Syli ja kuolema

Aamulla meillä oli raikas riita. Minä aloitin. Olin väsynyt ja turhautunut osallistuttuani kurssille, jonka opetusmenetelmät eivät olleet ajanmukaiset. Ja useinhan käy niin, että puolisokin saa osansa pahantuulisuudesta. Mutta lopulta oli aika lopettaa sanailu. Päätimme pysyä suunnitelmissamme - paitsi ettemme menneet jumalanpalvelukseen, koska olisin kaivannut messua enkä sananselitystä. Kävimme läheisillä haudoilla sytyttämässä kynttilät ja jatkoimme matkaa. Muistelin kymmentä perheenjäsentä.

Ensimmäinen suruni oli Rajamäen paapan kuolema. Olin silloin kuusivuotias, ja muistan hänestä joitakin hyviä hetkiä: hän istui Käyppälän kodissa kamarin ovenpielessä ja otti syliin. Kerran hiihdimme sinne äidin kanssa jokea pitkin ja jään päällä oli sulpukkaa. Paappa sitten sulatti suksemme, joihin oli kertynyt paksut jäätelit, ja laittoi niihin kynttilää. Paluumatka oli helpompi. Muistan myös miten ihailin paapan puupinoja. Vaja oli täynnä polttopuita, jotka oli pinottu kauniisti suoriin riveihin ja tuoksuivat hyvältä. Kun hän kuoli kotonaan keuhkokuumeeseen, äiti sanoi, että tässä on vain paapan ruumis, sielu on taivaassa. Mitään sen enempää en ole oppinut kuolemasta ymmärtämään. 

Kun mumma kuoli, äiti kertoi että mumma oli nähnyt Jeesuksen ja puhunut siitä: Siellä Mikko, siellä Jeesus... Sitä en yhtään ihmettele, sillä mumma veisasi kauniita virsiä ja silitti pitkää tukkaani. Hän oli ollut opettaja, äidin opettajan rakas opettaja, ja hänessä oli ihmeen paljon hellyyttä. Siihen aikaan vanhat ihmiset olivat yleensä aika etäisiä ja kyllähän mekin mummaa ja isän vanhempia teitittelimme. 

Isovanhempien ja sitten vuorollaan seuraavan sukupolven kuolema on elämän luonnollista kiertokulkua, johon ei kuitenkaan voi juuri varautua tai valmistautua. Kuinka monta surua joutuukaan kokemaan, jos saa elää, totesi 16-vuotias pikkusiskoni, kun kummitätini sairasti vakavasti. Niin minäkin ajattelen nyt. Siinä on syvä viisaus - mutta sisareni sanat jäivät lähes hänen viimeisikseen, sillä hän kuoli onnettomuudessa noin tunnin kuluttua tuosta ajatuksesta. Pikkusisareni olivat matkalla sairaalaan katsomaan tätiä ja kuolivat silmänräpäyksessä. Vanhin veljeni oli kuollut rankkaan sairauteen pari vuotta aikaisemmin nuorena perheenisänä. Osa lukijoistani muistaa nämä perheemme suuret surut kertomattakin. En halua herättää sääliä vaan ajatuksen siitä, miten suuri lahja elämä on suruineenkin.

Siitä on jo tosi pitkä. Olen oivaltanut, että kuolinpa vanhahkona tai vanhana, niin jäljellä oleva kaipauksen matka on todennäköisesti lyhyempi kuin se matka, jonka olen jo kulkenut. Sinulle, joka kannat tänään kuoleman surua, tahdon sanoa, että jos ylösnousemus on totta, niin sinähän olet joka päivä lähempänä jälleennäkemistä. Enkä jossittele siksi, ettenkö uskoisi ylösnousemukseen, vaan siksi, että minusta tuntuu joskus hyvältä puhua epävarmana, mutta täynnä toivoa. Onko toinen todellisuus kuitenkaan sen suurempi ihme kuin elämän synty ja elämä itse?

Ehtoollispöydän puolikaari on osa eheää ympyrää, ja saamme siinä kumartua samaan juhlapöytään perillepäässeen riemuitsevan seurakunnan kanssa. Siksi paras lohdutus on Herran pöydässä.