 |
| Kuva: Perttu Perälä |
En taida osata lukea aikojen merkkejä eikä minusta ole ennustajaksi. Mutta yhtä asiaa olen viime aikoina taas miettinyt. Mietin että aika on vaativaa ja lyhytjänteistä. Sen näkee esimerkiksi siitä, miten nopeasti kansa kyllästyy poliitikkoihin ja haluaa nopeaan tahtiin vaihtaa keulakuviaan. Vaatimuksia on monia, mutta ainakin tuloksia (lue: gallupkannatusta) pitäisi saada nopeasti. Päättävässä asemassa olevien ei saisi tehdä ikäviä ratkaisuja. Julkisuuden henkilön pitää kaikissa tilanteissa säilyttää perusasiallinen, mutta rento olemus ja puhua kansankielellä. Mutta sekään ei oikeastaan riitä. Ehkä naamataulut vaihtuvat tasaiseen tahtiin, koska toivomme uusilta kasvoilta piristystä ja toivoa.
Myös pääministeri Sipilä on asettanut itselleen kovat vaatimukset: Tulos tai ulos. Yhteiset asiat ovat kuitenkin mutkikkaita. Tulosta ei synny yhdessä yössä eikä muutamassa vuodessakaan. Päättäjät toivovat että ratkaisut johtavat toivottuun suuntaan, mutta vasta historiankirjoitus pystyy aikanaan arvioimaan olivatko toimenpiteet virheellisiä vai oikeita.
En ole miettinyt näitä juttuja siksi että politiikka kiinnostaa. Minua mietityttää tämä kova ja vaativa aika, joka tarttuu etenkin nuoriin. Nuoret saattavat kuvitella, että täytyy heti osata hakeutua mieluisaan ammattiin, onnistua ja menestyä elämässään. Mutta totuus on, että ei haittaa jos epäonnistuu. Ei haittaa jos joutuu vähän etsimään itseään. Ei haittaa jos kaikki eivät arvosta. Ne voivat tuntua ikäviltä merkeiltä, mutta ne eivät ennusta loppuelämää. Kaikki tuo ei edes ole niin oleellista elämässä.
Niin, mikähän on oleellista elämässä? Nuorena toivoin että minusta tulisi ihmisten auttaja, antaisin merkittävän panoksen lähetystyössä tai kehitystyhteistyössä. Jossain vaiheessa haaveilin myös tulevani kirjailijaksi, joka nostaisi esiin tärkeitä asioita. Ja kun lopulta jo yhden uran tehtyäni lähdin lukemaan papiksi, haaveilin että olisin nöyrä pappi, joka jaksaa palvella pienellä paikalla kuunnellen ihmisiä ja lohduttaen Jumalan sanalla. Olen kyllä kulkenut mielenkiintoisia polkuja, mutta en ihan niitä, joista haaveilin. En ole omaa mittaani pystynyt täyttämään.
Jäljelle on jäänyt kaipaus ja ikävä. Kaipaus ystävyyteen, ymmärtämykseen, armollisuuteen ja aitouteen. Kaipaus saada yrittää ja erehtyä, aloittaa alusta menettämättä iloa, onnistua toisinaan, saada joskus kiitosta, nauraa yhdessä. Ajattelen, että tämä on todellista elämää. Tämän kaipauksen joku ihmistä isompi on istuttanut sydämiin. Tämän takia kannattaa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti