Ihana leipä

Tänään on ihan yhtä toiveikas olo kuin 8.12.1987. Katsoin silloin iltauutisia ja ajattelin että ihmeiden aika ei ole ohi. Mihail Gorbatsov ja Ronald Reagan olivat pitäneet huippukokousta Washingtonissa ja tuloksia pidettiin merkittävinä maailmanrauhan kannalta. Ajattelin, että maailmalla on toivoa, oli kevyt ja hyvä mieli. Tuolla hetkellä perhettämme oli jo kohdannut tietämättäni suuri tragedia, mutta myös nämä valoisat ajatukset jäivät tuolta illalta mieleen.

Eilen ja tänään olen iloinnut kirkkojenvälisestä liennytyksestä. Oulun piispa Salmelle ja hänen delagaatiolleen oli annettu Pietarinkirkon roomalaiskatolisessa messussa yllättäen Herran ehtoollinen. Vieraat olivat menneet ehtoollisjonoon nöyrästi oikea käsi vasemmalla olkapäällä pyytämään siunausta, mutta heille oli jaettu katolinen ehtoollinen.

Kristittyjen yhteyden kipeä haava on ehtoollisyhteyden puuttuminen eri kirkkokuntien kesken. Jeesus lupasi rukoilla että hänen omansa olisivat yhtä, mutta tässä eivät Herran rukouksetkaan ole auttaneet. Suomen kirkko on ollut ekumeenisesti aktiivinen ja perinteisesti myös ehtoollispöytämme on ollut hyvin avoin eri tavoin ajatteleville kastetuille kristityille. Toisaalta on jouduttu toteamaan että joitakin kirkkokuntia loukkaa se, jos jaamme ehtoollista heidän jäsenilleen, vaikka emme jaa samaa ehtoollisteologiaa. Siksi piispat ovat antaneet ohjeet että toimisimme korrektisti, ettei vieraanvaraisuutemme haavoita ekumeenista yhteistyötä. Muistanpa miten unkarilainen harjoittelijamme nautti 90-luvulla muutaman kerran ehtoollista, kun kävimme kotipaikkani jumalanpalveluksessa - mutta sitten hänen katolinen Paterinsa ilmeisesti kielsi nauttimasta luterilaista ehtoollista, ja vieraamme tyytyi selailemaan kirkossa rukouskirjaansa. 

Nyt siis luterilaiset saivat Vatikaanissa yllättäen ehtoollista. Se on uusi ekumeeninen avaus ja toivonpa että jatkoa seuraa. Kirkkojen ei tarvitse yhdistyä eikä kaikista asioista tarvitse ajatella samalla tavoin, mutta olisi hyvä jos Kristuksen omat voisivat nauttia sakramentin samassa pöydässä. Meidän naisten ei vielä ilmeisesti pitkään aikaan kannata odottaa että pääsisimme ortodoksikirkon kuoriin. Evankelisluterilaisen kirkon pastorien ei myöskään kannata näillä näkymin yrittää saada leipää Luterilaisen Lähetyshiippakunnan pastoreilta. Monet näistä pastoreista ovat kirjoittaneet marttyyrimaisesti siitä miten luterilaiset piispamme ovat hylänneet heidät, vaikka he itse ovat asettuneet piispojemme yläpuolelle kieltäytymällä jakamasta vääräoppisiksi katsomilleen kristityille ja piispoille ehtoollista. Monet vapaat suunnat jakavat ehtoollista vain sellaisille, jotka ovat saaneet ns. uskovien kasteen eli aikuiskasteen. Ehtoollisen viettämisestä ja jumalanpalvelusten toimittamisesta on tehty rajanvedon ja oikeassaolemisen paikka, vaikka juuri siellä pitäisi vallita sopu ja rauha sisarten ja veljien välillä. 

Olen arjen keskelläkin huomannut, että jos joku ei pidä toisesta, hän saattaa karttaa nimenomaan samaa ruokapöytää. Hän voi puolustella sanomalla, että on parempi pitää etäisyyttä, ettei tule sanaharkkaa. Mutta todellisuudessa kyse taitaa olla siitä, ettei pidä toisesta, hänen käsityksistään, ruokatavoistaan, naurustaan, puhetyylistään. Näin on myös uskonnollisten yhteisöjen välillä. Eri ryhmillä on erilaisia tapoja ja ne voivat tuntua vierailta. Takana on myös teologisia hiusten halkomisia, mutta ajattelisin, että erilaisten oppikäsitysten kanssa olisi päästy reippaammin eteenpäin, jos ei olisi jotain muutakin, henkilökohtaista torjuntaa.

Mutta tämä kaikki päättyy hyvin, sillä taivaan juhlassa meille kaikille murtaa ihanaa taivaan leipää sama Herra.