Kaksi taiteilijaa

Tapasin tänään Nikolainkaupungissa paitsi rippikoululaisia myös kaksi ikämiessarjan taiteilijaa, toisen työssäni, toisen iltakirkossa vapaa-ajalla. Pakkaspäivän kohtaamiset olivat miellyttäviä. Sain katsella ja kuunnella taidetta ja elää mukana. Sanat ja muodot herättivät minussa monenlaisia arvokkaita tunteita. Koin tulevani kohdatuksi ja myös itse sain katsoa silmiin.  

Nyt iltasella, kun pakkanen on kiristynyt yli 30 asteen, ajattelen, että molemmila taitelijoilla on ollut kokemus, että omaa työtä ei ole aina osattu kunnioittaa niin että olisi ymmärretty, miten tarkoin harkittua ja voimakkaasti elettyä luomisen työ on ollut. Toisaalta iloitsen siitä, että molemmat taiteilijat ovat myös saaneet kokea ansaittua arvostusta. Kerron jotain jälkimmäisestä kohtaamisesta.

Illalla oli runo- ja virsi-ilta Vaasan kirkossa. Runoilija rovasti Niilo Rauhala lausui runojaan ja veisattiin hänen kirjoittamiaan virsiä. Siinä oli hyvä istua kuuntelemassa ja veisaamassa. Niilo Rauhala on sydämellinen ja vaatimaton persoona, ja hänen runoilijantyönsä on mittava. Hän on julkaissut yli 20 runokokoelmaa, ja hänen runouttaan on lunnehdittu uskonnolliseksi modernismiksi. Sen arvo tunnustetaan laajalti myös ns. uskonnollisten piirien ulkopuolella. Kävin tervehtimässä ja kiittämässä hienosta illasta.

Tapasin Rauhalan ensimmäisen kerran jumalanpalveluskomitean ja vastavalitun kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan yhteiskokouksessa. Siitäkin on jo 20 vuotta! Hän teki vaikutuksen, kun hän lausui kirjoittamansa uuden kiitosvirren 727. Ajattelin että hän oli jotenkin nöyrän kiitollinen siitä että oli saanut nuo kauniit sanat. Komitea luovutti sitten ehdotuksensa kirkolliskokoukselle ja me yritimme siellä vielä mukamas parannella.

Toinen Rauhalaan liittyvä muisto liittyykin asiaan, jota ei ole niin mukava muistella. Rauhala oli kirjoittanut myös useita Päivän rukouksia evankeliumikirjaan ja me käsikirjavaliokunnassa emme ymmärtäneet miten tarkoin harkittuja sanavalinnat olivat. Muistan miten hän oli pahoittanut mielensä esimerkiksi siitä, että olimme muuttaneet tähtitaivaan öiseksi taivaaksi. Joku ehdotti mukamas tautologian välttämiseksi öistä taivasta ja koska kyseinen edustaja ei ollut saanut sinä päivänä ehdotuksiaan läpi, minäkin annoin sympatiaäänen muutoksen puolesta. Rauhala oli kuitenkin halunnut välittää toivoa ja tähtien kirkkautta eikä sana öinen ollut hänen mielestään hyvä valinta. 

Oikeassa hän olikin, ja vaikka nämä asiat on jo sovittu, niin on hyvä oppia virheistä. Millä oikeudella me nuoremmat luulimme olevamme tietävämpiä? Tämän muistaen olen 20. sunnuntaina helluntaista poikennut evankeliumikirjan sananmuodosta ja muistellut rukouksessa Abrahamia tähtitaivaan alla - niin kuin sen tulisi olla. 

Tällä kirjoituksellani en tarkoita, että taiteilijat olisivat jotenkin pikkusieluisia. Ei, haluan muistuttaa siitä, että kunnioittaisimme kaikkien lähimmäistemme työtä ja elämäntyötä emmekä mestaroisi väärässä paikassa. Kaiken kaikkiaan toivoisin, että kansainvälistyminen toisi suomalaiseen kulttuuriin ehkä entistä enemmän vanhempien ihmisten, heidän kokemuksensa ja ajatustensa kunnioittamista.