Muurahaisten järkevä työ

Eilen eläydyimme eläkeläisten piirissä Marian ja Martan osaan. Erityisesti Martan osa herätti paljon tunteita. Ryhmä lähti hienosti mukaan draamakerrontaan sanoen Jeesukselle Martan suulla: - No jos minä nyt sitten istun tässä niin katsotaan kuka tuo ruokaa pöytään tai tuoko kukaan. - Onko Sinulla Jeesus kova nälkä, voidaanko nyt ensin jutella vähän aikaa ja syödä sitten vähän myöhemmin?  - Kunpa Jeesus kiittäisi vaivannäöstä, sillä se kertoo miten häntä kunnoitan ja rakastan. 

Raamatunkertomuksessa Jeesus on vieraana Martan kodissa. Martan sisar Maria istuu hänen jalkojensa juuressa kuuntelemassa opetuksia ja viisauksia, mutta Martalla on kädet täynnä työtä, hän kulkee edestakaisin hakemaan vettä, yrttejä ja vihanneksia, teurastaa ehkä kanoja, leipoo leipäsiä. Hän ottaa vastuun arkitöistä. Mutta Jeesus sanoo hänelle että sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Tärkeää on vain vähän tai yksi ainoa - Maria on sen oivaltanut. 

Me monet naiset tunnemme että tässä on ristiriitaa. Joku kysyikin eilen, että olisipa kiva nähdä mitä mies sanoisi kun kertoisin että en viitsinyt tänään tehdä ruokaa, vaan lueskelin koko päivän Raamattua. Toisaalta todettiin, että me todella huolehdimme ja murehdimme monista asioista ja touhuamme paljon - olisi tärkeä löytää rauha sydämeen, ymmärrys siitä ettei minua arvosteta vain tekojeni vuoksi.
Kun vanhenen enkä enää jaksa, olen silti arvokas ja tärkeä. Joku sanoi että oli vapauttavaa sanoa ääneen niitä ajatuksia mitä Marttana ajattelee. Mietin että nämä naiset ovat kuunnelleet tätä tekstiä ja siitä pidettyjä saarnoja voimatta useinkaan sanoa ääneen niitä ajatuksia mitä mieleen tulee Martan osasta.

Raamatussa on sopivasti kärjistämistä niin että joudumme miettimään onko elämämme balanssissa. Siellä kehotetaan touhottamaan vähemmän ja keskittymään Jeesukseen. Psalmin sana herättää ihmetystä: Turhaan te nousette varhain, turhaan valvotte myöhään ja raadatte leipänne tähden. Yhtä lailla Herra antaa omilleen, vaikka he nukkuisivat (Ps. 127:2). Toisaalta siellä on myös kehotus: Mene laiskuri muurahaisen tykö, katso sen aherrusta ja ota opiksesi (Snl. 6:6). 

Tämän päivän Kotimaa-lehdessä Lauri Haapala kirjoittaa, että kirkko on kadottanut itsensä. Olemme epäonnistuneet meille annetun tehtävän hoitamisessa. Meillä on megaluokan tuote mutta emme osaa myydä sitä. On aika antaa tilaa uudelle alulle ja kasvulle. Hänen mielestään hallinnolliset rakenteet pitää purkaa, meidän on käytettävä aikaamme menemällä ihmisten pariin ja keskelle eikä omien suunnitelmien, tilastojen ja talouden pyörittämiseen. Messun keskiössä tulee olla inhimillisyys ja ihminen eikä liturgia. 

Olen paljossa samaa mieltä Lauri Haapalan kanssa. Tosin messun keskiöön asettaisin Jumalan ja ihmisen kohtaamisen. Teemme seurakunnissa paljon työtä, mutta teemmekö oikeaa työtä ja oikealla tavalla?  Olen pitkään miettinyt sitä, että suunta on oltava ihmisten pariin kaikin mahdollisin tavoin. Toinen ajatukseni on, että ihmiset ovat aktiivisia ajattelijoita ja toimijoita ja siksi on väärin, jos yritän aina kaataa heidän päähänsä valmista. On paljon tilanteita, missä voidaan pohtia yhdessä ja kasvaa yhdessä.