Uniikit, ihanat ja hirveät ihmiset

Ihmisläheisessä työssä koen sekä viehätyksenä että rasitteena sen, että kaikki ihmiset ovat niin uniikkeja. Saan kuulla paljon elämänmakuisia kertomuksia siitä miten on selvitty vaikeuksista ja miten rakkaus on kantanut. Tutuksi tulevat myös ahdistus, pelko, suru, pettymys ja muut elämän vaikeat asiat. Elämä on monasti ihmeellisempää kuin elokuvissa. Ihmiselämän moninaiset värit jaksavat kiinnostaa.

Toisaalta erilaisissa perhetilanteissa vaatii herkkyyttä aistia mikä ketäkin koskettaa tai millaisia odotuksia eri ihmisillä on seurakuntaa tai pappia kohtaan. Mikä heitä kiinnostaa? Kaikkia taustoja ja tunteitten moninaisuutta ei voi arvata. Siksipä työtä on opittava tekemään rukoillen ja johdatuksen varassa. Samalla on hyvä tiedostaa, että kaikkia ei voi tavoittaa eikä miellyttää eikä tarvitsekaan. Silti voi pyrkiä rehellisyyteen, aitouteen ja viisaaseen hienotunteisuuteen. 

Apostoli Paavalikin selvästikin koetti olla herkkä ja ihmisläheinen, sillä hän kehotti iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa (Room. 12:15). Iloitsevia ja itkeviä ihmisiä riittääkin erityisesti näin kesällä. Ihmisen rinnalle asettuminen oli Paavalinkin mielestä joskus väsyttävää. Hänellä oli monenlaisia hankaluuksia työssä ja lisäksi häntä painoi huoli kaikista seurakunnista (2. Kor.11:28). Vanhemmassa raamatunkäännöksessä Paavalin kerrotaan valittaneen jopa ihmisten jokapäiväistä tunkeilua luonaan, mutta alkukielinen teksti ei näyttäisi puhuvan sellaisesta. Sen sijaan Paavali kirjoittaa: Jos joku on heikko, niin minäkin olen heikko. Jos joku lankeaa, se polttaa minua. (2. Kor. 11:29.)

Siinä rakkauden esikuvaa siitä, miten kohdata kaikki uniikit, ihanat ja hirveät lähimmäiset.