Pikkulikka

Muistelimme kolmen naisen kesken alkuviikosta, mikä lapsuudessa oli tärkeää. Suuret ilot tulivat hyvin pienistä asioista samoin kuin karvaat pettymyksetkin. Viiden pennin tyynypurkan ostaminen oli iso juttu, ja yhtä iso oli se jos kauppias ei antanut kymmenestä pennistä takaisin enkä uskaltanut sanoa siitä. Mietimme, että osaavatkohan sellaiset lapset nykyään iloita juuri mistään, jotka saavat helposti kaikenlaisia herkkuja ja vempaimia ilman että tarvitsee itse nähdä vaivaa. Onko älypuhelin todellakin välttämättömyys alakoululaiselle? Me kun opimme että täytyy tehdä jotain, säästää ja odottaa kärsivällisesti - ja siltikään ei saa tavoitella liian suuria. Köyhemmän elämäntavan siunauksena oli se että osasi arvostaa ja iloita - ja moni asia vieläkin tuntuu ylelliseltä. 

Yhtäkkiä minun tuli ikävä lapsuuteen. Jos voisi tällä elämänkokemuksella olla taas se pikkulikka ja tehdä havaintoja maisemasta ja kylän elämästä. Ehkä voisi arvioida uudestaan myös vaikkapa aikuisten elämäntapaa ja aherrusta. Mitä haluaisin säilyttää, mitä haluaisin viskata pois? Onhan varmasti aika kullannut muistot, niin kuin sanotaan. Ja toisaalta myös moni mielenkiintoinen asia on unohtunut. On rakennuksia ja rakennelmia, jotka nyt kiinnostaisivat, mutta joista silloin ei tullut kenenkään mieleen ottaa valokuvaa. On kasvoja, ääniä ja tuoksuja, joita haluaisin palauttaa tarkemmin mieleen. 

Ehkä jäljellä olevan elämän ajan voisi viettää hämmästellen, kummastellen ja mieleen painaen. Nythän jo tiedän, ettei asioita voi pitää itsestään selvinä ja pysyvinä.