Kuoleminen alkaa

Aamulla yritin löytää kaikkea surkeaa ja säälittävää ääneen. Sanoin että ei luista yhtään, vaikka ajattelin mielessäni, että voitelu osui taas nappiin. Voihkin että kyllä on raihnainen olo, vaikka potkussa tuntui olevan kohtalaisesti voimaa. Pitoa en kehdannut moittia, koska suksi ei kertaakaan lipsahtanut. Niinpä valitin että takamus on kipeä. Takaa kuului ääni, että ainakin se näyttää hyvältä. En muista keksinkö tuon jälkeen enää mitään valitettavaa.

Oli tavoitteena kiertää suksilla kotolenkki 17 km ja se oli kova tavoite. Eilen se jäi minulta tekemättä, koska oli niin takkuinen keli ja lunta paljon ladulla. Sujuttelin reilun neljän kilometrin päästä takaisin mökille. Tänään jännitti, kun oli uusi yritys. Latu oli avattu ja keli oli mainio. Sopivasti pehmeää lunta ladulla, ettei potku sattunut polviin. Ei yhtään viimaa edes aukeilla paikoilla. Olin onnellinen ja lopulta se täytyi tunnustaa.

Takaa kuului eräällä suolla ääni: Noista puista tulee mieleen, että kasvu on lakannut ja kuoleminen alkanut. Sanoin, että sinähän puhut runoa, ja pysähdyin vaikuttuneena ottamaan kuvan männyistä. Sanat jotenkin sattuivat sydämeen, sillä sellainen olo minulla usein on, kun huomaan, etten pysty kehittymään henkisesti ja ruumis muistuttaa rapistumisesta. Erityisesti portaissa tunnen itseni vanhaksi. Kasvu on pysähtynyt ja kuolema edessä. Toisaalta perässähiihtäjä sanoo lohduttavasti, että harva meidän ikäinen jaksaisi kuitenkaan hiihtää näitä retkiä.


Itse sanoin myöhemmin, että kaunis portti. Tarkoitin vanhaa petäjää, joka kauniisti rytmitti suoraa reittiä alas laaksoon. Alamäki oli alkanut, eikä se tuntunut ollenkaan pahalta, vaikka elämässä alamäki ei aina tarkoita hyvää.

Taivun tähän ajatukseen, että en ole enää nuori, terve enkä vahva. Olen vanha ja viisas. En kasva, mutta minulla on varaa olla osaamaton ja myöntää epäonnistuminen. Ei tarvitse painaa toisia ollakseen itse jotakin. Kasvu on pysähtynyt, mutta olen kaunis.