Eilen kun lähdin kiireellä töihin, kyselin laukkuani että juurihan se oli tässä. Mies koetti auttaa että millaista kassia tarkoitat. Minä siihen tosi vihaisesti että ihan tavallista käsilaukkuani tietysti! - Sehän roikkuu olkapäälläsi!
Tänä aamuna kävin verikokeessa enkä voinut syödä mitään aamulla, mutta tein eväät mukaan ja laitoin kahvit termariin. Sain myös laboratoriosta mukaani mehun ja välipalakeksin. Ajattelin ravita itseäni työhuoneen rauhassa. Mutta lounaalle mennessäni tajusin, että olen touhuissani unohtanut syödä eväät enkä ole huomannut nälkää ollenkaan.
Kävelin kirkkopuiston halki vanhojen puiden katveessa ja mieleen tuli kaksi runoa. Vanhat loppusoinnulliset runot kun on kerran oppinut niin ne palaavat mieleen aika ajoin. Toinen runo on Uuno Kailaan liikuttava Pallokentällä.
Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.
Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin,
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin....
Ajattelin että kirkon tehtävän toteuttamisessa ei kaikkien tarvitse osata juosta ja potkia palloa. Tällainen ontuvakin pastori pääsee mukaan ja tehtäväni on koettaa katsoa, että kaikellalailla rammat ihmiset löytäisivät kotipaikan seurakunnasta.
Toinen mieleen tullut runo on Lauri Pohjanpään Vanha puu:
Sano vanha ja viisas ja harmaa puu
min varjossa vuossadat uneksuu
mi nähnyt oot elämän ennen
miespolvien monien mennen,
--
ne oliko outoja päällä maan
ne näkikö unta valveillaan,
taa kaihoten taivaanrantain
ja kaipuuta kummaa kantain?
Ne suriko salaa, harmaaks pään,
ne itkikö yksinäisyyttään
ja kärsivät hiljaisesti? --
Sano, kuinka ne loppuun kesti? --
Elämässä on erilaisia vaiheita ja minussa on ilmeisesti herännyt esiin jotain siitä kaihoisasta runotytöstä, joka olin nuorena. Yllätyksekseni hyväksyn sekä tuon ujon tytön dramaattisuuden ja yksinäisyydentunnon että tukkani harmaantumisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti