Tien kulkijat sadesäässä

Ystävät kutsuivat Kainuuseen. Saimme nauttia sotkamolaisten agronomiystävien lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Ja kun kotipuoleen tuli helle niin olihan se hienoa onnistua löytämään paikkakunta, jossa sai nauttia virkistävistä kesäsateista, kun niihin on niin tänä vuonna päässyt tottumaan. 

Viime vuosina olen ollut useimmiten rippileirillä herättäjäjuhlien aikaan. Loman sijoittelussa on täytynyt valita herättäjäjuhlien ja marjastuksen väliltä ja olen valinnut marjastuksen. Tänä vuonna päätin lomailla vasta kun pitempikestoiset helteet alkavat, ja sain tähän herättäjäjuhlien aikaan vapaan viikonlopun.

Perjantai-iltana olisi Raision pojalla ollut taas ihmeteltävää, kun Sotkamon suuri puukirkko täyttyi ääriään myöten. Siellä esitettiin Jorma Sutisen sanoittama ja Risto Vähäsarjan säveltämä juhlakantaatti. Kuorolaisia oli parisataa ja yleisöä toista tuhatta. Ystävämme Elina Virkkunen lauloi alttoa. Raikkaat sanoitukset kävivät sävelten saattamina suoraan sydämeen:

Puhjetkaa iloon, puhjetkaa kiitokseen
taivas on avoin meille kaikille.
Laulakoon sydän jokaisen murtuneen,
taivas on avoin meille kaikille.

Kantaatti ei katkennut eikä päättynyt aplodeihin, vaan tuhatpäinen joukko sai liittyä riemuiten kantaatin viimeiseen säkeeseen:
Luotujen kanssa  alttarin äärellä
cantate omnes Deo gloria!
Taivaitten joukot enkelten äänillä
cantate omnes Deo gloria!

Lauantai oli sadepäivä, ja vaikka olin varannut pitkähiaista ja vettäpitävää mukaan, en olisi selvinnyt siitä puolilämpimänä ilman Riston lainaamaa villapaitaa. Sen sijaan vanhukset osaavat pukeutumisen jalon taidon ja olivat ihan tyytyväisen onnellisia. Kerroin havainnostani hellesäästä matkaan läteneille paleleville pohjalaisille, ja eräskin rouva vastasi, että kyllä minäkin kerrospukeudun, mutta nytkin on vain yksi kerros. 

Piispa Jolkkosen raamattutunnilta jäi mieleen ajatus yhteisestä tiestä. Juhlakentän ristikin kuvasti pitkospuita. Ehkä kristinuskon sijasta voisimme puhua "tiestä", ristin tiestä tai Kristus-tiestä. Tällä yhteisellä tiellä me emme puhu toisillemme opettavaisesti ja korkealta, vaan etsimme yhteistä polkua.

Lähetysseuroissa pastori Sara Pykäläinen pohti turvaväliä. Bussipysäkillä ihmiset saattavat varata ympärilleen metrin verran tyhjää tilaa, ja seurakunnan kerhossa ei kukaan välttämättä uskalla tulla viereeni kahvipöytään. Enkä uskalla tehdä mitään silloin kun sydän sanoo, että täytyisi osoittaa välittämistä. Kuitenkin, kun olemme kiviä Kristus-rakennuksessa (Ef.2), olemmekin aivan lähekkäin, vierekkäin ja päälletysten. On abdurdia ajatella, että samaa matkaa kulkevat kulkisivat irrallaan, erillä toisistaan. 

Jäin miettimään, että ehkä vanhemmiten monet pettymykset ovat tehneet varovaiseksi juuri sillä tavalla, että pitää helposti turvaväliä, ei ole niin avoin eikä halua paljastaa herkkyyttään. Tahdon Saran kanssa liittyä kilvoittelemaan liiallisen varovaisuuden ja arkuuden kanssa, että olisin ihminen ihmiselle.

Ei seurapuheista niin paljon jää oikeasti mieleen. Joidenkin puheiden aikana pääosa huomiosta kiinnittyi sateenvarjoon, että koska se on kerännyt niin paljon vettä, että joltain reunalta tulee isompi virta, ja mihin sen virran ohjaan. Enemmän taisi jäädä ajateltavaa niistä mietteistä, joita saimme ystävien luona jakaa. Kotimatkalla ajattelin, että entä jos ottaisin tehtäväksi rukoilla kaikkien niiden tuttujen ja vieraiden ihmisten puolesta, joita näillä juhlilla kohtasin. Entä jos liittyisin näille pitkospuille pyytäen, ettei kanssakulkijoiden tarvitsisi pelätä tätä yhteistä vaarojen matkaa.

On juhla taivasalla
alussa heinäkuun
ja kansa nurmikolla

myös alla joka puun.

On harras juhlakenttä

ja liike ihmisten,

kun käsi koskee kättä

ystävän tavaten.

Tuon kansan moni tuntee

omaksi perheekseen, 

kun heikkoja se tukee

matkalla taivaaseen.

Ei omaa voimaa sillä,

kaipaava sydän vain.

Ja pienin uskon tiellä

on sille arvokkain.

Kun monet rukoukset

kentältä nousevat

ja virret ajatukset

sanoiksi pukevat,

saa syntisinkin otteen

elämän leivästä

ja armahtavan katseen

Kristuksen silmistä.

Juhlien loppuessa
tuo kansa polvistuu
ja päitten painuessa

penkeille kumartuu.
Jää kiitosmieli soimaan,
kun kotiin lähdetään
ja siunauksen huomaan
ystävät jätetään.

(On juhla taivasalla -kantaatista, sanat Jorma Sutinen)