Kotiin tultua menin jännityksellä katsomaan tekelettä. Pidin heti väreistä ja ajattelin että Eero Nelimarkan kuvaama Saimi muistutti jollakin tavalla mommaani. Sitä paitsi minua viehätti se, että hän katsoi portaikosta ovien läpi mietteliäästi kaukaisuuteen. Kyllä taulu monet hengettömät latomaisemat voittaa.
Minua ei saisi ennustajalle kirveelläkään. Vaikka tulevaisuudessa on asioita, jotka kutkuttavat, en halua tietää niitä. Arvaileminen on mielenkiintoisempaa. Sitä paitsi olisi kauheaa tietää että edessä päin on joku tragedia. Se veisi varmasti ilon myös tästä päivästä.
En mielelläni vala Uudenvuoden tinaa, sillä nuorena näin omassa tinassani arkun ja sen ääreen kyyristyneen surevan hahmon. Kerroin sen myös perheelle. Kun vinttikamarissani kuulin puhelimen soivan alakerrassa myöhemmin illalla, olin varma, että jotain ikävää on tulossa. Aamulla sain kuulla, että momma oli saatettu ilotulitusrakettien räiskyessä ambulanssilla sairalaan ja kuollut aamuyöllä. Onkohan siitä nyt jo 40 vuotta?
Minulla on ollut muutenkin herkkyyttä toisinaan nähdä näkyjä, jotka ovat sitten jossain vaiheessa elämää toteutuneet ainakin osittain. Joskus näyt ovat kauhistaneet, joskus antaneet rohkeutta. Tai joskus ystävän kasvot ovat tulleet lukemani kirjan sivulle ja myöhemmin olen saanut huomata, että hän kirjoitti minulle juuri silloin sähköpostia muutaman vuoden tauon jälkeen. Tällaiset yliluonnolliset sattumukset ovat vahvistaneet uskoani siihen, että elämässä on enemmän kuin näemme tai voimme ymmärtää.
Ehkä Jumala on tahtonut muistuttaa, että todellisuudellani on helposti liian pienet kengät (ajatus Ylva Eggehornilta). Ajattelen, että kaikki se, mikä vahvistaa uskoani toiseen todellisuuteen, Jumalaan ja Kristukseen, on hyväksi. Jeesuksen kanssa saan katsoa rohkeasti tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti