Uudelleenäänitys

Meidän suvussa aatitaan ja tänä aamuna ensimmäinen lapsenlapsemme Aavakin oppi sen. Aattimisessa painetaan posket vastakkain ja lausutaan Aaaaaaaaaaaaaaaaa niin että äänet resonoivat yhteen. On ihana painaa poskensa vasten lapsen pehmeää poskea ja niinpä olen aattinut pienimmäistä aina tavatessamme. Tänään syntymäpäivänäni Aava vastasi samalla mitalla, tai ehkä vähän lyhyemmin. Paras lahja mommalle!

Kun tulin töistä, syyslomalaiset olivat lähteneet, mutta aattimisen ihana muisto on yhä poskella. Olemme syöneet tavallista juhlavamman ilta-aterian ja mietin tässä 56-vuotiaan elämän muistijälkiä. Äskettäin huomasin sivusilmällä, että telkkarissa oli ohjelmaa äänimuistista. Mietin, että äänimuisti on minulle tärkeä, ja aattimisessahan puolet on ääntä ja puolet hyvää kosketusta.

Eilen olin uimahallissa. Kun menin saunaan, siellä oli saman radan uimari. Emme kumpikaan olleet tunnistaneet toisiamme altaassa, kun meillä oli niin hassut uimalasit  - emmekä olleet keksineet mitään sanottavaa. Tosin olin lähes tulkoon kehunut hänen uimatekniikkaansa, kun jäin aina viiden altaanmitan aikana yhden altaanmitan jälkeen. Tuttu emäntähän tuo oli ja juttua riitti. Molemmat totesimme, että tunnistamme ihmiset paremmin äänestä kuin kasvoista. Joskus olenkin suunnitellut että harjoittelisin ihmisten tunnistamista nauhoittamalla vähän ääntä ja merkkaamalla nimen muistiin ääninauhojen yhteyteen - mutta ehkä se olisi laitonta. 

Tavallaan minulla on niitä ääninauhoja päässä, iloisia ja ikäviä. Joskus kun teen jotain, kuulen miten arvostamani ihmisen ääninauha toistaa päässäni jotain kehua tai kiitosta, ja se vahvistaa minua toimimaan tietyllä tavalla. Joku sanoikin joskus, että ihminen on erityisen hyvä siinä mistä häntä on kiitetty, petraa ja petraa siinä missä jo muutenkin on hyvä. 

Ikäväkseni olen huomannut myös, että jos päässä soi oikein ilkeä ääninauha, on todella vaikea antaa anteeksi tuolle ihmiselle. Ikävin ja pysyvin ääninauha syntyy silloin, kun joku puhuu minulle ja minusta halveksivasti. Vihaiset äänet voi jotenkin ymmärtää, sillä vihastus tulee ja menee. Mutta halveksiminen on pysyvämpi asenne ja siksi sitä on vaikea unohtaa. Työyhteisökouluttaja sanoikin hiljakkoin, että viha ei ole niin vaarallista kuin halveksunta. Toivoisin, että saisin äänitettyä jotain uutta tiettyjen kasettien päälle. 

Teknisistä äänistä mukavin oli minusta lypsykoneen tykytys unisena aamuna. Nautin siitä enkä halunnut peittää sitä radion aamu-uutisilla. Kosketuksista kaunein on ollut hellyyden kosketus suuren surun yössä: et ole yksin. Silmäni ovat levänneet varhaisaamun sumussa kauniin suon laitamilla, missä kurjet huutavat. Väreistä kaunein on korpihillan syvä oranssi. Tuoksuista muistan tänään suopursun ja ahomansikan. Ei ole mitään syytä kuunnella niitä ääniä, jotka vievät elämänilon, eikä katsella niitä kuvia, jotka synnyttävät pelkoa.