Yhteinen onnistuminen

On ollut todella kauniita syysilmoja ja olen saanut olla viikkovapailla eilen ja tänään. Luonto on taas vetänyt puoleensa eikä marjastuslakkoni ole pitänyt. Eilen kävin ihan ennen näkemättömällä nevalla karpalossa, mutta koska siellä oli ruuhkaa, tyydyin kahteen litraan. Tänään sain syysloman viimeistä päivää viettäneen pojan mukaan ja kävimme tuon suon toisessa päässä. Aivan hieno retki! Emme ehtineet poimia kuin vähän toista tuntia, mutta saimme viitisen litraa todella isoja ja maukkaita karpaloita. Yhteisen löytämisen ilo maistui myös makealta. 

Aikaisemmasta elämästä meillä on vain yksi vastaavanlainen kokemus. Yhdeksän vuotta sitten olin löytänyt valokkipaikan, jossa oli juuri sopivasti kypsää. Houkuttelin keskenkasvuiset pojat ja vielä aika pentuisen koiran mukaan. Koska lähettyvillä vaikutti olevan toinenkin porukka lähestymässä kohdetta, päätimme hajaantua alueelle. Siitähän tuli jännittävä leikki! Koira istui keskellä nevanlahtea hyvin vartioivan ja tarkkaavaisen näköisenä, ja saimme tilanteen täydellisesti hallintaan. Kukaan ei tullut liian lähelle. Keräsimme pikapikaa neljä litraa valokkia ja väistyimme autolle tyytyväisinä tehoiskuumme. 

Olisi kiva jos näitä muistoja olisi enemmän, mutta olen huononlaisesti opettanut jälkikasvua marjastamisen saloihin. Olen ajatellut, että kun liikun yksin, saan olla metsässä niin kauan kuin huvittaa eikä kukaan kitise: Mennään jo kotiin! Mutta kyllä kaikista lapsista on löytynyt aikuisena myös luontoihminen. Taitaakin olla niin, että malli opettaa parhaiten. Ja tietysti jos vauvasta asti oppii syömään ja nauttimaan marjoista niin hinku tulee jossain vaiheessa myös itse hankkia superfoodia.

Uskon, että kaikessa kasvatuksessa malli toimii paremmin kuin selittäminen, käskyt ja kiellot. Näin on erityisesti kristillisessä kasvatuksessa. Jos vanhempien (ja pappien) elämä huutaa jotain aivan muuta kuin luottamusta ja turvallisuutta, niin opetetut uskonasiat varmasti jäävät lapsille (ja seurakuntalaisille) vieraiksi. Tässä olen aina tuntenut myös heikkoutta ja saanut kokea armoa.

Sunnuntaina olin liturgina ja saarnasin Vaasan kirkon messussa. Se on aina juhlaa! Olin onnellinen ja tyytyväinen erityisesti seurakuntalaisten hienoon panokseen messun toteuttamisessa. Joku luottamushenkilöistämme kiinnitti huomionsa seurakuntalaisten pieniin unohduksiin. Mahtoikohan häneltä jäädä huomaamatta, miten erinomaisen selkeästi ja hyvin he lukivat Raamatun tekstejä ja rukoilivat ja miten kauniisti viulu soi? Luulen että hän kyllä huomasi nekin, mutta maan tapana ei ole mainita sitä mikä menee hyvin. 

Så ock på jorden -elokuvan juliste

Eilen illalla kävimme elokuvissa katsomassa ruotsalaisen elokuvan Myös maan päällä. Elokuvassa oli draaman ja komedian aineksia ja välillä meni aika överiksikin. Countrylaulaja Lena otti tehtäväkseen johtaa musiikkia kylän pienessä kirkossa, jossa ei yleensä käynyt ketään. Ja TV-hartautta varten piti tuottaa kyläläisten voimin ei enempää eikä vähempää kuin Händelin Halleluja. 

Kaikki kulttuuri herättää ajatuksia, ja tänään olen ajatellut, että ihan varmasti seurakunnissamme saisi vielä enemmän kiittää ihmisiä ja antaa mahdollisuuksia yhteisen ilon ja onnistumisen kokemuksiin. Itse asiassa myös yhteiskunnallisessa elämässä tällainen myönteinen asenne toimii paljon paremmin kuin loanheitto ja kavereista kantelu.