi. Hän on päässyt pitkälle, mutta en ole varma onko hän niin onnellinen kuin minä. Hän oli ainakin nuorena varsinainen suorittaja. Kun tultiin metsänistutuksesta, hän huikkasi jo eteisessä isäntäväelle että Minä istutin 900 tainta ja Maaria vain 500. Teimmepä mitä hyvänsä, hän muisti mainita oman paremmuutensa tai naureskella osaamattomuuttani. Ja oli ihan totta, että hän oli hyvä työssä kuin työssä enkä juuri koskaan pärjännyt hänen teholukemilleen. Yritin kyllä.

Silloin tuollainen vertailu tuntui ikävältä, mutta nyt vanhempana olen ymmärtänyt, että hyvän elämän ja jopa hyvän työn avaimet ovat jossain muualla kuin suorittamisessa. Minullakin sitä vikaa on ihan tarpeeksi, hyvä jos en ole lähtenyt aina kilpailuun mukaan. Luin juuri Kodin kuvalehden arkistosta artikkelin, missä professori Juha T. Hakala kehottaa laiskottelemaan, pitämään työpöydän sotkuisena, keksimään tyhmiä ideoita, tyytymään seiskan tasoon ja jättämään kaiken viime tippaan. Aika monta noista toimintatavoista olenkin jo pystynyt ottamaan käyttöön. 

Tällä viikolla on ollut pakko olla reporankana aina kuin mahdollista. Talven flunssa on sitkeää sorttia ja yskä syvällä. Haluaisin huomenna veisata hoosiannaa ja rukoilen ihmeparanemista. Kun ei ole liian hyvä eikä liian tehokas, on niin luontevaa ylistää kaiken hyvän antajaa ja laulaa: Herra auta ja pelasta! 

Ei mitään järkeä

Eilinen keskipäivä kultasi horisonttia

Olimme kolme päivää mökillä. Hiihdimme ja saunoimme. No, minulla kyllä alkoi toisen hiihtolenkin jälkeen nousta kuumetta ja niinpä lopun aikaa lepäilin tikuten takkatulen paisteessa. Kotimatkalla aloin mieliä valkosipulilla tuliseksi höystettyä pizzaa. Kun on sairas, kannattaa yleensä noudattaa mielitekojaan, sillä niihin kätkeytyy syvä viisaus ja elimistön tarve.

Kotiin päästyä tutkin Kotipizzan valikoimaa netissä. On tuota yritystä tullut jonkin verran kannatettua. Pariloitu kananpoika -kotzone on ollut yksi suosikeistani, mutta jokunen kuukausi sitten havahduin siihen, että kananliha tuodaan Brasiliasta. Siinä nyt ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä, että lihaa rahdataan tänne maailman ääristä! Meillä syövät kissatkin ainoastaan kotimaista lihaa, välillä lämmintä ruokaa itse pyydystäen, välillä kylmiä leikkeleitä... Sitä paitsi suomalaisessa broilerinkasvatuksessa ei käytetä antibiootteja lainkaan. Valistuneet kuluttajat ovatkin nostaneet asiasta metelin, ja pizzaketju lupasi vaihtaa lihantuottajan tämän syksyn kuluessa kotimaiseen. Kauan se kestää.

Entä pizzapohjat sitten, ne valmistetaan Hollannissa. Ei kiitos. Päätettiin "paistaa" leipää. Olemme todenneet että kaupan kotimaisesta ruisleivästä saa erittäin maittavaa, kun sen ensin pakastaa, ja sitten kärtsäyttää rapeakuoriseksi uunin grillillä. Siihen päälle voita eikä muuta tarvita. Jälkiruuaksi ehkä terveysvaikutteisia karpaloita. Näillä mennään.

Tekisi mieli ajatella, että maailman asioihin pystyy  vaikuttamaan. Kaikkiin ei pysty, joihinkin pystyy. On myös olemassa suuria ja pieniä asioita - riippuu myös näkökulmasta mitkä ovat niitä isoja. Monet minulle pieniltä näyttävät asiat ovat jollekin tosi isoja. Jos työ loppuu tai elinkeinolla ei elä, se kouraisee elämän perusturvallisuutta. 

Myös ne maailmanluokan asiat, joista uutiset kertovat, ovat isoja ja huolestuttavia. Koen että noissa kauheissa asioissa ei ole mitään järkeä ja samalla totean, että järkeni ei riitä. Maailman kaikkinainen pahuus ja kierous järkyttää syvältä. Koetan jättää asioita ja kärsiviä ihmisiä rukouksessa suurempiin käsiin ja pyytää viisautta heille, jotka voivat noihin asioihin vaikuttaa. 

Tasapaino

Olen ollut viime aikoina hyvin tasapainoinen. Paino on pysynyt kaksi kuukautta ihan samana, vaihteluvälillä plus miinus 200 grammaa. Eilen illalla kotiin päin ajellessa ajattelin, että en tunne itseäni ollenkaan nälkäiseksi, ja on helppo olla syömättä, kun puoliso ei ole houkuttelemassa omilla iltapaloillaan. Mutta hänpä olikin järjestänyt muutaman ansan. Kauppatavarat olivat häneltä päivällä unohtuneet tuvan pöydälle, joten ensimmäiseksi heitin tuulensuojaan lohisalaatin. Arvelin, että lämmennyt kala ei enää säily, ja niinhän se olikin: ei säilynyt. Toiseksi huomasin ajatella, että tuoreet munkit eivät enää huomisin ole tuoreita, ja kietaisin niitäkin poskeeni kaksin kappalein. Oikein hyviä olivat. Paino oli aamulla ihan sama kuin ennenkin.

Sielunelämän tasapainoisuus on oikeastaan samanlaista kuin ruumiillinen tasapainoisuus. Tasapaino ei tarkoita sitä, etteikö välillä olisi sitä ja tätä. Mutta perusturvallisuus säilyy. Se on Jumalan suurimpia lahjoja, että voi luottaa hänen hyvyyteensä, saa olla sinut itsensä kanssa ja antaa arvon toisellekin. Silti tunteet voivat vaihdella. Itse esimerkiksi näin toissa yönä painajaisia luettuani illalla koskettavaa kirjaa, ja eilen aamulla kyynelöin ajatellessani kaltoin kohdeltuja lapsia. Päivällä taisin ilahtua jostain pienestä asiasta ja pian huomasin pahoittaneeni mieleni jostain yhtä pienestä. Silti sain olla tasapainossa.

@wikimedia commons

Joskus ihmisparka joutuu niin tiukoille, että perusturvallisuus ja elämän tasapaino järkkyy. Vaaka kallistuu murheen ja ahdistuksen puolelle. Ei ole helppoa hyväksyä sitä mitä kohdalle tulee, ja tuntuu että Jumalakin kätkeytyy. Silloin toisten rakkaus ja rohkaisu voivat antaa toivoa. Näinä hyvinä päivinäni toivon voivani keventää heidän oloaan, joilla on vaikeaa. Itse olen usein saanut kokea, miten joku toinen on säteillyt minulle Jumalan hyvyyttä ja auttanut taas luottamaan.

Meillä on lutissa iso vaaka. Lapsena sillä leikittiin. Kun menen seisomaan vaakaan, tarvitaan toiselle puolelle minua painavampi tai vähintään yhtä painava, että vaakapuoliskoni nousee irti lattiasta. Tai oikeastaan ei. Ei ole pahitteeksi, vaikka joku kasvaakin minua suuremmaksi, mutta itse asiassa heiveröinenkin saa nytkäyttämällä toista nostettua ja heti tuntuu hauskemmalta. Me saamme vuorotellen nostaa toistamme.

Herra, auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa 
suuremmaksi tee.

Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa,
olla ihminen.
Virsi 509:2,4

Huikeat hengelliset kokemukset

Luotan lääkäriin ja kaatua en tahdo. Olen eilisestä saakka muistellut elämäni hengellisiä kokemuksia ja aikonut kirjoittaa niistä. Myös työtoverini muisteli tänään yhteisessä työhuoneessamme syvintä hengellistä kokemustaan, joten nyt on minun vuoroni. Ennen iltauintia upotan teidät omaan kokemusmaailmaani.

Kuuntelin eilen Vaasan radiosta messua ja nautin siitä, että veisuu kuului väkevänä. Siellä veisasivat Vaasan Suviseurojen järjestäjät hyvällä tempolla ja riemullisesti ja kuulosti siltä, että kirkon täydeltä. Oli kiitosjumalanpalvelus. Kaipasin olla mukana tuossa veisuussa, ja olisin voinut hyvin olla, vaikka en pistänyt tikkua ristiin noiden juhlien rakentamiseksi. Mutta yksi lapsistamme oli pitkästä aikaa kotona, ja siksikin lähdin Vaasaan vasta kasteelle.

En ollut vielä pappi 90-luvulla, kun kiertelin maakunnassa maallikkopuhujana eri tilaisuuksissa. Matkakorvauksia en perännyt ja aikaa meni sekä valmisteluihin että matkoihin. Kerran joku kysyi, että saatko sä itte noista tilaisuuksista mitään. Vastasin, että kun Untamalas on seurat, on vähä kun taivahas olis. - Siellä se veisuu oli sellaista.

Marraskuussa 2002 tiesin olevani viimeistä kertaa kirkolliskokouksessa edustajana mukana, koska lähellä olevan pappisvihkimyksen takia menettäisin maallikkomandaattini. Siellä oli ollut hienoa työskennellä ja hyvä työyhteys erilaisten kristittyjen kesken. Oli haikea mieli, mutta samalla sen verran iloinen, etten herkkyydestäni huolimatta vetistellyt - ennen kuin päätösjumalanpalveluksessa veisattiin lopun ylistysvirtenä Ratki taivaassa. Tuo porukka kun osasi todella veisata, niin mieleen juolahti ajatus, että en ehkä ennen taivasta saa kokea enää tällaista virsilaulua - ja silloin padot aukenivat.

Jotkut voivat luulla, että jumalanpalvelukset uudistuvat jollain tempuilla. Loppujen lopuksi ainakin minulle tärkein messu-uudistus olisi se, että kirkot täyttyisivät ja seurakuntalaiset veisaisivat rohkeasti täysin palkein. Itselläni oli kansakoulun alaluokalla kuutonen laulusta, mutta harjoitus on tehnyt miltei mestarin. On pötyä, että meidän nykyinen virsikirja olisi murheellinen, suurin osa virsistä soi duurissa ja valaa toivoa. Virret puhuvat keskeisistä uskonasioista ja kannattelevat tärkeät rukouksemme Jumalan luo.

Eilistä messua kuunnellessa ajattelin että kunpa monilukuiset lestadiolaiset osallistuisivat usein jumalanpalveluksiimme, sillä he todella osaavat veisata. On se sääli, että me kristityt kokoonnumme eri seuroissa eikä tulla yhteen. Entä jos pidettäisiin seurat viikolla ja kaikki kokoontuisivat samaan messuun sunnuntaina? Se olisi valtava todistus ja ilo. Ehkä toiveajattelua, mutta voi tässä vielä niinkin käydä, että kristityt löytävät toisensa. 

Ja samaa virttä veisaat siinä sinä,
samaa kuin minä,
ja virttä samaa koko kirkkokansa.
Kuin lämmin laine kulkein kulkuansa
se soljuu sydämestä sydämeen...
(Mirjami Lähteenkorva)

Kärsimyksen ongelma

Tämän taulun olen pistänyt
kaappiin piiloon

Jos Jumala on kaikkivaltias ja rakastava, miten hän sallii? Tästä meinasin kirjoittaa jo eilen illalla. Joku kokee tämän kysymyksen niin kipeänä, että se estää uskomasta kristinuskon rakastavaan Jumalaan. Itse olen jotenkin yrittänyt opetella ottamaan elämässä vastaan sen mitä tulee, ja luottamaan siihen, että Jumala voi muuttaa pahankin hyväksi. Suuressa murheessa hän voi antaa lohdutuksen ja elämän vaikeista asioista hän voi avata tien, joka on entistä parempi. Hän voi sallia myös pimeän yön, mutta yössäkin hän tahtoo antaa meille turvan niin että uskomme kestäisi loppuun asti. 

Mietin tätä toissa iltana kun olin eräänlaisessa parantamiskokouksessa. Ajattelin, että en kaipaa sellaista väkevää hengellistä kokemusta, parantumista tai suurta ihmettä. Näen tuollaisessa toiminnassa paljon ongelmia. Rukoilen, että uskoni kestäisi kaikki ne koetukset, joita elämä tuo tullessaan. Toivon, että voisin aina luottaa Jumalan hyvyyteen.

Juuri viime sunnuntaina lainasin saarnassani raamatunkohtaa, jonka mukaan Jumalan kädestä tulee niin onni kuin onnettomuus. Jumala antaa valtaapitäville vallan ja taas ottaa sen pois. Puhtaaksi viljeltynä tämä on ankaraa ja vaikeasti käsitettävää tekstiä. Norjan joukkomurhan jälkeen tanskalaiset teologit pohtivatkin, ohjasiko Jumala siis tappajan kättä. Kärsimystä paljon pohtinut teologi Leif Andersen kirjoitti, että se mitä Jumala sallii ja se mitä hän tahtoo ovat eri asia. Emmekä voi siirtää Jumalan kaikkivaltiutta maailmanselitykseksi jonka voi ajattelematta ja ajattelemattomasti singota kärsivälle ihmiselle. On eri asia uskoa olevansa Jumalan turvallisissa käsissä ja eri asia selittää Jumalan tahdolla kaikkea mitä tapahtuu. Ymmärrän sen niin, että ei pidä suorasukaisesti ajatella että pahuus, vääryys ja luonnonmullistukset toteuttaisivat Jumalan tahtoa maailmassa ja yksityisen ihmisen elämässä.

Jumala on luonut tämän maailman, missä on vaaroja, ja hän on sallinut ihmisen tehdä vääriä valintoja. Onnettomuudet ja sairaudet voivat minua kohdata, ja toinen ihminen on joskus osoittautunut petolliseksi, epäoikeudenmukaiseksi ja raatelevaksi. Suojelusenkelit eivät aina varjele. Jumalan tarkoituksia en ymmärrä.

Mutta kaikissa näissä ahdingoissa tahdon luottaa siihen, että Jumala voi pahankin kääntää hyväksi. Monen vaikean asian kautta hän on tahtonut kutsua minua oikealle tielle. Rakkaus on voinut kätkeytyä siihen, mikä on tuntunut ylivoimaiselta kestää. Katkera murhe voi muuttua onneksi. Ja se, mikä jää toteutumatta tässä elämässä, voi toteutua riemullisesti siinä toisessa todellisuudessa, missä ei enää ole syntiä eikä kuolemaa.

Papin uskollinen ystävä

Skotlanninpaimenkoira Fiona täyttää tänään kymmenen vuotta. Kun se tuli taloon, olin lopettelemassa työuraani Jurvan seurakunnassa ja leikkasin mietteissäni matonkuteita. Koiranpentu leikki tuvassa ja arvelin, että se tulisi aina pitämään saksien ääntä rauhoittavana. En ymmärtänyt, että pientä koiraa olisi pitänyt sosiaalistaa, viedä enemmän ihmisten ilmoille ja kutsua tuttavia kylään. Siitä kasvoi vähän ihmisarka ja yllättäen myös traktoria pelkäävä koira, vaikka sai asua maatalossa. 

Ensin alkuun tuntui oudolta, että kuono kasvoi pitkäksi, kun olimme tottuneet lyhytkuonoisiin koiriin. Sitten koira alkoi näyttää kauniilta juuri sellaisena kuin on. Parasta Fionassa on ollut sen uskollisuus ja kiintymys emäntäänsä. Se on kulkenut kanssani satoja kilometrejä marjasoilla ja pyörinyt ympärilläni pudotellen kypsiä marjoja sammalikkoon. Siitä en ole sitä koskaan torunut, koska seura on tuntunut niin iloiselta ja mukavalta. 

Fiona 2-vuotiaana, Martta Perälä

Oheinen kaunis kuva ystävästäni on kuin muotokuva. Tyttäreni on ottanut sen Fionan ollessa vielä aivan nuori koira. Kuvan salaisuus on siinä, että se on otettu halvalla kännykällä, jossa on todella vähän pikseleitä. Taiteellinen vaikutelma on mielestäni kymmenen pistettä. 

Jo nuorena Fiona säikähti traktoria ja sai paniikkikohtauksen. Se juoksi suoraan kolmostielle ja jäi auton alle. Auto ajoi kokonaan sen yli. Haavoittuneena se pakeni pimeään. Poikani löysivät sen ja kantoivat kotiin. Koira oli todella kipeä ja häntänikama oli murtunut niin ettei häntä noussut. Mutta eläinlääkärin hyvillä ohjeilla olo alkoi vähitellen kohentua ja häntäkin nousi jo vajaan vuoden kuluttua. Vieläkin colliepaniikki voi yllättää traktorin äänestä ja puintiaikana koiruli ei oikein uskalla ulkoilla ennen pimeän tuloa. 

Koiralla on siis traumoja, vaikka sitä ei ole koskaan kohdeltu kaltoin. Myös meillä kaikilla ihmisillä on traumoja, jotka vaikuttavat elämäämme. Niiden kanssa voi kuitenkin elää, ja elämä voi olla jopa kaunis ja onnellinen huolimatta kivuista ja kauhuista.

Kuva: Martta Perälä 

Kun sisareni Saara oli aivan pieni, luimme kerran yhdessä iltarukouksen, missä rukoiltiin ensin kaikkien perheenjäsenten puolesta ja jatkettiin sitten kissojen ja lehmien nimillä: Siunaa Tupsua, siunaa Hipsua, siunaa Tuuteria, siunaa Poppanaa... Siihen hän nukahti. Ja tuosta rukouksesta jäi hänelle tapa, kuulin kuinka hän usein sängyssään kävi läpi tätä rakasta litaniaa. Eläinrakkaus on periytynyt polvesta polveen.

Raamatussa sanotaan, että Jumala auttaa ihmistä ja eläintä. Rakastan myös Jesajan kirjan taivaskuvia, missä lehmät ja emokarhut tai sudet ja lampaat käyvät yhdessä laitumella. Jumalan pyhällä vuorella kaikki vihollisuudet myös hmisten välillä ovat lakanneet. Koko luomakunta on yhtä. 

Hyvä henki

Minussa elää pieni vastarinnankiiski. Kun muut kirjaavat päivän positiivisia asioita, minun tekee mieli havainnoida negatiivisia asioita. Se on hauskaa niin kauan kuin havainnot ovat harmittomia. Yleensä ovat. Elän nyt sellaista elämänvaihetta, että kiitollisuus on kuitenkin päällimmäisenä. Enkä koputa puuta, sillä Jumalan kädestä tulee niin onni kuin onnettomuus, ja ne molemmat näyttävät kuuluvan vääjäämättömästi elämään.

Näin kirkkokahveilla kaksi uutta vaasalaista, jotka sanoivat kuin yhdestä suusta, että meidän seurakunnassamme on hyvä henki. Niin minustakin. Jos jossain työpaikalla tai tilaisuudessa on huono henki, varsinkin vierailija huomaa sen yleensä hyvin pian. Voi johtua omasta rentoudestanikin, mutta olen tänä syksynä kokenut erityistä iloa siitä kun saan tehdä työtä Vaasassa. 

Meillä taitaa olla myös me-henkeä sopivassa määrin. Itse huomaan sen siitä, että ärsyynnyn, jos joku arvostelee kollegojani tai jos joku vierailija tulee seurakuntaamme kuin joku suuri guru vaatien ja moitiskellen. Vierailijalla voi toki olla jotain arvokasta tuotavana, mutta jos hän ei arvosta seurakunnan perustyötä, hänen käyntinsä tuskin rakentaa seurakuntaa. Kaiken kaikkiaan arvioin mielessäni seurakunnan viikkotoimintaa siitä näkökulmasta, rakentaako se yhteyttä ja yhteisöllisyyttä joka sitten porisee seuraavan pyhän kirkkokahveilla ja kilvoittelee viikolla säteillen hyvyyttä lähelle ja kauas. 

Joskus vähemmän on enemmän, joskus täytyy tehdä jotain uudella tavalla. On suuri ilo, kun saa olla miettimässä miten kohtaisimme enemmän ja syvemmin seurakuntalaisiamme ja kaupunkimme asukkaita. Onneksi kaikki ei ole meidän seurakunnan työntekijöiden varassa, vaan jokainen Kristuksen oma voi kantaa ilosanomaa sanoin ja teoin. Sekin on taas koettu tällä viikolla.

Mistä hyvä henki mahtaa tulla? Se sisältää kunnioitusta, avoimuutta, kannustamista ja välittämistä. Entä jos henki kirjoitetaan isolla?  Pyhä Henki on rakkauden Henki, joka voi synnyttää hyvää henkeä ihmisten välille. Pyhä Henki ei epäile uskoamme, vaan tahtoo vahvistaa sitä, osoittaa Kristukseen.

Kissanpäivät

Olemme taas tänään vallanneet nojatuolin: talon 11-vuotias kissa Raita ja minä. Löytökissa Sissikin on välillä istunut sylissä, mutta sitä taisi hermostuttaa kudinpuikkojen kilinä, joten se makoilee nyt sängyllä.

Raita on arvokas kissa, sillä se on hyvä hiirikissa, ja sen taidoille on ollut käyttöä tänä syksynä. Toisinaan se mourustaa ulkoportailla saaliinsa kanssa ja haluaa antaa Sissille lämmintä ruokaa. Sissi ei tiettävästi ole Raidalle sukua, mutta on vähän samannäköinen. Sissin karva on ihanan pehmeä, ja siitä löytyy vielä leikkisyyttä. Sissistä on tullut nuoresta iästään ja pienestä koostaan huolimatta kesällä isoäiti. Olemme saaneet netin välityksellä seurata sen lastenlasten kasvua Haminassa. 

Rippikoulussa tehtiin joskus rukoushelminauha, jossa yksi sininen helmi oli Pyhän huolettomuuden helmi. Luulen, että kissat voisivat opettaa minulle pyhää huolettomuutta, ja tarvitsen sitä taitoa. Tänä syksynä olenkin huomannut, että alan luottaa siihen, ettei kaikkea tarvitse valmistella ja suunnitella etukäteen. En aina ennenkään ole ehtinyt, mutta olen varmasti kantanut siitä vähän huonoa omaatuntoa. Nyt olen kokenut, että joihinkin tilanteisiin saa ja pitääkin mennä rohkeasti omana itsenään kahta tyhjää kättä heittäin. Sen ei tarvitse olla toisten ihmisten aliarvioimista, vaan tervettä luottamusta läsnä olemiseen ja myös johdatukseen. Toisaalta on ilo, että joitakin asioita, kuten saarnoja saa miettiä enemmän - Raamattuun syventymisestä aina itsekin saa vahvistusta uskolleen.

Kissan elämästä on kuitenkin vaikea omaksua tuota levollisuutta, millä kissa nauttii vatsa täynnä lämmöstä ja pehmeästä makuualustasta. Uskon, että jokainen meistä tarvitsee myös päiviä, jolloin saa löhötä, kismitellä ja luottaa siihen, että kyllä minusta huolta pidetään. Iloitaan kissanpäivistä! 

Elämän haaskaus

Mikä tahansa elämän haaskaus,

taivas vastaa rukoilijalle:

- Totisesti, minä sanon sinulle:

tänä päivänä pitää sinun oleman

minun kanssani paratiisissa. 

Mark 15:34, Luuk 23:46,43

(Irja Hiironniemi) 

Vietimme tänään Kirkkopuistossa lämminhenkisen muistohetken huumeisiin kuolleille. Oli kaunis ilta ja meitä oli koolla puolensataa henkeä. Lopuksi sytytimme kynttilät toivon puun juurelle.

Päihteiden usein suorastaan itsetuhoinen käyttö on elämän haaskausta. Mutta elämää voi haaskata muutoinkin. 

Haaskaan joskus elämääni käyttämällä aikaa väärin, johonkin aivan turhaan. Haaskaan elämää takertumalla pieniin asioihin ja laiminlyömällä todella tärkeitä asioita. Haaskaan elämääni kantamalla mielessäni katkeruutta, kun voisin kiinnittää huomioni siihen, mikä on hyvin. Haaskaan elämääni hölpöttämällä turhaa silloin, kun voisin olla hiljaa ja kuunnella muita. Haaskaan elämääni tavoittelemalla vääriä asioita, jotka eivät tuota onnea. 

Tämän haaskatun elämäni saan kuitenkin viedä Jumalalle rehellisesti ja selittelemättä. 

Mandelan perintö

On mielenkiintoista, miten helposti me ihmiset oikeutamme tekemämme vääryydet. Me puolustelemme ja kieroilemme ettei vain tarvitsisi myöntää mitään. Tämä ulottuu myös oikeuslaitokseen. Syytetyn ei tarvitse muistaa mitään eikä kertoa sellaista joka olisi itselle vahingollista. Valehtelu ei lisää tuomion pituutta. Eikö maalaisjärki sano, että sen pitäisi olla päinvastoin?

Jatkan eilen aloittamastani Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon purkamisesta. Totuuskomissiota johti anglikaanisen kirkon arkkipiispa Desmond Tutu. Nimensä mukaisesti koston kierteestä pyrittiin eroon etsimällä esiin totuus. Se joka tunnusti olleensa osallinen rikoksiin, jotka liittyivät politiikkaan, saivat anoa armahdusta. Ne jotka eivät tunnustaneet, saattoivat joutua oikeuteen vastaamaan teoistaan. Totuus joka osapuolten kuulemisessa paljastui, oli karmeaa kuultavaa ja myös vapaustaistelijoiden ANC häpesi loppuraporttia niin että olisi halunnut pimittää sen. Ajattelen, että kuitenkin totuuden myöntäminen vapautti ja puhdisti. Raamatussa sanotaankin että totuus tekee teidät vapaiksi.

Mielenkiintoista, että tuoreessa Lähetyssanomissa on artikkeli Etelä-Afrikasta. Nelson Mandelan jälkeen kehitys ei ole kulkenut niin kuin olisi toivottu. Nyt siellä on väkivaltaisuuksia maahanmuuttajia kohtaan. Valkoiset hallinnoivat edelleen 90 % maa-alasta, ja ovat alkaneet häätää mustia asuinalueiltaan, joilla he ovat hoitaneet karjaansa jo monien sukupolvien ajan. Häädöt voivat tapahtua niin että talot rikotaan ja karja anastetaan. Mustien mielestä maa kuuluu alunperin heille, ja valkoiset ovat ottaneet sen hallintaansa laittomasti. Ja maattomat purkavat katkeruuttaan muista Afrikan maista tulleisiin pakolaisiin. 

Etelä-Afrikkaan on tullut kolme miljoonaa laitonta siirtolaista ja turvapaikanhakijaa. Asukaslukuun suhteutettuna määrä on sama kuin jos Suomeen tulisi 330 000 turvapaikanhakijaa. Mutta Etelä-Afrikan ongelma on se, ettei omillekaan riitä elämän välttämättömiä tarpeita, kuten vettä, ruokaa ja asuntoa. Yhteiskunnassa ei ole oikeudenmukaiset olot ja leivänpalasta joudutaan taistelemaan. Eräs kollegani sanoi, että jos rikas Eurooppa ei pysty järjestämään siirtolaisongelmaa, niin ollaan me kyllä aika heikkoja.

Kirkot pystyvät tekemään Etelä-Afrikassa rauhantyötä, sillä niin mustat kuin valkoiset käyvät kirkoissa ja kuuntelevat pappejaan. Kirkot auttavat myös vääryyttä kärsineitä hankkimaan oikeutta oikeusteitse. Rauhan takeita ovat ihmisarvo, oikeudenmukaisuus ja totuus. Jumala siunatkoon kirkkojen taistelua sovinnon ja rauhan puolesta Etelä-Afrikassa! Jumala siunatkoon kristillistä lähetystyötä ja meitä lähettäjiä. 

Vahtua armottomille

Joku kavereista mainitsi päivityksessään kermavaahdon ja heti piti ruveta vatkaamaan. Kermavaahdon lisukkeeksi nautimme mustikoita ja karpaloita. Marjoja ja kermavaahtoa, siinä lapsuuden terveyspommi. Vaahdon kanssa happamatkin marjat on helppo niellä. Entä mikä on se vaahto, joka auttaa nielemään elämän katkerat kuluttavat hapot? 

Eilisen päivän sanoma oli anteeksiantamisen sanomaa. Anteeksiantamus ei ole helppo asia, siinä on nielemistä. Siksi tarjosimme Rauhan päivänä ohikulkijoille tyrnimehua: Rauha on jotain juotavaa! Rauha vaatii nielemistä, mutta on, ah, niin terveellistä. Jos pystyy antamaan anteeksi, voi itse paljon paremmin. 

Nelson Mandelan elämänkerrassa olen juuri päässyt mielenkiintoisimpaan kohtaan: Miten hän pystyi antamaan anteeksi heille, jotka panivat hänet lähes 30 vuodeksi vankilaan ja jopa ystävystymään vankila-aikaisten vihollistensa kanssa? Miten Etelä-Afrikkaan saatiin sovinto rotuvihamielisyyksien ja lukemattomien murhien jälkeen? Mandelalle sovinto oli merkki rohkeudesta eikä heikkoudesta. Hän näki että tulevaisuus on kaikille valoisampi jos voidaan tehdä sovinto. Asetettu totuuskomissio lähti siitä, että asiat selvitetään ja annetaan anteeksi. En ole vielä ehtinyt lukea tuota kappaletta enkä oikeastaan ymmärrä miten on mahdollista, että apartheidin läpitunkemassa maassa päästiin niinkin rauhanomaisesti kiinni uuteen aikaan. 

Lukemieni yli 500 sivun perusteella olen kuitenkin saanut sen käsityksen, että Mandelan kiinnostus ihmisiin oli se vaahto, joka auttoi häntä näkemään loukkausten ja haavojen yli. Hän pystyi eläytymään toisen lähtökohtiin ja näkemään, mistä väärinkohtelu ja suoranainen pahuus kumpusivat. Hän pystyi näkemään miten rajoittuneita ihmiset ovat, ja hyväksymään sen. Hän ei luokitellut ihmisiä toivottomiin tapauksiin kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa, vaan oli valmis pettymystenkin jälkeen taas luottamaan ja näkemään hyvää. Luulen, että nykyisessä ajassamme on apartheidin kaltaista leimaamista, jonka takia meidän on vaikea ylittää rajoja lähipiirissämmekään.

Sain ystävältäni Helena Autiolta eilen sähköpostiviestin ja siinä oli otsikkona Anna anteeksi. Ensin ajattelin, että Helena höpsöttelee, hänellä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää. Sitten tajusin, että kyseessä on runo tärkeästä asiasta. Saatteena oli vielä sanat: Anteeksiantoon on varmasti jokainen joskus kompastunut. Allekirjoitan ja totean että yleensä lepyn herkästi, mutta joitakin sellaisia asioita on, jotka tulevat mieleen kun rukoilen Isä meidän -rukouksen anteeksipyyntörukousta Anna meille anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Se on hyvä rukous, siinä kohdassa voi kiittää siitä, että Jumalan armo on suurempi kuin meidän - ja pyytää että oppisi ymmärtämään ja antamaan anteeksi.

Anna anteeksi

pieniä, helppoja sanoja

monesti vaikeita lausuttavaksi.

Mikä voimanlähde kätkeytyy

noihin kahteen sanaan.

Katkeruuden tuhoava ote

                 irtoaa.

Mikä vapautus ja ilo

anteeksiantamus silloin,

kun pyyntöä ei koskaan kuulunut.

Sinä, Vapahtaja,

joka annoit anteeksi

                 koko maailmalle,

Sinä, joka sovitit syntimme,

auta näkemään ihmisessä

Jumalan kuva.

Pidä luukut avoinna

Jumalan tuulen tulla

puhaltamaan anteeksiannon

terveeksi tekevä kirkkaus.

 (Helena Autio) 

Pyhät työkaverit

Onpa minulla lahjakkaita ja mukavia työtovereita! Heitä ajatellen olen viettänyt tänään Kaikkien pyhien päivää. Olen nyt ollut muutamia päiviä fyysisesti etäällä virkapaikaltani ja ehkä se auttaa hahmottamaan, että on onni kun saa työskennellä sellaisessa työyhteisössä, johon on mukava taas palata, kun kurssit ja vapaapäivät ovat takana. 

Työkaverini ovat motivoituneita ja sitoutuneita työhönsä. Ajattelen ennen kaikkea heitä, jotka parhaiten tunnen yhteistyön kautta, eli heitä, jotka kohtaavat työssään seurakuntalaisiamme - nuorisotyönohjaajina, lastenohjaajina, diakoniatyöntekijöinä, kanttoreina, vahtimestareina, toimistosihteereinä, keittiöhenkilökuntana, tiedottajina ja pappeina. He eivät pönötä, vaan esiintyvät aidosti ja raikkaasti. He kohtaavat ihmisiä ystävällisesti, antavat kiitosta ja etsivät uusia tapoja tehdä työtä. Heihin voi luottaa: Kaikki hoitavat osuutensa sovitusti. 

Olen monta kertaa tuntenut salaista ylpeyttä työyhteisöstäni. Voin esimerkiksi nyt paljastaa sellaisen salaisuuden, että lähes aina kun kuuntelen jotain radioitua messua, jossa papit pukevat helposti vähän etäisen esitystyylin päälleen, ajattelen, että onneksi kollegani Vaasassa ovat varsin luontevia ja tavallisia persoonia, joita mielelläni kuuntelen.  

Kyllä meillä työntekijöillä vikamme on, emmekä aina pysty parhaimpaamme, mutta voi kuinka hyvältä tuntuu ajatella miten paljon meillä on osaamista, lahjoja ja hyvää tahtoa viedä eteenpäin sanomaa Kristuksesta. Työn innostus tulee varmasti siitä, että me koemme myös itse tarvitsevamme Herraa, häntä joka katsoo silmiin, näkee ja välittää. Jeesuksesta Kristuksesta säteilee se rakkaus ja armo, joka tekee meistä - ei täydellisiä, mutta pyhiä. 

Syli ja kuolema

Aamulla meillä oli raikas riita. Minä aloitin. Olin väsynyt ja turhautunut osallistuttuani kurssille, jonka opetusmenetelmät eivät olleet ajanmukaiset. Ja useinhan käy niin, että puolisokin saa osansa pahantuulisuudesta. Mutta lopulta oli aika lopettaa sanailu. Päätimme pysyä suunnitelmissamme - paitsi ettemme menneet jumalanpalvelukseen, koska olisin kaivannut messua enkä sananselitystä. Kävimme läheisillä haudoilla sytyttämässä kynttilät ja jatkoimme matkaa. Muistelin kymmentä perheenjäsentä.

Ensimmäinen suruni oli Rajamäen paapan kuolema. Olin silloin kuusivuotias, ja muistan hänestä joitakin hyviä hetkiä: hän istui Käyppälän kodissa kamarin ovenpielessä ja otti syliin. Kerran hiihdimme sinne äidin kanssa jokea pitkin ja jään päällä oli sulpukkaa. Paappa sitten sulatti suksemme, joihin oli kertynyt paksut jäätelit, ja laittoi niihin kynttilää. Paluumatka oli helpompi. Muistan myös miten ihailin paapan puupinoja. Vaja oli täynnä polttopuita, jotka oli pinottu kauniisti suoriin riveihin ja tuoksuivat hyvältä. Kun hän kuoli kotonaan keuhkokuumeeseen, äiti sanoi, että tässä on vain paapan ruumis, sielu on taivaassa. Mitään sen enempää en ole oppinut kuolemasta ymmärtämään. 

Kun mumma kuoli, äiti kertoi että mumma oli nähnyt Jeesuksen ja puhunut siitä: Siellä Mikko, siellä Jeesus... Sitä en yhtään ihmettele, sillä mumma veisasi kauniita virsiä ja silitti pitkää tukkaani. Hän oli ollut opettaja, äidin opettajan rakas opettaja, ja hänessä oli ihmeen paljon hellyyttä. Siihen aikaan vanhat ihmiset olivat yleensä aika etäisiä ja kyllähän mekin mummaa ja isän vanhempia teitittelimme. 

Isovanhempien ja sitten vuorollaan seuraavan sukupolven kuolema on elämän luonnollista kiertokulkua, johon ei kuitenkaan voi juuri varautua tai valmistautua. Kuinka monta surua joutuukaan kokemaan, jos saa elää, totesi 16-vuotias pikkusiskoni, kun kummitätini sairasti vakavasti. Niin minäkin ajattelen nyt. Siinä on syvä viisaus - mutta sisareni sanat jäivät lähes hänen viimeisikseen, sillä hän kuoli onnettomuudessa noin tunnin kuluttua tuosta ajatuksesta. Pikkusisareni olivat matkalla sairaalaan katsomaan tätiä ja kuolivat silmänräpäyksessä. Vanhin veljeni oli kuollut rankkaan sairauteen pari vuotta aikaisemmin nuorena perheenisänä. Osa lukijoistani muistaa nämä perheemme suuret surut kertomattakin. En halua herättää sääliä vaan ajatuksen siitä, miten suuri lahja elämä on suruineenkin.

Siitä on jo tosi pitkä. Olen oivaltanut, että kuolinpa vanhahkona tai vanhana, niin jäljellä oleva kaipauksen matka on todennäköisesti lyhyempi kuin se matka, jonka olen jo kulkenut. Sinulle, joka kannat tänään kuoleman surua, tahdon sanoa, että jos ylösnousemus on totta, niin sinähän olet joka päivä lähempänä jälleennäkemistä. Enkä jossittele siksi, ettenkö uskoisi ylösnousemukseen, vaan siksi, että minusta tuntuu joskus hyvältä puhua epävarmana, mutta täynnä toivoa. Onko toinen todellisuus kuitenkaan sen suurempi ihme kuin elämän synty ja elämä itse?

Ehtoollispöydän puolikaari on osa eheää ympyrää, ja saamme siinä kumartua samaan juhlapöytään perillepäässeen riemuitsevan seurakunnan kanssa. Siksi paras lohdutus on Herran pöydässä.