Joskus luonnossa on helppo rukoilla. Ja kun katselee ympärilleen, tuntuu että puutkin rukoilevat mukana. Osallistuimme tänään televisiojumalanpalvelukseen Kokemäen kirkkoväen mukana ja sitten lähdimme hiihtelemään, rukoushiihtoon. Yhteisöllisyys jäi puuttumaan, mutta joskus on hyvä olla rauhassa ja kilvoitella ihan yksin tai Jokun kanssa, jaksamisen rajoilla.
Laulussa sanotaan, että Nyt metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa. Olen tuon usein kokenut todeksi. Mutta kyllä minulla on unelma myös seurakunnasta, missä kokoonnutaan yhteiseen messuun, ja sen jälkeen kirkkokahveille vaihtamaan kuulumiset. Siellä voi tutustua ja saada uusia ystäviä. Sellaistahan meillä Vaasassa onkin, mutta joskus toivoisin, että kirkossa olisi vielä rohkeampia laulajia, tai vielä enemmän väkeä, niin että veisuu kuuluisi väkevänä. Veisuu jos mikä on sellaista rukousta, mihin on helppo liittyä mukaan, yhteisöllisyyttä parhaimmillaan! Tuntuu että parempaan suuntaan ollaankin menossa. Jotkut seurakuntalaiset ovat viime vuosien aikana lähteneet omille naispappeusvapaille vyöhykkeille SLEY:n Lutherkirkolle tai Lähetyshiippakuntaan, ja jotkut ovat siirtyneet taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Mutta tilalle on tullut uutta väkeä! Jos asiaa katsoo myönteisesti, niin yhdestä messuyhteisöstä on kasvanut kolme ja vähän neljättä.
Eräs messussa tutuksi tullut ystävä sanoi toissa päivänä, että on tullut siihen tulokseen, että oleellisinta on se mitä Jeesus on tehnyt puolestani ja saan henkilökohtaisella uskolla tarttua Jumalan armon lupauksiin. Saan rukoilla ja luottaa Jumalan hyvään johdatukseen elämässäni. Ei sillä ole väliä, kuka Jeesuksesta ja Jumalan armosta kertoo, onko hän nainen vai mies, viisas vai tyhmä (lukija älköön vetäkö sanajärjestyksestä johtopäätöksiä).
Luonnossa liikkuessani olen pannut merkille, että eläimet pitävät naista jossain määrin vaarattomampana kuin miestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti