torstai 1. lokakuuta 2015

Rohkea tyttö

Äiti keritsi lampaita navetassa. Tavallisesti lampaat asuivat heinäladon puolella missä niillä oli oma aitaus, paitsi tietysti kesällä ne laidunsivat ulkona. Navetassa oli paikat vain lehmille, hiehoille, vasikoille ja kanahäkille. Muistaisin että meillä oli kymmenen kanaa, kymmenen lammasta ja kymmenen lehmää, nuorikarja päälle. 

Vaaleat suomenlampaan uuhet ja kakut eli karitsat olivat aika helppoja käsiteltäviä, jalkoja sitaistiin vähän narulla yhteen ja äiti piti lampaita sylissään. Mutta musta sarvipäinen pässi oli hankalampi pala, sillä se huiski päätään puolelta toiselle ja vaikka sarvet olivat käyrät, ei keritsijä pystynyt sitä yksin hallitsemaan.

Olin alle kouluikäinen eli siitä on nyt jo 50 vuotta. Äiti lupasi, että jos pidät pässiä sarvista, saat villat. Siihen aikaan lapsia ei juurikaan lahjottu, joten tartuin syöttiin. Puristin sisukkaasti sarvista äidin kannustaessa vuolaasti. Ja niin saatiin mustia villoja. Ne vietiin Laihian villakehräämöön ja sieltä sai sitten hakea valmista lankaa. En tiedä olivatko mustat langat peräisin juuri siitä pässistä, luulen että yhden pässin villat eivät olisi riittäneet.

Äiti piti lupauksensa. Hän valmisti mustapohjaisen ryijymaton ja lupasi sen minulle. Hän myös usein muistutti ryijyn tarinasta ja mustasta sarvipääpässistä. Kun muutimme tähän taloon, ryijymatto jäi minulle. En ole varmasti osannut sitä tarpeeksi arvostaa. Kun lapset olivat pieniä, matto oli keskikamarissa ja jotain mehua oli kaatunut ryijylle niin että pohja oli jäykkänä. Sitten se on ollut saunatuvassa. Tänä kesänä pesin sen taas. Ajattelin että mikä valtava työ tässäkin matossa on ollut. Painelin pesutuvan isossa altaassa ja huuhdoin moneen kertaan. 

Monet lapsuudenmuistot tulvivat mieleen. Syyskesällä kuljetettiin lehmiä takamaille odelmikolle ja kotiin nykyisen kolmostien yli. Johtajalehmä Raikas oli viisas ja pysäytti laumansa, kun polkupyörä oli poikittain kylätiellä. Karjapaimen sai rauhassa katsoa koska liikenteessä on sopiva välipaikka ja käydä sitten nappaamassa pyörän pois Raikkaan edestä. Lauma kulki tien yli aika järjestelmällisesti hyvän johdon alaisena. 

Luulen että johtajuus on kriisissä, sillä hyviä johtajalehmiä ei omassa karjassani enää ollut ja sama vaikutelma on tullut johtajuudesta yleensäkin. Kun piispa Eero Lehtinen puhui meille keskikoulussa, olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan, sillä hän osasi valloittaa juhlasalillisen oppilaita sydämellisyydellään. Lehtori Vilkki sai jokaisen hiljenemään pelkällä katseella, joka ei edes ollut vihainen. Onko enää viisaita kellokkaita ja tarvitaanko heitä?

Yleensä olin kiltti lapsi, mutta kerran halusin nähdä uiko kissa todella kissaa. Yritin pudottaa kirjavan kissin vesikorveeseen, mutta se ei pitänyt ajatuksesta vaan päästi hätäkakan kukkamekolleni. Itkuhan siinä tuli, vaikkei raapooksia juuri tullut. Olen sittemmin nähnyt kissan uittavan poikasensa tälle puolelle jokea, mutta en ole vieläkään saanut selville miten kissa käyttää uidessaan käpäliään. Ihan niin rohkea en ole että yrittäisin enää kissoja kylvettää.

Kerran eräs toimittaja kuitenkin sanoi, että sä oot merkillinen kun sä oot niin rohkea, mutta sulla on niin ujo katse. Sellaiseksi kasvoin tässä maatalossa, kun sain hoitaa monenlaisia eläimiä ja tarttua pässiä sarvista. 

2 kommenttia:

  1. Oi, mikä ihana kertomus elämästäsi 😊 Kiitos!
    Kellokkaita tarvittaisiin, heitä ei tahdo olla. Vastuuta kantaa harva, kukaan ei ole syyllinen mihinkään jne.
    Meidän kellokas oli Missi-niminen, vaikka ei sillä ollut kelloa. Laumaa se johti kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raikaskin johti joukkoaan ilman kelloa. Mutta me lapset kelloottelimme vappuna talosta toiseen aisa- ja lehmänkellojen kanssa ja saimme palkkioksi (käynyttä) mehua tai simaa. Elämäni ensimmäinen mikkihiiri-ilmapallo karkasi moisella kelloottelureissulla huomaamattani ja voi mikä poru!

      Poista