Kylmäkorven tiellä ja Etelänristin alla

Joulun aikaan olen pohtinut paljon yhteyttä ja yksinäisyyttä. Oli hienoa kun saimme lähes koko perheen voimin kokoontua yhteen jakamaan joululahjoja, syömään ja veisaamaan jouluvirsiä. Toisaalta sekä omaan jouluuni että monen muun suomalaisen jouluun sisältyi myös kipeitä tunteita, huolia, asioita joissa lopulta on kovin yksin. Täällä maan päällä harvoin tavoittaa täydellistä iloa. Joulun aika jatkuu vielä Nuutinpäivään asti, vaikka yhden lapseni maalaama joulupukki on jo matkalla Kylmäkorpeen päin. Niin viitassa sanotaan ja niinpä onkin ilma kylmentynyt. 

Eräs huolen aihe on ollut, että isä oli kaatunut uudenvuoden aattoa vasten yöllä pääsemättä ylös, ja joutunut odottamaan apua 12-20 tuntia. Se on pitkä aika, ja isästäni se tuntuukin yhä kolmelta vuorokaudelta. Onneksi mitään murtumia ei kuitenkaan nyt tullut ja hän on kuntoutumassa. Aika näyttää, miten arki alkaa sujua.

Tunsin suurta yksinäisyyttä ja huolta, kun yritin esittää keskussairaalassa näkökohtia, ettei häntä toiveistaan huolimatta kotiutettaisi liian pian, vaan selvitettäisiin, ettei taustalla ole jotain joka vaatii vielä huomiota. Toivoin mielessäni että kaikki lääkärit ja hoitajat pitäisivät tärkeinä myös niitä tietoja ja kysymyksiä joita lähiomaisilla on, mutta niin ei valitettavasti aina ole. Olenkin ymmärtänyt jo aiemmin että jos täytyy tehdä diagnooseja, niin joskus terveyskeskuksen asiantuntemus ja yhteistyökyky on laajempialaista. Olen pannut merkille myös, että terveyskeskuksessa tutut vanhukset saavat arvokasta kohtelua. Olen kiitollinen näistä "lähihoitajista".

Isä on ollut pirteä vanhus, kun on vielä huolehtinut asioistaan, ajellut autolla ja viettänyt vilkasta seuraelämää. Hänen elämäntyönsä on ollut valtava yhteiskunnallisella ja erityisesti osuustoiminnan saralla. Hän on monessa suhteessa ollut ennakkoluuloton muutoksen tekijä. Hänen toimissaan ja elämäntapahtumissaan olisi aineksia mielenkiintoiseen elämänkertaan, mutta hän halusi joitakin vuosia sitten panostaa mieluummin Perälän-Suorttilan kylähistoriaan, ja sen jälkeen hän ei ole enää jaksanut paneutua kirjallisiin töihin. 

Tänä vuonna sain joululahjaksi todella mielenkiintoisen kirjan: Selma Rainion elämänkerran. Olen ollut kiinnostunut Namibian ja Suomen Lähetysseuran työn historiasta siitä lähtien, kun sain lapsena tutustua isokyröläiseen lähettiin Kirsti Pakkalaan, ja hän sytytti minussa lähetyskipinän. Selma Rainio oli ensimmäinen lääkäri Ambomaalla eli nykyisessä Namibiassa. Hän lähti sinne 1908. 

Suomessa ei silloin vielä ollut montaa naislääkäriä, ja Selmaa painoi ajatus siitä, että Suomi on hänet kalliisti kouluttanut, ja hän antaa työnsä Ambomaan hyväksi. Hän sai kuitenkin rauhan ajattelemalla, että Jumala, joka hänet kutsui, voi siunata Suomen kansaa. Kirjeitten kulku kesti silloin kuukausia ja ensimmäiselle kotimaanlomalle hän pääsi 11 vuoden työkauden jälkeen. Hän oli mukana naisten emansipaatiossa, mutta siihen aikaan oman uran luominen merkitsi naisihmiselle miltei automaattisesti yksinäisyyttä, perheestä luopumista. Kaikesta päättäen se ei kuitenkaan ollut Selmalle ylivoimainen uhraus. Hänen valtava elämäntyönsä vaikuttaa yhä Namibiassa ja siellä asuu paljon hänen kaimojaan. 

Toivoisin syksyllä pääseväni matkalle, jossa saan eläytyä paikkoihin, missä mm. Martti Rautanen, Selma Rainio ja Kirsti Pakkala ovat vaikuttaneet. Muutama vuosi sitten kirjoitin pienen näytelmän vaasalaisesta August Bruno Forsbergista, joka oli ensimmäinen pappi Ambomaalla ja asui siellä Martti ja Frieda Rautasen kodissa. Hän joutui kuitenkin palaamaan kotimaahan keuhkotuberkuloosin vuoksi ja sytytti lähetysinnostuksen Vaasassa Palosaarella. Ambomaan ensimmäinen lähetti Martti Rautanen kirjoitti hänestä toista sataa vuotta sitten päiväkirjaansa kiittävän lausunnon, mutta pohdiskeli, että August on teologiselta katsantokannaltaan ja raamattunäkemykseltään kovin moderni kun ei esimerkiksi usko että aurinko saattoi Aijalonissa pyörähtää kierrollaan taaksepäin, vaikka Raamatussa niin kerrotaan. Näitten samojen kysymysten kanssa yhäti painimme eli onko Raamatun sana otettava aivan kirjaimellisesti vai riittääkö että etsitään sitä uskon ydintä, mitä eri kirjoittajat tuovat esiin siltä pohjalta mitä ovat Jumalan teoista historiassa ymmärtäneet. 

Selma Rainioon palatakseni olen jo aikaisemmin ihaillut hänessä esiin tullutta ennakkoluulottomuutta, mitä hänellä tuntui olevan paikallista kulttuuria kohtaan. Hän kun saattoi pohdiskella että onko välttämätöntä pukea ambolaiset eurooppalaisiin asuihin, kun heidän kansallisasunsa ovat aivan kauniita, vaikka naisilla onkin rinnat paljaana. Lähetystyössä on joskus pyritty turhaankin muuttamaan alkuperäistä kulttuuria, mutta joskus on ollut myös tällaista hyvää herkkyyttä nähdä mikä on kaunista ja hyvin. Mielestäni on myös hyvä, että kristinuskon myötä on joitakin asioita muuttunut ja on pyritty pääsemään eroon esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksesta tai lapsiavioliitoista.  

Koen että elämässä säilyy tasapaino, jos jaksaa ajatella asioita ja ihmisiä, jotka ovat itsen ulkopuolella, kaukaisiakin lähimmäisiä Kylmäkorven tiellä tai Etelänristin alla.